Musiikki ja juhlimisen humu hiljenevät, kun painan samettioven kiinni takanani. Olen yökerhon vessassa Meksiko Cityssä ja näen edessäni suihkulähteen. Vesi soljuu rauhaksiin koristekivien ja -kasvien pinnalla.

Huolitellusti pukeutunut kaunis poika katsoo kanssani suihkulähdettä, avaa sepaluksensa ja alkaa virtsata koristekiville. Tajuan, että suihkulähde onkin tavallista prameampi pisuaari, ja seuraan esimerkkiä.

Hetki on miellyttävä. Pyöreät kivet on aseteltu niin, että virtsasuihku ei roisku etumukselle vaan jää sinne minne pitääkin. Jostain virtaa raikasta, tuoksuvaa ilmaa. Ravistelun jälkeen kurotan kohti pisuaarin hanaa kiihdyttääkseni veden virtausta, mutta smokkiin pukeutunut vanhempi mies ehtii ensin. Tajuan hänen olevan vessapalvelija. Pesen käteni, kuivaan ne palvelijan ojentamaan paksuun, hyvälaatuiseen paperiin ja palaan yökerhon humuun.

Kuin sattuman kaupalla olen ajautunut ystäväni kanssa Meksikon-matkallamme pääkaupungin paremmalle alueelle. Olemme haastatelleet erästä pienviljelijäjärjestön johtajaa Pohjois-Amerikan vapaakauppa-alueen vaikutuksesta Meksikon maaseutuun, ja järjestön nuori, sympaattinen tiedottaja on pyytänyt meitä yökerhoon ystävänsä yksityisjuhliin.

En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt näin kauniita naisia. Muodikkaiden vaatteiden ja hillityn meikin alta he sädehtivät, ovat iloisia ja kuumia, sellaisia kuin latinonaisten kuvitteleekin olevan. He ovat kauniita samasta syystä kuin prinsessat. Vuosisatojen ajan Meksikoon tuli laivoilla lähes pelkästään miehiä, ja he valitsivat vaimoikseen intiaaneista kauneimmat. Näin syntyi yläluokka.

Ihmiset ovat meitä kohtaan aidon ystävällisiä. He pyytävät kanssaan tanssimaan, tarjoavat drinkkejä. ”En tiedä, mitä nämä juomat maksavat, enkä välitä”, pankkialalla työskentelevä nuori mies huitaisee kädellään. ”Sen tiedän, että yksi drinkki maksaa enemmän kuin kaupungin köyhät ansaitsevat päivässä.”

Kommentti syö pohjan kaikilta vastaväitteiltä. Olen ajatellut kysyä, tietävätkö nuoret menestyjät, että heidän maassaan on köyhyyttä ja eriarvoisuutta. Naiivia. Tietenkin he tietävät.

Ystäväni ovat löytäneet uuden leikin. Yökerhoon on tullut mies, joka myy pieniä sähkösokkeja. Ihmiset asettuvat rinkiin ja pitävät toisiaan käsistä. Mies lähettää sähkösokkikoneellaan pienen väristyksen kulkemaan piirissä kädestä toiseen. Mutta yhteen sähkö osuu aina kunnolla. Hän sätkii, liki kaatuu ja joutuu pois piiristä. Jännitys saa kaikki nauramaan hervottomasti.

Aiemmat matkani Latinalaiseen Amerikkaan ovat olleet erilaisia. Olen vieraillut maattomien maatyöläisten leirillä Paraguayssa, työläisten valtaamalla putkitehtaalla Buenos Airesin lähiössä ja kokanviljelijöiden revityillä pelloilla Boliviassa. Olen nähnyt äärimmäistä köyhyyttä, johon on ollut helppo suhtautua empaattisen ymmärtävästi.

Mutta miten suhtautua näihin Meksiko Cityn rikkaisiin kakaroihin? Kuinka ne kehtaavat jatkaa ökyilyä, vaikka voisivat lahjoittaa rahojansa köyhemmille?

Paitsi että eivät voisi, tajuan.

Luksusbaarin sähkösokkileikki vain muuttuisi todeksi, ja hyväntekijä putoaisi kaikkien sosiaalisten ympyröiden ulkopuolelle. Kuka kutsuisi bileisiinsä ihmistä, joka läsnäolollaan saisi muut tuntemaan huonoa omaatuntoa?

Luopumalla rikkaudesta tuskin saisi köyhistäkään tosiystäviä, sillä tausta olisi joka tapauksessa erilainen. Ei näillä nuorilla taida olla muuta vaihtoehtoa kuin urinoida suihkulähteisiin ja heittää vessapalvelijalle pari pesoa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2008