Kesäkirjoja

Nokipalloista ja norsuista

Mitä tehdä, ettei pallo kuumene liikaa? Ympäristöaktivisti ja kirjailija Risto Isomäen teos listaa tapoja, joilla jarruttaa ilmaston lämpenemistä. Samalla Isomäki perkaa maapallon asukkaiden vaikutusta ilmastoon, erilaisten voimaloiden ilmastovaikutuksista aina afrikkalaisten norsujen hedelmäjuopottelun suosiollisiin ekologisiin seurauksiin.

Isomäen asenne on virkistävä: kauhistelun sijaan hän etsii ratkaisuja siihen, miten jo syntynyt soppa ratkaistaan. Isomäki vaikuttaa tuntevan maapallon toiminnan kuin omat taskunsa. Kirjan myötä tulevat tutuiksi hiilinielut, nokipallot ja metaaniklatraattisesiintymät.


Risto Isomäki: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen. Tammi 2008.

Afrikasta, realistisesti

Esa Salmisen Köyhyyden ammattilainen on jokaisen kehitysmaissa työskentelyä suunnittelevan must-have. Se kuvaa realistisesti, millaista on työskennellä pienen rikkaan maan pienessä järjestössä maassa, jossa tarve ja kysyntä ylittää auttamiskyvyn moninkertaisesti.

Teos on terveellinen lukukokemus myös niille, jotka kuvittelevat elämän olevan helpompaa toisaalla: Salminen näyttää, että arki helteessä on välillä yhtä puisevaa kuin Suomen räntäsateessakin.

Ja samalla kirja kertoo myös sen, miksi ihmiset rakastuvat Afrikkaan – kaikesta huolimatta.


Esa Salminen: Köyhyyden ammattilainen. Johnny Kniga 2008.

Sodan varjossa

Oikeuslääkäri ja arkeologi tutkivat luurankoa Sri Lankan saarella, jossa tapettujen ja kadonneiden määrä on tuntematon. He etsivät totuutta sodan keskellä – saman sisällissodan, joka roihuaa edelleen. On vaikea luottaa kehenkään, hyvän ja pahan rajat häilyvät tuon tuosta.

Sri Lankassa syntyneen Michael Ondaatjen kirjoittama Anilin varjo on puhdas, riisuttu ja rehellinen romaani. Ehkä tunnelman luo Ondaatjen tapa kirjoittaa, ehkä romaanin maailma: voimattomuus ja ymmärrys hetkestä. Ondaatje kuvaa taitavasti ihmisten välisiä suhteita – taitavimmin hän kirjoittaa hiljaisuudesta, sanoja sanattomuudesta.


Michael Ondaatje: Anilin varjo. Otava 2000.

Elämänmakuisia novelleja

Jhumpa Lahirin yhdeksän kertomuksen kokoelma matkaa Intiaan ja intialaisuuteen: hedelmien,

värien, tuoksujen voimalla. Novelleja yhdistävä teema on muukalaisuus: se voi olla erilaisuutta suhteessa läheisimpiin, perheeseen, rakastettuun – tai siirtolaisarkea vieraassa maassa.

Pulizer-palkinnon voittaneen novellikokoelman alkuperäisteoksen (Interpreter of Maladies) niminovelli Tuskien tulkki on ehdoton helmi: se kertoo turisteja kuljettavasta herra Kapasista, joka rakastuu päätä pahkaa asiakkaaseensa.


Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti. Tammi 2001.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Romahtanut buddha

Than Shwen tyttären häitä juhlittiin näyttävästi, kuten kuului. Kenraalin työ Burman kurinalaisen demokratian ohjaamisessa yhä uusiin voittoihin oli raskasta, mutta hän kykeni kuitenkin järjestämään tyttärelleen kunnon häät. Olihan sekin jo jotain.

Sen jälkeen, pariin vuoteen, ilonpilkahduksia ei juuri ole ollut ja pahat enteet ovat vain lisääntyneet, vaikka hän on tehnyt kaiken, mitä astrologit ovat kehottaneet.

Ensin patsaan rikkoutuminen hänen kotonaan. Ei voi tietää hyvää, jos buddha romahtaa. Sitten 28 kookospuuta kuoli. Ne oli istutettu pahojen enteiden välttämiseksi. Hänen sydämensä löi, eikä hän kyennyt hengittämään. Hän näki silmäkulmastaan, miten henget väijyivät varjoissa.

Miksi kaikki haluavat tuhota hänet? Sekin ulkomaalainen, joka suolsi hävyttömiä syytöksiä taloudenhoidosta ja huonosta hallinnosta. Than Shwe masentui niin, ettei voinut nauttia enää mistään. Hänhän oli se lempeä ja kohtuullinen. Kun hän valtaan astuttuaan oli suonut hyväuskoisuudessaan vapauksia, käyttivät mokomat pikkupaholaiset niitä hyväkseen, minkä kerkesivät. Pakkohan lopulta oli panna heidän rakastettu keulahahmonsa, mokoma narttu, takaisin taloonsa oppimaan tavoille.

Elämä on kärsimystä, niinhän buddhakin opettaa. Mutta eikö hän ole jo oman osansa kärsinyt niinä vuosina kauan sitten, kun hänen unensa olivat jäässä ja häntä paleli lakkaamatta siinä kirotussa laitoksessa.

Ylläoleva on fiktiivinen kertomus, jonka päähenkilö on todellinen Burman sotilasjuntan johtaja, kenraali Than Shwe. Tiedot perustuvat pitkälti blogeissa liikkuviin huhuihin, eikä niihin siten ole luottaminen. Toisaalta eräs blogin kirjoittaja toteaa, että Burmassa totuus on se, että virallinen tieto ei juuri koskaan ole totta, kun taas huhut pitävät yleensä paikkansa.

Kirjoitushetkellä Burman juntta on juuri avannut ulkopuoliselle avulle tien maahan, jota hirmumyrsky Nargis runteli pahasti toukokuun alussa. Tähän mennessä eli yli kolme viikkoa myöhemmin pahimmalle tuhoalueelle ei ulkopuolisia ole päästetty, eikä länsimaisia auttajia päästetä maahan edelleenkään kuin tapauskohtaisesti. Kuolonuhreja ja kadonneita on virallisten tietojen mukaan 130 000, ja avuntarvitsijoita arvellaan olevan noin 2,4 miljoonaa.

Burman Myanmariksi ristinyt sotilasjuntta on hallinnut maata 1960-luvulta asti. Muusta maailmasta ja taloudesta tietämättömät ja piittaamattomat juntan johtajat ovat muuttaneet Kaakkois-Aasian riisiaitan yhdeksi maailman köyhimmistä valtioista.

Than Shwe joutui parrasvaloihin pari vuotta sitten, kun hänen tyttärensä miljoonia maksaneet häät ilmestyivät internetin Youtube-sivuille. Räikeä ristiriita rutiköyhän kansan ja säihkyvien timanttien välillä porautui monien mieliin.

Esimerkiksi karen-kansaa on Burmassa vainottu pitkään. Myös kenraali Than Shwe palveli 1940- ja 1950-luvuilla armeijan psykologisen sodankäynnin osastolla ensimmäisessä kampanjassa karen-vähemmistön kapinallisia vastaan. Hän vietti tämän jälkeen vuosia psykiatrisessa sairaalassa kärsien jälkitraumaattisesta stressistä.

