Ne onnekkaat, jotka matkustavat Etelä-Afrikkaan vuonna 2010 esimerkiksi seuraamaan jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuita, voivat astua Johannesburgin pohjoispuolella sijaitsevalla O.R. Tambon lentoasemalla upouuteen, nopeaan Gautrain-junaan. Sillä pääsee seitsemän kilometrin matkan Sandtoniin, Johannesburgin rikkaaseen esikaupunkiin, joka on on täynnä putiikkeja, pankkeja ja bisnestä. Siellä kelpaa jalkapalloturistienkin shoppailla.
Gautrain puolestaan on yksi todiste siitä, kuinka Etelä-Afrikan viranomaiset mielellään rakentavat sitä, mitä hyvätuloiset haluavat, ja jättävät vähätuloiset huomiotta. Gautengin maakunnan johtaja Paul Mashatile juhli syyskuun lopulla julkisesti uutista, jonka mukaan kolme miljardia Yhdysvaltain dollaria maksanut Gautrain-pikarata valmistuu vuoteen 2010 mennessä ja yhdistää rikkaat esikaupunkialueet lentokenttään.
Gautrainilla on ymmärrettävästi myös vastustajansa. Heidän mukaansa rikkaille suunnattua junaa tärkeämpää olisi saada turvallinen ja riittävä julkinen liikenne Gautengin maakunnassa versoville rutiköyhille esikaupunkialueille.
Nyt asukkaat käyttävät keskimäärin 50 minuutista puoleentoista tuntiin kulkiessaan työmatkoja köyhiltä alueilta kaupunkien keskustoihin.
15 miljoonaa urbaaniasukasta
Johannesburgin ja Pretorian välillä nopeasti leviävä asutus muodostaa lähes 80 kilometriä pitkän, katkeamattoman urbaanin jatkumon. Johannesburgin ympärille on muodostunut 83 hökkelikylän nauha, ja asumuskeskittymien kokonaisluku kasvaa sataan, kun otetaan huomioon Pretorian pohjoispuoli.
Vuoteen 2015 mennessä hökkelikylien asukasmäärä lisääntynee noin 15 miljoonaan, sillä Gautengin asukasluku kasvaa vuosittain 4,2 prosenttia. Työpaikat sen sijaan lisääntyvät vain 3 prosentin vuosivauhtia.
Nyt keskus näyttääkin olevan matkalla kohti rotuerottelun uudelleensyntyä sen sijaan, että urbaanin keskustan ja sen apartheid-menneisyyden välille pyrittäisiin saamaan tervettä etäisyyttä.
Ongelman ydin on, ettei valtio ole juuri tukenut köyhimmille suunnattujen asuntojen rakentamista eikä köyhien asumista. Nykyinen asuntopolitiikka luotiin Maailmanpankin neuvoin 1990-luvun puolivälissä.
Matalatuloisille mustille asukkaille myönnettiin 2 300 Yhdysvaltain dollarin tuki asuntoa kohden. Vähätuloiset eivät kuitenkaan edes tuen turvin onnistuneet hankkimaan asuntoja muualta kuin kaikkein halvimmilta alueilta, ja siksi myös rakennuttajat keskittivät toimintansa niille.
Halvimmat alueet taas ovat yleensä kaukana keskustojen mukavuuksista, kouluista ja terveyspalveluista.
Valtion asumistukea lukuun ottamatta Gautengin asuntosuunnittelu on markkinoiden ohjaamaa. Se suurentaa köyhien ja rikkaiden välistä kuilua, joka pakottaa miljoonat ihmiset elämään kestämättömissä olosuhteissa. Myös Gautengin rakennusviraston mukaan halvat asunnot on rakennettava kauas muista asuinalueista – muuten varakkaiden alueiden tonttien hinnat voivat laskea.
Rahaa on, käyttö ontuu
Gautengin asuntokurimus on herättänyt myös monet kansalaisjärjestöt. Ne huomauttavat, että Gautengissa kyllä on rahaa. Kyse on vain siitä, mihin sitä käytetään.
“Liikkumavaraa merkittävälle (taloudelliselle) uusjaolle on, kun otetaan huomioon Etelä-Afrikan tärkeimmän kaupungin valtaisa varallisuus”, huomautti taannoin esimerkiksi eteläafrikkalainen kirjailija Patrick Bond.
Arkkipiispa Desmond Tutu puolestaan on ainoa korkean profiilin julkimo, joka on arvostellut Etelä-Afrikan tuetun asumisen surkeaa tasoa. Syyskuussa Tutu sanoi, että pienituloisten asumusten taso on nykyisin huonompi kuin niiden ghettojen, joita apartheidin aikana rakennettiin mustia varten.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008