”Mulla oli sellainen äiti, jonka nimi oli Amma. Amma-äiti oli sairas. Hän ei enää pystynyt pitämään minusta huolta. Sen takia hän meni juna-asemalle… ja jätti mut sinne”, kertoo kuusivuotias Devi Viljanen kameralle.

”Olin ihmeissäni, kun kaksi valkonaamaista tuli. Kolmen päivän kuluessa minä jo leikin heidän kanssaan. Neljännen päivän päästä aloin hoksaamaan, että aha, nyt nää alkaa silleen oleen minun isäni ja äitini.”

Devi on harvinaislaatuinen lapsi: hän käsittelee vaikeaa menneisyyttään paremmin kuin moni aikuinen. Kiti Luostarisen vastikään Tampereen elokuvajuhlilla Risto Jarva -palkinnon saanut dokumenttielokuva Palnan Tyttäret kertoo Devin tarinan.

”Olin hämmästynyt, kuinka paljon Devi muisti alkuperäisestä äidistään ja kuinka paljon Devi osasi kertoa. Toisaalta Devi on tavallinen, lapsellinen lapsi, mutta toisaalta kykenee pohtimaan asioita perusteellisesti”, Luostarinen kertoo.

Ei ilmiö, vaan ihminen

Elokuva rakentuu Devin perheen adoptioprosessin ympärille. Ilmassa on odotusta: äiti Magi Viljanen ja isä Jouko Ollikainen haluavat adoptoida toisenkin tyttären Intiasta. Vuosia kuluu ja adoptioprosessi venyy – lopulta perhe päättää lähteä Intiaan hakemaan lapsen kotiin.

Elokuvan kantava voima on kuitenkin Devi.

”Halusin kertoa nimenomaan Devin tarinan. Adoptio ilmiönä ei sinänsä kiinnostanut minua, vaan se, mitä kaikkea ihmisyydestä voi sen kautta kertoa”, Luostarinen kertoo.

Luostarinen rakentaa muotokuvan Devistä näyttämällä läheltä, miten lapsi tiedostaa elämänsä kaksi elementtiä, Suomen ja Intian. Tämä purkautuu myös uuden pikkusiskon kohtaamisessa. Mukana on tyypillistä vanhemman sisaruksen kateutta, mutta kenties myös jotain muuta. Siskokin tulee kaukaa Intiasta: Devin erilainen tausta ei enää teekään hänestä perheen ainoaa ainutlaatuista.

Hämmentävän lähellä

Palnan tyttäret tuo perheen tapahtumat lähelle, toisinaan niin likelle, että katsojan olo on hämmentynyt.

”Ihmettelin itsekin, miten perheellä oli rohkeutta päästää ulkopuolinen niihin tilanteisiin. Se varmasti auttoi, että olin jo pitkään tuntenut perheen ja ystävystynyt Devin kanssa – olimme naapureita”, Luostarinen valottaa.

”Monesti ajatellaan, että kun adoptoitu lapsi on Suomessa, on aika unohtaa taakse jääneet pahat asiat. Vanhemmat myös joskus ajattelevat, että he ovat pelastaneet lapsen vaikeista oloista köyhästä maasta – ja lapsen pitäisi unohtaa se toinen kulttuuri”, Luostarinen sanoo.

Devin vanhemmat sen sijaan auttavat lastaan kohtaamaan hylätyksi tulemisen surun. He myös tukevat Devin osittain intialaisen identiteetin säilyttämistä.

Harvinainen onnistuminen?

Elokuva herättää kysymyksen: miten kaikki näyttää niin helpolta, miten vanhemmat onnistuivat niin hyvin?

Perheelle Intia on tuttu paikka. He ovat matskustelleet siellä usein ja perheen valokuvaajaäiti on myös kuvannut siellä paljon. Hänellä on kokemusta elämisestä täysin erilaisessa kulttuurissa.

Kyseessä lienee myös tietoinen valinta, Luostarisen halu tuoda esiin tämä kenties epätavallisen onnistunut adoptiotarina.

”Esimerkiksi Ruotsissa on tehty tutkimuksia adoptoiduista lapsista, ja heillä on usein ilmennyt ongelmia myöhemmin elämässään. Uskon, että se johtuu identiteetin hauraudesta – toinen osa identiteetistä on usein työnnetty taka-alalle, vaiettu”, Luostarinen kertoo.

Dokumenttikevät ympäri Suomen

Kiti Luostarisen Palnan tyttäriä esitetään osana Suomen elokuvakontakti ry:n järjestämää Dokumenttikevättä. Dokumenttikevät-tapahtuma kiertää Suomea neljän pitkän ja usean lyhyen dokumenttielokuvan voimin.

Luostarisen elokuvan lisäksi mukana ovat muun muassa Mika Koskisen elokuva Ravintola Pekingissä, Jouni Hiltusen BAM ja Visa Koiso-Kanttilan Insha Allah – Jos Jumala suo.

Esityksiä on kevään aikana Helsingissä, Joensuussa, Jyväskylässä, Kuopiossa, Lahdessa, Tampereella, Oulussa ja Vaasassa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008