Tässä numerossa voit seurata erään karen-perheen matkaa Thaimaan pakolaisleiriltä uuteen kotimaahan Suomeen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Tulevaisuus musta kuin eebenpuu

 

ESA SALMINEN

esa.jpg

 

Dominik Beissel ei lannistu. Kansallispuiston virka-auton saattelemat tukkirekat koittavat päästä ohi, mutta hän kiilaa eteen ja estää pakoyritykset sivuteille. Lopulta rekat pysähtyvät ja toisen kuljettaja alkaa räyhätä. Hän on jo aiemmin lyönyt Beisseliä ja piessyt kaksi hänen metsänvartijaansa kansallispuiston vartijoiden katsellessa vierestä. Mutta nyt ollaan Ancuaben kunnan poliisiaseman liepeillä, eikä pakoreittiä enää ole.

Saksalainen Dominik Beissel, 43, on noussut yksin Pohjois-Mosambikin puumafiaa vastaan. Hän pysäytti ensimmäistä kertaa laittoman tukkikuljetuksen Quirimbasin kansallispuistossa kuudentena tammikuuta 2007.

Vuoden ja risat myöhemmin ajamme yhdessä Beisselin kanssa läpi puuttoman maiseman.

”Jos muutama vuosi sitten olisi sanonut, ettei täällä kohta enää ole metsää, ihmiset olisivat nauraneet”, Beissel sanoo. Nyt koko ranta on kaluttu paljaaksi, niin kuin suuri osa sisämaan kunnistakin.

Puunkaatajien sahat soivat yhä syvemmällä sisämaassa. Beissel hallinnoi 40 000 hehtaaria Marejan suojelualuetta, josta noin 80 prosenttia on vuonna 2002 perustetun Quirimbasin kansallispuiston sisällä. Puisto on vaarassa, koska se on melko lähellä Pemban kaupunkia ja kuljetuskustannukset ovat siksi pienet.

Beissel arvioi, että yhden rekan lastista saa pimeillä markkinoilla 5 000 dollaria, eli noin 3 200 euroa.

Perinteinen puukreivi

Solakka, lähes kaksimetrinen Beissel on asunut Mosambikissa 13 vuotta. ”Olen itse asiassa toiminut aika perinteisesti”, hän selittää ja sytyttää taas savukkeen. ”Tavallisesti vanhin poika perii tilat ja muut lähtevät maailmalle tekemään jotain aivan muuta.”

Beisselin tavallisuus on aatelisuutta. Hän on kreivi, ja hänen isoveljensä pitää huolta suvun tilasta Saksassa. Beissel itse haluaa perustaa Marejaan kestävän matkailun keskuksen. Odotellessaan paperisodan selviämistä hän pitää tilaa yllä: raivaa teitä, korjaa autoja, ja pitää aisoissa salametsästäjiä ja metsänkaatajia.

Kaiken maan omistaa Mosambikin valtio, mutta yksityiset, kuten Beissel, voivat ostaa sen käyttö- ja hallintaoikeuksia. Beisselillä oli oikeus maahan jo, kun sen päälle perustettiin kansallispuisto: uutinen oli tervetullut, sillä se paransi suojelua edes vähän.

Kun Beissel puhuu metsästä ja sen mahdollisuuksista, hänen silmänsä syttyvät. Voimasanat painottuvat niin teinipoikamaisesti, että painuvat väkisinkin mieleen: ”fan-tas-tic opportunities, mas-sive ancient trees.”

Ja aika usein hänen kanssaan puhuessa huomaa, ettei hän ole ihan samalta planeetalta. Hän kertoo illan hämyssä metsästysmajastaan Sveitsin alpeilla, ja tähdentää, ettei suostu syömään illallista kenenkään kanssa, joka ei varta vasten peseydy ensin. Sitä hän edellyttää nytkin, vaikka olemme tuttavia ja istumme kaksin Marejan päärakennuksen, erään Bismarckin suvun vesan 1920-luvulla rakentaman kartanon raunioissa.

Hän on pysäyttänyt neljä tukkirekkaa, mutta pitää sitä ehkä promillena siitä määrästä, joka pitäisi saada pois suojelualueilta.

Yhdelle Beisselin pysäyttämistä rekoista annettiin sakot. Ne olivat ensimmäiset puiston viisivuotisessa historiassa, vaikka rekkoja oli suhannut vuosia yöt pitkät täydessä lastissa. Se kertoo jo jotain korruption syvyydestä.

”Autot tarkastettiin puistonvartijoiden portilla. Pienellä rahalla ne lähtivät eteenpäin, jokainen sai osansa. Se on viimeiseen asti viritetty systeemi”, Beissel kuvaa.

Puumafia Kiinaa rakentamassa

Virallisten tilastojen mukaan lähes sata prosenttia Mosambikissa kaupallisesti hakatusta puusta viedään Kiinaan. Suurin osa jää Kiinan sisämarkkinoille, mutta osa päätyy maailmalle kiinalaisina huonekaluina, puhaltimina ja kitaroiden otelautoina.

Kun Kiina kielsi omien metsiensä hakkaamisen lailla vuonna 1998, sen vuotuinen kotimainen puuntuotanto putosi 80 miljoonasta kuutiometristä puoleen, ja vuonna 2002 sen alijäämä oli jo 60 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Nykyään Kiina onkin maailman suurin raakapuun tuoja.

Keski-Mosambikin Zambeziassa metsien käyttöä tutkinut Caroline Mackenzie syyttää kiinalaisten ostajien ja Mosambikin valtion lisäksi metsäkatastrofista länsimaisia rahoittajia.

”Monet maan johtajista ovat korruptoituneita lahjusten ja avunantajien välinpitämättömyyden tähden. He täyttävät taskunsa rahastamalla millä tahansa luonnonvaroilla – köyhdytetyn kansansa kustannuksella”, Mackenzien Fongza-järjestölle tekemässä Chinese takeaway! -tutkimusraportissa manataan.

Hän peräänkuuluttaa, että avunantajien – kuten Suomen, joka paraikaa selvittää, miten Mosambikin metsäsektoria voisi paremmin tukea – tulisi painostaa Mosambikin hallitusta pitämään kiinni sitoumuksistaan.

”Tulevalle rahoitukselle on laadittava paljon tiukemmat hyvän hallinnon ehdot”, raportissa vaaditaan.

Mackenzie puhuu ”puumafiasta”, jonka järjestelmä on lähes aukoton: virkamiehet hoitavat lahjuksin hakkuuluvat, metsänhoitosuunnitelmat ja maastavientiluvat. Metsänvartijat varmistavat, että rekat pääsevät tarkastuspisteiden läpi ja paikalliset pikkumafiosot vuokraavat rekat ja hoitavat hakkuut.

Usein kummisetinä kulisseissa toimii erittäin vaikutusvaltaisia vanhempia poliitikkoja ja asevoimien kenraaleja. Jo pelkkä luulo siitä, että laittoman puuhankkeen taustalla on paikallinen mahtikenraali pitää tiesulut auki.

Dominik Beissel nyökkää. ”Täällä roistot eivät kiinni jäädessään juokse piiloon metsään vaan tielle kohti viranomaisia.”

Metsä, jolla on jo ikävä puita

Beisselin mailla kasvaa puiston tervein metsä ja siellä tallustaa suuri osa Quirimbasin norsuista.

”Paikalliset kutsuvat minua elefanttien isännäksi, mikä kuulostaa eurooppalaisen korvaan hienolta, mutta oikeasti se on tarkoitettu veriseksi loukkaukseksi”, Beissel naurahtaa. Elefantti ei ole ihmisten ystävä, sillä se syö pelloilta ruoat.

Metsä pysyy kyllä elossa ilman norsuja ja muita nisäkkäitäkin, mutta sillä alkaa olla ikävä puita.

