Jokin aika sitten televisiossa kyseltiin ihmisiltä ladun varrella, kiinnostiko heitä, mistä heidän hiihtovälineensä olivat peräisin. Kysely liittyi Finnwatchin selvitykseen, jonka mukaan suomalaiset urheilualan yritykset eivät tunne tuotteidensa tuotanto-olosuhteita riittävän hyvin. Yksi hiihtäjä totesi ykskantaan, että ei kiinnosta. Tärkeintä on se, että suksi luistaa.
Samoihin aikoihin lähetetyssä ruokaohjelmassa tähtikokki ilmoitti, että hänelle ruoan tarina alkaa kaupan hyllyltä. Siis vaikkapa sisäfileen historia alkaa lihatiskiltä.
Reagoin näihin näkemyksiin kahdella vastakkaisella tavalla. Toisaalta närkästyin: minusta tuntui käsittämättömältä, että joku voi sulkea ymmärryksensä kaikelta siltä, mikä ei tuotteessa tunnu, näy eikä maistu. Miten kenellekään voi olla salaisuus, että kehitysmaihin siirrettyyn tuotantoon saattaa liittyä kurjia työoloja ja lapsityövoiman hyväksikäyttöä? Ja kuka voi enää olla ajattelematta niitä kärsimyksiä, joita eläintuotteiden saattaminen kaupan hyllylle on vaatinut?
Toisaalta ajattelin, että yksinkertainen ilo käy mahdottomaksi, jos aina täytyy ensin pohtia kaikkia niitä mahdollisen tuhon ja kärsimyksen lonkeroita, joita viattominkin tavara raahaa perässään. Onko edes mahdollista pitää mielessä epäilyttävien raaka-aineiden ja valmistajien loputtomia luetteloita? Ja mitä seuraa siitä, että jokaisesta pienestä valinnasta tulee päättymättömien pohdintojen kohde?
Supermarketissa ei voi olla ajattelematta sääilmiöiden kaoottisuutta kuvaavaa perhosefektiä: perhosen siiven isku Brasiliassa vaikuttaa hirmumyrskyn syntyyn pohjoisella pallonpuoliskolla. Mitä kaaosteoreettisia vaikutuksia mahtaa olla sillä, että ostin suihkusaippuan jossa lukee Sodium Laureth Sulfate, kun minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä tuo aine on?
En enää osaa nauttia ruoasta samalla tavalla kuin ennen. Tuntuu siltä, että tv-kokin rajallinen näkökyky olisi edellytys kulinaarisille nautinnoille. Ja laajemminkin sille, että voisi elää voimakasta, myöntävää elämää, joka ei olisi jatkuvan huonon omantunnon lamauttamaa.
Vastuullista ihmistä on alkanut vähitellen edustaa tyyppi, joka sanoo kuluttamiselle ja nautinnolle ”ei” ja elää kieltäymyksessä ja askeesissa. Tuon asenteen viehätys on helppo ymmärtää, sillä se tarjoaa selkeän vaihtoehdon arkisten valintojen kaaokselle.
Mitään uutta ja vahvaa ei kuitenkaan voi syntyä pelkällä ”eillä”. Kysymys kuuluukin, miten löytää voimalle ja ilolle paikka kulttuurissa, jossa jokainen myöntö on potentiaalisesti epäilyttävä.
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008