Madridiin muutettuani aloin kiertää kaupunkia paikallisen tuttavani Miguelin kanssa. Ihailimme upeita rakennuksia ja kävimme museoissa katsomassa espanjalaisten taiteilijoiden taidokkaita maalauksia.

”Espanjassa on enemmän sivistystä kuin missään muualla maailmassa”, Miguel totesi ykskantaan.

Väitin vastaan. ”Jokaisella kulttuurilla on omat rikkautensa.”

Mielipiteeni kaikui kuuroille korville. ”Ihmiset tulevat Espanjaan etsimään parempaa elämää, eivätkä suotta. Jos latinalaisamerikkalaiset ja afrikkalaiset työskentelisivät yhtä ahkerasti kuin me espanjalaiset, heilläkin voisi olla jotakin arvokasta. Mutta he vain laiskottelevat ja nauttivat alkoholia. Heidän saavutuksiaan ei voi edes verrata espanjalaisten saavutuksiin!”

Suutuin toden teolla. ”Valtaosa latinalaisamerikkalaisista ja afrikkalaisista tekee jatkuvasti raskasta työtä! Suuri osa heidän kulttuuriperinnöstään on tuhoutunut nimenomaan eurooppalaisten valloittajien ahneuden vuoksi!”

Uskottelin itselleni, että Miguel oli ääritapaus. Mutta kun liikuin siirtolaisten kanssa, monet muutkin espanjalaiset totesivat häikäilemättä, että en ollut ”kunniallisessa” seurassa. Latinalaisamerikkalaiset ystäväni luonnehtivat espanjalaisia rasistisiksi.

Ehdotin Miguelille, että hän lähtisi matkalle Espanjan ulkopuolelle kokeilemaan uusia elämyksiä. Mutta hän halusi mieluummin säilyttää tietämättömyyteen perustuvan ylpeytensä.

”Miksi lähtisin Meksikoon maistamaan tortilloja, kun täällä voin nauttia herkullista tortilla españolaa? Miten minua hyödyttäisi matkustaa Afrikkaan asti, kun voin seurata köyhien elämää Madridin siirtolaiskortteleissa?”

En jaksa enää ihastella mahtavaa Madridia. Rakennusten kultaisia koristuksia katsellessani muistan, mistä moinen rikkaus on alun perin lähtöisin: kauniista ja kaukaisesta Etelä-Amerikasta, kaivoksista, joissa miljoonat intiaanit saivat surmansa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008