”Kolmen kuukauden ajan saksalainen luonnon monimuotoisuuden tutkija ja mosambikilainen ekologi tutkivat näitä maita. Selvisi, että 60 prosenttia metsästä ei uusiudu riittävästi. Eli metsä kuolee.”

”Hienoa, itui onkin ollut poissa pitkään”, hän huudahtaa kesken haastattelun ja katsoo maassa marssivaa mustaa armeijaa.

Vaan pian odottaa ikävä yllätys. Sotilasmuurahaisten – paikallisella macuan kielellä itui – läsnäolo kertoo yleensä luonnon elinvoimasta. Nyt niiden kuhiseva polku mutkittelee pihamaan halki ja Beisselin talon seinää ylöspäin. ”Voi ei, ne syövät pääskyset”, hän parahtaa. Katonrajan pääskysenpesä kuhisee mustanaan.

Aamulla linnuista on jäljellä vain luurangot. Muurahaisista ei näy jälkeäkään, ne ovat työnsä tehneet ja poistuneet.

Alle kiintiöiden, yli kestokyvyn

Metsää kaadetaan virallisesti alle vuosittaisten kiintiöiden, sillä suurin osa siitä hakataan kokonaan rekisteröimättä.

Caroline Mackenzien tutkimusten mukaan esimerkiksi pienille puunhakkaajille annetaan yleensä lupa kaataa 11 kuutiometriä puuta vuodessa. Sen kaataa moottorisahalla viikossa. Puunhakkaajat kertoivat kaatavansa yleensä 4-5 kertaa kiintiöiden verran.

Mackenzien mukaan koko lupajärjestelmä on pitkälti kosmeettinen. Vuonna 2002 Zambezian provinssin hakkuukiintiö oli 42 000 kuutiometriä, josta virallisten tietojen mukaan käytettiin vain 28 400 kuutiometriä. Samana vuonna kuitenkin 34 rahtilaivaa vei täydessä lastissa tukkeja Zambeziasta. Satamaviranomaisten taulukoiden mukaan niissä oli viety 51 000 kuutiota puuta.

Tämäkin luku on todennäköisesti alakanttiin, jos tilanne on vastaava kuin naapurimaassa Tansaniassa.

Kun viime vuonna tehdyssä selvityksessä vertailtiin Tansanian vientitilastoja Kiinan tuontitilastoihin, puukaupan osalta luvuissa oli selvä epäsuhta. Kiinaan tuotiin Tansaniasta kymmenkertaisesti se määrä tukkeja, joka Tansanista maan omien vientitilastojen mukaan vietiin, kerrotaan luonnonsuojeluohjelma Trafficin, Tansanian hallituksen ja Tansanialle budjettitukea antavien maiden yhteisessä selvityksessä.

Mosambikin metsät siis hupenevat, ja niiden mukana katoaa paljon muutakin kuin pelkkää puuta.

”Tätä käytetään malariaan, tätä vatsakipuihin, ja tuota vanhempien miesten makuuhuoneissa. Tästä tehdyillä tikuilla taas voi suojata talonsa pahoja taikoja vastaan. Ja tuosta kaislasta tehdään mattoja”, selittää metsänvartija Atanasio André esitellessään puita, sieniä, kukkia ja hedelmiä Marejan suojelualueella.

Parempaa hallintaa vai täyskielto hakkuille?

Beisselin alkuvuodesta 2007 pysäyttämän rekan kuljettajalla ei ollut ajokorttia, auton papereita saati lupaa kaataa puuta.

Paikallisella poliisiasemalla nyreä poliisi otti vastaan ilmoituksen laittomasta puusta, mutta kieltäytyi puuttumasta väkivaltaan. Kun Beissel pitkän väännön jälkeen sai nähdäkseen pöytäkirjan, hän huomasi, että poliisin ylös kirjoittamat rekisterinumerot eivät täsmänneet rekkojen kilpien kanssa.

Paikalle jäi yksi Marejan metsänvartija, jonka kirjallisessa todistuksessa todetaan, kuinka paria tuntia myöhemmin täydessä lastissa olevat rekat jatkoivat poliisiasemalta kohti läheistä Pembaa, ja sen satamaa.

Caroline Mackenzien mukaan ratkaisu laittomiin hakkuisiin voisi olla parempi valvonta ja metsän hallinta. ”Sektori työllistää paljon paikallisia ihmisiä, ja raha kiertää paikallisessa taloudessa. Mutta kestämätön ja korruptoitunut hallinnointi uhkaa tätä elinkeinoa, estää sektoria käyttämästä koko potentiaaliaan ja rankaisee niitä, jotka muuten toimisivat rehellisesti”, hän selvittää.

Dominik Beisselilla on toinen resepti metsien hallintaan: kaiken hakkuun täydellinen kieltäminen.

”Valtio hyötyisi ainakin Cabo Delgadon provinssin hakkuiden täyskiellosta, sillä se saa tästä nykyjärjestelmästä itse asiassa todella vähän. Suuret voitot menevät yksityisiin taskuihin ja ulkomaille”, Beissel analysoi. ”Turismilla taas on valtavat kasvumahdollisuudet täällä. Jos metsiä suojeltaisiin ja niissä olisi eläimiä, voitaisiin kierrättää ihmisiä safareilla, ja valtio voittaisi paljon enemmän.”

Ja se olisi periaatteessa mahdollistakin.

”Kun miettii kaikkia niitä miljardeja apudollareita, jotka rikkaat maat ovat Afrikalle luvanneet, ja niitä miljoonia, jotka liikkuvat turismissa, niin miksei olisi?” Beissel kysyy.

Kun vielä Mackenzien vuoden 2006 tutkimuksen aikaan oli tavallista, että kyläläiset hakkasivat lähimetsiään mitättömällä päiväpalkalla, nyt he ovat Beisselin mukaan tiiviimmin mukana bisneksessä, ja myyvät puunsa mafiosoille.

”He saavat sahat ja tarvikkeet ja myyvät puut hyvään hintaan eteenpäin”, Beissel selittää. ”Nyt hakkuita vastaan taisteleminen on vaikeampaa, sillä vastassa on koko paikallisväestö, joka saa elantonsa hakkuista.”

Kaatajat saavat reilut 200 euroa rekkalastista jalopuuta, ja rekkakuski pienen palkan kiinalaisten puuvarastojen portilla, mihin päättyy Mosambikin kansan osuus. Ostajalle jää vielä vajaat 3 000 euroa, jolla lahjoa viranomaisia ja saada puut merelle. Voittoa jää niin paljon, että bisnes kannattaa: puunhakkuu on Cabo Delgadon provinssin kirkkaasti suurin teollisuudenhaara.

Loputon ruokahalu

Siinä ei tietenkään ole mitään uutta, että afrikkalaiset myyvät luonnonvarojaan ulkomaille. Historiallisia kauppakumppaneita ovat olleet arabit, intialaiset, britit, portugalilaiset ja ensimmäisten joukossa myös kiinalaiset, joiden arvellaan käyneen alueella kauppaa jo pari sataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

”Sitä nämä ihmiset ovat tehneet aina”, Beissel sanoo. ”Vieraat tulevat, ostavat ja lähtevät pois.”

Nykyään kaikki on kuitenkin nopeampaa ja tehokkaampaa. Mackenzie toteaa vuonna 2006 julkaistussa selvityksessään, että arvolajien kannoissa – kuten Afrikan eebenpuun (Dalbergia melanoxylon) ja rautapuun (Swartzia madagascariensis) – on vain vähän niin isoja yksilöitä, että niitä kannattaa hakata. Nyt on tilanne Beisselin mukaan toinen.

