”Kuka on kuuluisin henkilö, jota olet kätellyt?”

Kymmenvuotiaana minulla ei ollut pienintäkään ongelmaa vastata kysymykseen. ”Pekka Vasala, tonnivitosen mestari Münchenin olympialaisista.”

Kahdentoista korvilla maailmani oli murroksessa. Lasse Virén oli mairiteltu urheiluseuramme pikkujouluihin, väestönsuojaan syvälle graniittikumpareen sisälle. Mitkä puitteet lyhyelle mutta mullistavalle kättenpuristukselle!

Seurasi vuosien ketju vailla mitään järisyttävää. Kättelin tusinoittain maailman muokkaamiseen valmiita kouria, mutta Lasse ja Pekka kampesivat itsensä kerta kerralta voittoon. Sankareitani ei syrjäyttänyt edes lumilapion kokoisen kämmenen omistanut Länsi-Samoan työväenpuolueen puheenjohtaja Leifi Faleauto. Hänen kaavailemansa mollimusiikin kieltävä vallankumous jäi toteutumatta. Ekumeeniset virsiveikot -yhtyeen laulusolistinkin maailmanvalloitus tuntui jumiutuneen Mikkeli-Pieksämäki-tien eteläpäähän.

Vuosituhannen taitteessa tunsin olevani pahasti ajasta jäljessä. Toivoin, että eteeni olisi ilmestynyt edes Kalle Palander käsivarsi ojossa… mutta ei.

Istuin hiljattain kahvilassa irakilaisten tuttavieni kanssa. Herroista molemmat ovat politiikan ja kulttuurin suurkuluttajia, jotka siteeraavat ulkomuistista YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmia.

Haytham oli juuri päättämässä analyysiään Irakin öljypolitiikan epäkohdista, kun vilkaisin Abu Basimin olkapään yli. Vieressämme istui Ilkka Kanerva, joka ilmiselvästi nautti lauantai-iltapäivänsä seesteisestä yksinäisyydestä. Vihjasin herroille arabiaksi, että meillä on merkittävää seuraa. Rupattelimme muka muina miehinä omiamme, mutta huomasin, että seuralaiseni pistivät nyt parastaan ja vilkuilivat sivusilmällä ulkoministerin reaktioita.

Sanojen Bagdad, Basra ja Ahmadinejad toistuttua samassa lauseessa näin Kanervan kääntyvän uteliaana pöytäämme kohti. Haytham nyökkäsi arvokkaasti ulkoministerin suuntaan, Abu Basim käänsi päätään 90 astetta ja hymyili ystävällisesti. Minä ojensin käteni ja pyysin ulkoministeriä liittymään seuraamme ja ratkaisemaan nyt lopultakin Irakin kriisin.

Ja mitä vielä…

Jänistin! Ratkaisevalla hetkellä koukistajalihakseni ei totellut ja avonainen hikisenkostea kämmen jäi makaamaan avuttomana syliini.

Kanerva nousi rauhallisesti, tervehti ystävällisesti vaunuissa kellottelevaa imeväistä ja vinkkasi vielä ovensuusta, kierreportaiden juurelta kädellään kohti pöytäämme.

Lasse, sinä olet suurin ja Pekka on kakkonen. Samalla valitan, että Irakin kriisi on yhä ratkaisematta. Muutama viikko sitten ilmassa oli muutoksen tuulia.

Kirjoittaja on antropologi ja islamin tutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008