”Ennen hakattiin vain yli 40 senttimetrin halkaisijan puita, nykyään kelpaavat yhä pienemmät rungot, ja paksummat oksatkin. Kunhan vähän mustaa ydintä näkyy. Täällä puhutaan jo ainakin yhden puulajin – pao ferron – sukupuutosta, ja yhä uudet lajit alkavat kelvata kauppatavaraksi”, Beissel harmittelee.

”Eikä niitä tule koskaan enää lisää. Kun tämä toisen sukupolven metsänhakkuu loppuu, tulee kolmas polvi, joka hakee vielä pusikot ja tikut ja polttaa ne hiileksi.”

Mosambikilainen metsiensuojelujärjestö Amigos da Floresta pahoitteli alkuvuodesta 2008, että sen ensimmäisenä toimivuotena puuta vietiin laittomasti maasta monessa satamassa, metsänvartioinnissa ilmeni ongelmia, takavarikoituja tukkeja hylättiin pelloille, jalopuita hakattiin laittomasti ja satamissa takavarikoitiin suuria määriä laittomia tukkeja.

Caroline Mackenzie arvioi, että kaikki Kiinan puuntuottaja-alueet tropiikissa käyttävät nykytahdilla kaupaksi käyvän puustonsa loppuun 10-15 vuodessa. Niin myös Mosambik.

”15 vuotta kuulostaa todella pitkältä ajalta”, Beissel arvioi katsellessaan kukkulalta maitaan, joissa jo siellä täällä näkyy hakkuuaukeamia. ”Ja erikseen voidaan puhua tietyntyyppisen metsän häviämisestä, joka on totta jo nyt.”

Amigos da Florestan koordinaattori, tunnustettu mosambikilainen sosiologi Carlos Serra on julkisuudessa toistuvasti huomauttanut, että maahan saapunut biodieselbuumi aiheuttaa uuden uhkan: hallitus on vakuuttanut, että biodieseliä tuotetaan vain mailla, joita ei nyt viljellä. Serra pelkää, että se tarkoittaa lähinnä metsää.

”Kun aloin vuonna 2007 puhua metsien ryöstöstä, monet uljaat ratsumiehet riensivät närkästyneinä protestoimaan. Nyt ryöstö ei enää ole uutinen, eikä yksikään ratsumies enää protestoi”, Serra kirjoitti blogissaan maaliskuussa. Ratsumiehillä Serra viittaa niihin hallituksen tahoihin ja muihin ihmisiin, jotka eivät halua myöntää jonkin olevan vialla.

Puhetta ainakin riittää. Pembassakin huhutaan, että Greenpeace olisi koettanut ostaa metsäalueita tehdäkseen niistä suojelualueita. Sähköposti Greenpeacen pääkonttoriin kuitenkin paljastaa huhut vääriksi. Voiko mikään enää pelastaa Marejan metsiä?

”Jos minä poistun täältä, niin silloin ei. Mutta jos minä jään, niin kyllä”, sanoo Dominik Beissel mietittyään hetken.

Kun palaamme Pembaa kohti, on jo pimeä. Tien varressa kolme sinistä tukkirekkaa odottaa lavat tyhjinä piskuisen baarin edessä. Hetken päästä ne lähtevät taas kohti puistoa.

”Puunhakkaajat ovat kuin itui, ne syövät ahnaasti, kunnes mitään ei enää ole jäljellä. Sitten ne poistuvat”, Beissel miettii.

Metsä alkaa kansallispuiston rajalla. Se on se lakipiste, missä sotilasmuurahaisten lailla metsän yli vyöryvä puunhakkaajien aalto törmäsi Beisselin vartijoihin, murtui, ja valui takaisin. Mutta vain toistaiseksi.

”Pahaa pelkään, että me elämme tämän ilmiön alkumetrejä”, kreivi Beissel sanoo surullisesti.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Kaiken maailman pöntöt

Liian seurallinen toimitus

”Waiguoren! Ulkomaalainen!” Huudahdus tulee tutuksi, jos asuu valkonaamana kiinalaisessa miljoonakaupungissa, jossa ulkomaalaisia on vain kourallinen. Nimittelyyn tottuu, mutta joskus tulevat yksityisyyden rajat vastaan.

Perinteiseeen malliin rakennetut julkiset käymälät Kiinassa saavat yksityisyyttään arvostavan nikottelemaan. Karuimmillaan naistenhuone on kymmenen lattiassa olevaa reikää, joilla kykitään kylki kyljessä.

Tällä kertaa waiguoren kaikuu julkisessa käymälässä, mutta astetta modernimmassa. Keväisestä kukkanäyttelystään kuulu puisto on panostanut myös naistenhuoneeseen.

Moderni vessa tarjoaa yksityisyyttäkin perinteistä enemmän: pöntöt eivät ole vieri vieressä, ja kaakeliset väliseinät takaavat näkösuojan naapuriin. Jos naapuri istuu.

Väliseinät ovat nimittäin sen verran matalia, että ponnaripäinen koulutyttö yltää hyvin kurkistamaan seinän yli, kun vähän varvistaa.

”Hei kaikki, täällä on ulkomaalainen!” vahvistaa tyttö havaintonsa.

Pian väliseinän yli napottaa kymmenen silmäparia ja vielä useampi kerääntyy kopin ovettomaan oviaukkoon. Alkaa tirskunnalla höystetty kuulustelu, jossa käydään läpi niin monta yksityiskohtaa vieraasta, kun aika ja kielitaito sallivat.

Älkää nyt käsittäkö väärin. Tirskunta ei johdu paikasta tai siitä, että kuulusteltava on saatu kiinni housut kintuissa. Ulkomaalaisen kanssa jutteleminen nyt vaan on vähän toisella kymmenellä olevista tytöistä kovin eksoottista ja kikatuttavaa.

Pöntöllä istuva pohtii mielessään tilanteen vaatimaa protokollaa. Istuako tässä niin kauan, kunnes kysymystulva lakkaa? Vai kehtaisiko hivuttautua pöntöltä ylös sen verran, että voisi kiskoa housut hieman säädyllisemmälle korkeudelle?

Ulkoa kajahtava opettajan käsky pelastaa tilanteen, ja tirskuva joukko poninhäntiä katoaa puistoon.

Istuin vai reikä?

Vietimme Kaakkois-Turkissa uhrijuhlaa. Joimme diyarbakirilaisessa kahvilassa teetä ja vesipiiput, nargilet, pulputtivat vieressämme.

Vieressäni istuva Muhammed oli lähdössä Puolaan vaihto-opiskelijaksi. Puhuimme ensin pitkään tavanomaisista asioista. Jokin kuitenkin vaivasi häntä, ja aikansa kakisteltuaan Muhammed oli valmis avautumaan.

”Entäs ne vessat? Siis onko siellä istuin vai reikä?” Olin aluksi hieman hämilläni, kunnes purskahdimme molemmat nauruun. ”Istuin”, vastasin.

”Äh, sitä pelkäsinkin”, totesi Muhammed. ”Mutta onko siellä puhdasta? Voiko siellä todella istua, kun ei tiedä, ketä siellä on käynyt. Ja eihän ne aina edes osu siihen keskelle”, hän jatkoi.

Turkissa on kahdenlaisia vessoja: reikä lattiassa -mallia, jota kutsutaan turkkilaiseksi ja ranskalaisiksi sanottuja wc-istuimia. Kävimme läpi istuimen hyödyt ja haitat. Muhammed halusi vielä varmistaa viimeisen yksityiskohdan: ”Onko siellä vettä?”

Oli vessa millainen tahansa, Turkissa sen yhteydessä on aina vesipiste. Eniten Muhammedia huolestuttikin se, joutuisiko hän Eurooppaan muuttaessaan tinkimään hygieniastaan ja siirtymään wc-paperilla pyyhkijäksi.

Hygienia on suhteellinen käsite, ja vanhat tavat ovat tiukassa minullakin. Kaksi vuotta Turkissa asuttuani pidän yhä matkustaessani mukana pientä nenäliinapakettia – ihan vain siltä varalta, että hätä pääsisi yllättämään.

Muista vetää vessa!

Muistan ensikokemukseni vessasta, jossa ”pyyhitään” vedellä. Olin aika pieni tyttö, ensimmäistä kertaa elämässäni Thaimaassa. Jo matkalla Bangkokin lentokentältä tuli pissahätä. Auto pysäytettiin, ja sain mennä tien vierellä sijaitsevaan vessaan.

Edessäni oli seinä, siis pala muuria, muurin takana kuoppa. Ihmettelin ja katselin kauemmas, että missä se veski on. Kuopan vieressä oli ämpäri. Luulin sitä potaksi, mutta tarkistin asian: ämpärissä oli vettä.

Hätä oli kova, ja tytön oli selviydyttävä tehtävästä uudessa maassa omin voimin. Päätin pissata kuoppaan. Siinä osuin oikeaan.

Pistin pikkuhousut jalkaan ja olin aikeissa lähteä. Katseeni osui vesiämpäriin. Mielessäni oli kuva äidistä, joka huutaa: ”Muista vetää vessa!” Muistin. Otin ämpäristä kauhalla vettä ja heitin sen kuopan pohjalle.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Vessojen puolestapuhuja

Käymäläseura huussi ry:tä voi kutsua yhden asian liikkeeksi: se on vessojen asialla. Vuonna 2002 perustettu yhdistys keskittyy erityisesti kuivakäymälöihin. Seuran nettisivujen mukaan sen ”visio on tehdä kuivakäymälöistä kestävän kehityksen keskeinen osa.”

Kuivakäymälä toimii niin, että jätökset kerätään säiliöön sen sijaan, että ne huuhdeltaisiin viemäriin vedellä. Jätökset voi ympäristöystävällisesti kompostoida. Perinteisesti kuivakäymälät ovat olleet ulkohuusseja, mutta seura korostaa, että nykyään kuivavessa on käypä ratkaisu sisätiloissakin.

Käymäläseura sekä tiedottaa kuivakäymälöistä että tekee käytännön työtä hyvän sanitaation eteen. Huussi ry muun muassa tarjoaa vinkkejä kuivakäymälöiden käyttäjille ja pyrkii edistämään niiden käyttöä erilaisilla hankkeilla sekä Euroopassa että maailmalla.

Käymäläseuralla on hanke esimerkiksi Pohjois-Sambiassa, jonne rakennetaan käymälöitä erityisesti kouluihin. Huussi ry tekee kehitysyhteistyötä myös Swazimaan pääkaupungissa Mbabanessa.

Huussiseura tarjoaa mielenkiintoisen vaihtoehdon kummilapsen hankkimiselle kehitysmaasta – seuran kautta voi ruveta huussikummiksi. Yksityishenkilö voi ruveta kummiksi 50 euron vuosimaksulla.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Onko yksin ylvästä?

Miksi te ette uskalla perustaa perhettä tai avioitua? Mitä se sellainen itsenäisyys on, ettei uskalla tarvita toista? Minä kuulin, että te menette yksin metsään ajattelemaan, miksi te niin teette?

No niin, kelataanpa aikaa taaksepäin. Nämä kysymykset esitti intialainen mies rannalla. Kohensin aurinkolaseja silmilläni ja katselin kauemmas. Antaisit minun olla rauhassa.

Kypsä ihminen osaa olla yksin. Osaa, ja jopa nauttii siitä, myhäilin partaani tietäväisenä ja jatkoin kirjan lukemista.

***

Kysymykset (ja oma kopeuteni) jäivät kuitenkin kaivertamaan mieltäni. Tuo rannalla tapaamani mies ei ole luultavasti yksin juuri koskaan. Hän elää perheensä kanssa yhden huoneen asunnossa, nukkuu viisi ihmistä seuranaan.

Keittiöpsykologi sisälläni heräsi: onko introverttiys länsimainen keksintö? Mitä ajattelemme löytävämme?

Istuskelin samana iltana ravintolassa. Ympärilläni oli paljon ihmisiä: perheitä, sukuja, kaveruksia. Minä istuin itsekseni. Teeskentelin lukevani kirjaa, jottei yksinoloni, mahdollinen yksinäisyyteni tai tosiasia, että se vaivaa minua, näkyisi läpi.

Ryhtini ei ollut kovin suora.

Meitä suomalaisia kehotetaan ”etsimään aikaa vain itsellemme”, ”menemään itseemme”, ”katsomaan sisimpäämme”. Ihminen joka ei osaa olla yksin, on epäkelpo. Vain yksin ollessaan voi tehdä oman onnensa ja olla muista riippumaton.

Mitä kypsyyttä on siinä, että käpertyy itseensä – repii, raastaa, raapii – eikö ihmisen jalous punnita ajassa, jonka hän jakaa toisten kanssa – kommunikoi, muuttuu, kehittyy?

Kääntyykö kulttuurimme yksinäisyyteen tai kopeuteen sen vuoksi, ettemme uskalla olla rehellisesti omia itsejämme toisten seurassa?

***

Illalla huoneessani mietin pylväitä. Kadun toisella puolella oli romahtamaisillaan oleva rakennus, jonka kuistia yksi paksu pylväs piti pystyssä.

Vanhojen rakennusten pylväät ovat ylväitä, seisovat yksin.

Mikä tekee pylväästä ylvään? Se että se on yksin vai se, että se on kiveä?

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Tumman puun tarinoita

 

SARA RIGATELLI

makonde.jpg

 

”Ei tässä enää ole aikaa leikkiä.”

Francis Kliperin arvio 2000-luvun kyläpe-rinteistä on tyly. Makonde-heimolle aikanaan omintakeiset maskit on jätetty pölyttymään ja naisten huulirenkaat haurastumaan.

”Nykyisin käytämme symboleita korkeintaan kerran vuodessa aikuistumisriitin aikaan. Elämä on niin hankalaa, ettei aikaa ole tuhlattavaksi”, Francis toteaa.

Syvällä Tansanian eteläisen läänin eteläisimmässä kolkassa istuu seitsemän veistäjää. Täältä Tangazosta, makondejen sydänmaalta, lähtevät maailmalle eebenpuiset esineet, jotka koristavat länsimaisia kirjahyllyjä.

Molemmin puolin Mosambikin ja Tansanian rajaa köyhissä kylissä luodaan puutteen ja lian keskellä taidetta, joka on yksi itäisen Afrikan ikoneista. Mangopuun varjossa käy tasainen kalke – niin kuin on käynyt tiettävästi satoja vuosia.

Mustaa puuta, valkoisia unelmia

Filip Chavene nappaa maasta tomuisen taltan. Syntymässä on ujamaa, makonde-töistä kuuluisin.

”Se kertoo siitä, että meidän on tuettava toinen toisiamme. On kunnia veistää perhepuuta, koska se jatkaa esi-isiemme perintöä”, seitsenlapsisen perheen pää pohtii.

Sukupuussa toisiinsa tarrautuneet ihmishahmot muodostavat katkeamattoman kuvion, joka kurkottaa korkeimmillaan pariin metriin. Alimpana ovat vanhimmat sukupolvet, ylimpänä nuorimmat. Myös veistäminen on lenkki ketjussa: käden-taidoissa elää isän opetus.

Swahilinkielinen nimi viittaa 1960-luvun sosialistiseen oppiin, jonka pohjaksi presidentti Julius Nyerere julisti maaseudun perheyhteisöt. Sukupuu on kuitenkin verrattain nuori makonde-symboli. Se on ”modernin aallon” tuotantoa, joka syntyi kun eurooppalainen taidekäsitys törmäsi afrikkalaiseen veistoperinteeseen. Valkoisten tuomisia ovat myös paholainen ja enkeli.

Kilimanjaron-kävijän laukkuun sujahtaa useimmiten klassinen safarieläin tai masai-ukko, mikä näkyy täällä tuhannen kilometrin päässä. Mtwaran seudun artistit vuolevat liukuhihnatyyliin pitkäluisia masai-hahmoja, joilla ei ole mitään tekemistä eteläisen makonde-kulttuurin kanssa.

”Me teemme sitä, mistä turistit tykkäävät. Se on meidän elantomme. Siksi keskitymme pikkuveistoksiin. Matkailijoita miellyttävät myös näyttävät toteemit, mutta ne eivät mahdu lentokoneeseen”, masaihin erikoistunut Antoni Jemsi tietää.

Eebenpuun lumo ja kirous

Eebenpuun pölkyt on etsittävä aina vain kauempaa. Parhaiten veistotöihin soveltuvat satavuotiset puut ovat harventuneet entisestään.

”Ennen tämä tienoo oli pullollaan mpingoa. Nyt joudumme sahaamaan rungon usein jo 40-50 -vuotiaana”, Antoni Jemsi kertoo ja haroo katseellaan versoja.

Liialliset hakkuut ovat tulleet mustanpuun turmioksi. Epäileväisimmät arvioivat, että arvopuuta riittää enää pariksikymmeneksi vuodeksi. Myös hallitus on havahtunut metsien tyhjentymiseen. Hakkuulupien hintoja on nostettu ja luvattomasta kaatamises-ta räpsähtää tuntuvat sakot.

”Tansanian hallitus näkee ongelman. Se ei ole kuitenkaan hyvä uutinen meille. Yhdestä kuutiosta saa nyt pulittaa 25 euroa”, Antoni pyyhkii hikeä otsaltaan.

Vaihtoehtoisiin puulajeihin miehet suhtautuvat nihkeästi. Taiteilijoiden mukaan sekä ostajat että veistäjät vaativat eebenpuuta. Ainutlaatuisten veisto-ominaisuuksiensa, värinsä ja hienosyisyytensä takia kaikki muu olisi sekundaa.

Itse asiassa on harhaanjohtavaa puhua eebenistä, sillä mpingo on tarkkaan ottaen oma puutyyppinsä, joka on ”todellista eebeniä” kiiltävämpää ja kovempaa. Mutta paikallistenkin suussa mustasisuksiset puut taipuvat taajaan ebonyksi. Oikeaoppinen makonde ei myöskään ole syvänmusta vaan tummanruskea. Musta väri on nimittäin peräisin – kenkälankista.

”Cashew-öljyllä saisi kauneimman hohteen, mutta se on kallista ja sitä rahdataan Tansanian ulkopuolelle. Siksi käytämme useimmiten kengänkiilloketta”, ryhmän vetäjä Saidi Lilama sanoo.

”Oma mielipiteeni kyllä on, että veistoksessa saa näkyä puun ruskeus ja taltan jäljet.” Kaikkein luonnonmukaisimpaan versioon jätetään pala vaaleaa kaarnaa merkiksi puun alkuperästä.

Taidokkaat kädet, tyhjät vatsat

Veistotaide ei yksin tuo puuroa pöytään. Aamuisin makonde-miesten taitavat kädet eivät kaiverra puuta vaan maata. Maniokkipellolta ehtii rauhoittua veistohommiin vasta iltapäivällä.

Dar es Salaamista satunnaisesti saapuvilla tukkuostajilla on tapana ostaa teokset viimeistelemättöminä. Pienestä perhepuus-ta tienaa parituhatta shillinkiä eli reilun euron. Mwengen torin sykkeessä urbaanit heimoveljet sitten silottelevat matkamuistot myyntiin – moninkertaiseen hintaan. Bisneksen keskus onkin jossain ihan muualla kuin makonde-kylissä: avokätisimpiä ovat tunnetusti Sansibarin charter-turistit.

Tangazon kylän miehet tietävät pelin hengen. ”Ongelma on, ettei täällä Mtwaran alueella ole markkinoita. Syrjäseuduille ei eksy kukaan”, Saidi suree. ”Mutta täällä on meidän kotimme. Taidevälittäjät ostavat mielellään veistokset täältä, koska he voivat sanoa, että kyseessä on aito makonde.”

Mangopuun alla kalke jatkuu. Ympärillä parveilevat pienet silmäparit varmistavat, että lenkki sukupolvien ketjussa tallentuu niin päähän kuin puuhun.

Afrikan mustaapuuta uhkaa sukupuutto

Mustaapuuta kasvaa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja Länsi-Intiassa. Eniten sitä esiintyy Mosambikissa ja Tansaniassa.

Mpingo käännetään useimmiten Afrikan mustapuuksi tai Mosambikin eebenpuuksi. Varsinaisella eebenpuulla viitataan nykykielessä Diosporos-sukuun, joka on Dalbergiaan kuuluvaa mpingoa hauraampaa ja matampaa.

Monia eebenlajeja pidetään nykyään uhattuina. Hakkuut ovat kuluttaneet suoria, virheettömiä runkoja, mikä on kuihduttanut puiden geeniperimää.

Puun suojelu esimerkiksi kestävillä hakkuusuunnitelmilla, kaupan säännöstelyllä tai istutuksilla on ollut toistaiseksi vähäistä. Istutusten ongelmana on, että puun kasvu täyteen mittaansa vie 70-200 vuotta.

Ja puupalasta syntyi nainen

Makondet ovat alun perin kotoisin Mosambikista. Heitä elää Tansaniassa arviolta 1,1 miljoonaa ja Mosambikissa noin 200 000.

Varhaisimpia veistoksia ovat naishahmot ja naamiot, jotka esittävät muun muassa odottavaa äitiä. Myöhemmin kuviin tulivat metsästäjät, noitatohtorit ja arkiaskareet.

Legendan mukaan miesolento veisti puusta hahmon, joka muuntui naiseksi. Heidän lapsensa oli ensimmäinen makonde. Jotkut makondemiehet kantavat edelleen kaulassaan naistalismaania karkottaakseen pahoja henkiä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Näin sen näin: Peking kesällä 1966

Pekingin olympialaiset ovat yksi vuoden puheenaiheista. Oman kuvakulmansa aiheeseen tuo Tukholman Etnografinen museo, jossa on esillä valokuvia Pekingistä kulttuurivallankumouksen ensimmäisenä kesänä vuonna 1966. Kuvat on ottanut tuolloin 20-vuotias ranskalainen Solange Brand.

Brand valmistui sihteeriopistosta 1965 ja sai seuraavana vuonna kolmivuotisen pestin Ranskan suurlähetystöön Pekingiin. Hän oli innokas harrastajavalokuvaaja, joka tuolle ajalle poikkeuksellisesti kuvasi värifilmille.

Inhimilliseksi tragediaksi muodostuneen kulttuurivallankumouksen oli tarkoitus puhdistaa porvarilliset ja vanhoilliset piirteet kiinalaisesta taiteesta ja yhteiskunnasta – sekä vahvistaa Mao Tsetungin valta-asemaa. Vallankumouksen aseina Mao käytti opiskelijoita ja työläisiä, jotka muodostivat pelätyn punakaartilaisliikkeen.

Brand kierteli Pekingin katuja ja kuvasi punakaartilaisia, jotka näyttivät yhtä nuorilta ja viattomilta kuin hän itsekin. Brandilla ei ollut poliittisia intohimoja eikä hän yrittänyt ottaa kuvillaan kantaa suuntaan tai toiseen. Juuri rehellisyys onkin Brandin kuvien voima – hän tarkkaili, ei tulkinnut.

Kuvat jäivät vuosikymmeniksi Brandin arkistoihin, kunnes hän muutama vuosi sitten toi ne julki. Ennen Tukholmaa kuvat ovat olleet esillä vain Pariisissa ja Pekingissä.

Kolmenkymmenen Brandin valokuvan lisäksi Etnografinen museo esittelee kokoelman kiinalaisia 60-luvun julisteita. Ne kertovat, miltä kulttuurivallankumous virallisesti näytti. Näyttely on esillä vuoden loppuun saakka.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Kodin kunkku: Vessa

 

TUULA TUISKU HONKANEN

teema1.jpgTämä on nyt vähän noloa.

 

Ei itse aihe, vaan se, kuinka vähän siitä puhutaan. Silti varmasti jokainen tätäkin juttua lukeva on jo tänään käynyt siellä: vessassa.

Pikkula, huussi, naistenhuone, kylppäri. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Nyt sitä on kunnioitettu omalla merkkivuodellakin: tänä vuonna vietetään YK:n julistamaa kansainvälistä sanitaatiovuotta.

Sellaista virallista tahoa, joka arvioisi, kuinka ison osan elämästään ihmiset viettävät vessassa, ei hevin löydy. Lähipiiriltä saa udeltua sen verran tietoa, että kymmenen käyntikertaa päivässä saattaa osua oikeaan, kunhan sallii tarpeeksi ison virhemarginaalin.

Usein ylenkatsottu vessa on kuitenkin terveydellemme tärkeämpi kapine kuin vaikkapa hammasharja. Suuhygieniasta kun ei ole paljon väliä, jos likainen vesi tartuttaa voimat vievän ripulitaudin.

Turhan hyvä ilmastointi

Maailmassa elää 2,6 miljardia ihmistä vailla minkäänlaista käymälää. Väestönkasvu on pitänyt huolen siitä, ettei vessattomien ihmisten lukumäärä ole juurikaan muuttunut viime vuosina. Vessoja eri muodoissaan on tullut lisää, mutta lisää on tullut tarvettakin.

Vaikka käymälää ei ole, tarpeet pitää tehdä – yleensä ulkosalla. Paikallisista tavoista riippuu, mikä paikka missäkin yhteisössä on vessankorvikkeeksi valittu: metsä, ranta tai pellonpiennar. Kaupungeissa vessattomuus on vielä haastavampaa, sillä kasvit eivät tarjoa suojaa eikä luonnon omaa kompostia. Monessa viemäröinnin ulottumattomissa olevassa slummissa käymälän puuttuessa joudutaan turvautumaan muovipussiin.

Sanitaation puute on paitsi epämukavaa, myös terveydelle vaarallista.

Sanitaatiolla tarkoitetaan keinoja, joilla ihmisten ulosteet ja virtsa sekä yhdyskuntien jätevedet kerätään hygieenisellä tavalla niin, etteivät ne vaaranna terveyttä, määrittelee Maailman terveysjärjestö WHO.

Tavoitteena on siis ennen kaikkea ehkäistä tautien leviämistä. Sanitaatio toimiikin tarpeeksi hyvin silloin, kun se tässä tavoitteessaan onnistuu. Hyvän sanitaation kannalta veden yletön käyttö ei ole välttämätöntä, mutta täysin ilman puhdasta vettä se ei onnistu.

Paraskaan tieto ei auta pysymään terveenä, jos tarjolla ei ole tarpeeksi puhdasta vettä juomiseen ja käsihygienian ylläpitoon.

Vesi vie

Juokseva vesi on jo kauan ollut arkea suurimmassa osassa maailmaa. WHO:n ja Unicefin vuonna 2000 kokoamassa koko maail-man kattavassa tilastossa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa juokseva vesi tuli lähes jokaiseen talouteen, samoin viemäröinti. Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa kolmeen neljästä taloudesta tuli vesi sisään, mutta viemäröinti toimi Aasiassa vain alle puolessa, Latinalaisessa Amerikassa kolmanneksessa.

Sanitaatiotilastossa häntäpäätä piti Afrikka, jossa juokseva vesi oli alle puolella, viemäröinti kuudenneksella. Eri Afrikan maiden välillä on kuitenkin huomattavia eroja: vuoden 2004 tietojen mukaan Angolassa vesi juoksee 15 prosenttiin kaupunkikodeista, naapurimaassa Namibiassa 77 prosenttiin. Maaseudulla Angolassa kotihana löytyy vain yhdeltä sadassa, Namibiassa joka kolmannelta.

Ilman juoksevaa vettä ja viemäröintiä ei Suomesta tuttu veteen perustuva sanitaatio ole mahdollista.

Kun vesivessan vetää, lähtee ihmisen tuotos kohti jätevedenpuhdistamoa. Matkaa voi kertyä reippaastikin. Esimerkiksi Kotkan kaupungin alla risteilee 520 kilometriä viemäriverkostoa, Helsingissä 1 600 kilometriä.

Viemäröinti on piilossa maan alla, eikä tavallinen ihminen törmää siihen, ellei viemäröinti satu pettämään. Koneisto on valtava, ja niin myös sen vedentarve. Suomessa Päijänteestä ja Vantaasta riittää hyvin huuhteluvettä puolen miljoonan helsinkiläisen tarpeisiin, mutta toisin on kuivemmissa maissa on toisin.

Ripulin reitti

Ripulitautien sanotaan leviävän likaisesta vedestä, mutta jos ripulien syytä tarkastellaan vähän tarkemmalla seulalla, syyllinen on ihmisen ulosteen joutuminen ruoan tai juoman sekaan. Unicefin mukaan ripulitaudit ovat yhä yksi maailman suurista tappajista: niihin kuolee arviolta 1,5 miljoona ihmistä vuodessa.

Tartunnan aiheuttaja on usein jokin viidestä tekijästä: juoma, ruoka, pelto, sormet tai kärpäset.

Ulosteen käyttö lannoitteena pelloilla puolestaan lisää taudinaiheuttajien määrää ruoassa. Kärpäset, jotka rakastavat yhtä lailla herkullista ruokaa kuin haisevia jätöksiäkin, ovat tehokkaita taudinaiheuttajien levittäjiä.

Parhaiten ketju pysyy puhtaana, jos huolehditaan siitä, että ulosteet pysyvät siististi omassa lokerossaan – oli se lokero sitten vesivessa, huussi tai muu käymälä.

Status vetää

Moneen kehitysyhteistyöhankkeeseen onkin mahdutettu mukaan latriinien rakentamista, ja terveyskampanjoissa on jo vuosikymmeniä muistuteltu hygienian tarpeesta. Ulkomaisin varoin rakennettujen käymälöiden ylläpito ei kuitenkaan ole aina jatkunut itse hankkeiden loputtua.

Varmimmin vessoja jaksetaan hoitaa ja huoltaa, jos ne ovat omia. Mutta mikä saa ihmiset käyttämään rahoja vessan rakentamiseen, jos aina ennen on selvitty ilmankin?

Länsiafrikkalaisessa Beninissä tutkittiin 90-luvulla sitä, mikä saa ihmiset rakentamaan itselleen käymälöitä. Huussin nielemä rahallinen investointi oli suuri, ja moni perhe joutui säästämään hanketta varten kolmekin vuotta.

Haastatteluissa selvisi, että tärkein yksittäinen syy käymälän rakentamiselle ei ollutkaan terveys vaan status: omaa vessaa kun pidettiin merkkinä hyvästä toimeentulosta ja vauraudesta. Käymälä toi mukanaan arvostusta ja asemaa, josta rakentajat uskoivat jälkipolviensakin hyötyvän.

Toki hyvinvointikin oli tärkeä peruste käymälään investoimiseen, mutta toisista syistä kuin mitä terveyskampanjoissa painotettiin. Tärkeimpänä pidettiin sitä, että asioilla oli turvallisempaa ja mukavampaa käydä omassa pihapiirissä kuin kaukana avoimella pellolla. Seinät tarjosivat vähän yksityisyyttä, eikä matkalla tarvinnut pelätä käärmeitä tai rikollisia.

Moni muukin tutkimus on sanonut samaa kuin mitä beniniläiset kyläläiset: terveysvalistus ei välttämättä ole paras motivoija, kun halutaan ihmisten rakentavan itselleen latriineja. Läheltä löytyvä vessa vain tekee elämästä monin verroin mukavampaa.

Vessa on myös turvallisuuskysymys

Käymälän puute vaikeuttaa kaikkien elämää, mutta erityisiä rajoitteita se asettaa tytöille ja naisille, muistuttaa Unicef. Monissa kulttuureissa naisten ja tyttöjen ei ole sopivaa tehdä tarpeitaan niin, että muut näkevät. Jos käymälän suomaa näkösuojaa ei ole tarjolla, voi tarpeilla käydä vain pimeän aikaan. Pimeällä liikkuminen on turvallisuusriski. Hygieniasta huolehtiminen etenkin kuukautisten aikaan on vaikeaa ilman käymälä- ja peseytymismahdollisuuksia.

Käymälöiden rakentaminen koulujen yhteyteen on osoittautunut tehokkaaksi keinoksi lisätä tyttöjen koulunkäyntiä. Erityisen tärkeää on huolehtia siitä, että käymälät ovat turvallisia.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Jo yhden lapsen tähden

Hiljaisuus, pimeät kadut – aavemainen, kuin alkavan sodan tunnelma. Taustalla lasten ääniä. Ne tulevat jostain alhaalta: kellareista, kaduilta, porttikongeista.

Tällaiseen tunnelmaan italialais-saksalainen Lisa Caviglia heräsi ensimmäisenä yönään Mongoliassa.

”Kyse ei ole Aasian maiden kaltaisesta massailmiöstä tai tilastoluvuista yleensäkään. Kyse on siitä, että ennen ei ollut yhtään, nyt on yksi”, Caviglia kuvaa tilannetta symbolisesti. Hän puhuu lapsiprostituoiduista.

Caviglia tutki puolen vuoden ajan lapsi-prostituutiota Ulan Batorissa, Mongolian pääkaupungissa. Hän keskittyi riskitekijöihin, jotka ovat johtaneet siihen, että nuoret – erityisesti tytöt – ovat päätyneet prostituoi-duiksi. Caviglia haastatteli tutkimustaan varten yhdeksää naista ja kuutta nuorta tyttöä, jotka olivat mukana Ulan Batorissa prostituoitujen kuntoutusohjelmassa.

“Mongolia on globaalissa mittakaavassa yksinäisin. Kukaan ei välitä, vaikka se katoaisi”, Caviglia kuvaa maahan kohdistunutta välinpitämättömyyttä. Hänen tutkimuksensa tarkoituksena ei ollut ratsastaa numeroilla, vaan paneutua sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin tilanteisiin, jotka johtavat lapsiprostituution yleistymiseen.

Suuri yksinäinen

Mongolia romahti Neuvostoliiton mukana 1990-luvulla. Sosialismi vaihtui köyhyydeksi, työttömyydeksi, alkoholiongelmiksi, lisääntyneeksi väkivallaksi.

2,8 miljoonan asukkaan Mongolia on mailman harvaan asutuin maa, sen pinta-alasta yli puolet on aroa. Taloudellisten ongelmien myötä maaseutu alkoi tyhjetä: nykyään noin 60 prosenttia mongolialaisista asuu kaupungeissa.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri vaikuttaa Caviglian mukaan myös ihmisten käsityksiin omasta vartalosta ja arvokkuudesta yksilönä. Käsitykset voivat näkyä lapsessa konkreettisesti erilaisissa asennoissa tai vaikkapa ryhdissä.

”Aika ja yhteiskunta heijastuvat siihen, miten esimerkiksi sukupuolikysymykset, kuvat ihmisyydestä, roolimallit nähdään. Ja lopulta: miten näemme itsemme ja oman arvomme”, Cavaglia kuvaa.

“Yhteistä on se, että perhe on avainsana kaikkien lasten, myös lapsiprostituoitujen, elämässä.”

Caviglian mukaan juuri perheet kokivat sosialismin romahdettua suuria ongelmia. Avioerot ja perheväkivalta sekä seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset lisääntyivät. ”Perheet eivät olleet enää turvallisia, ja koska rahat olivat tiukassa, myös lasten oli lähdettävä etsimään töitä.”

Suuri osa Cavigilian haastattelemista tytöistä ja naisista kuvaileekin rahattomuuden ja työttömyyden johtaneen prostituutioon. Lasten seksuaalisen hyväksikäyttöä vastaan työskentelevä Ecpat-järjestö teki vuonna 2001 Ulan Batorissa tutkimusta: heidän haastattelemistaan lapsiprostituoi-duista valtaosa, noin 80 prosenttia, asui kadulla.

Katulapsien määrä on myös Caviglian mukaan järisyttävä. Hänen mukaansa kuva syrjässä elävästä, toinen toisestaan huolta pitävästä mongolialaisesta yhteisöstä on silmälumetta. Todellisuudessa läntinen kilpailun ja kapitalismin maailma on tullut Mongoliaan. Eikä seksibisnes ole pienimmästä päästä.

Mongolian keskuspoliisin löysi vuonna 2006 Ulan Batorista 73 seksuaalisesti hyväksikäytettyä lasta, 63 salakuljetettua lasta. 30 lasta ylitti Mongolian rajan väärennetyin avioliittotodistuksin. Toistaiseksi lapsiprostituutio on Lisa Caviglian tutkimuksen mukaan kansallista. Caviglia kuitenkin painottaa, että esimerkiksi turismin kasvun myötä prostituution leviäminen Thaimaan tilannetta vastaavaksi kansainväliseksi bisnekseksi on mahdollista.

Lapsi vai teini?

Caviglian mukaan olennainen ero lapsiprostituution kohdalla ”nyt ja ennen” on siinä, että ennen sosialismin romahtamista prostituutio oli satunnaista, nuoret naiset saattoivat joutua prostituution pariin saadakseen jotain haluamaansa, jopa ylellisyyttä. Sosialismin romahtamisen jälkeen lapsiprostituutio on levinnyt kaikkiin, myös köyhimpiin yhteiskuntaluokkiin.

Erityisen ongelmallinen tilanne on 16-18 -vuotiaiden lasten kohdalla: Mongolian lain mukainen suojaikäraja kun on 16 vuotta. Edelleen jotkut maailman valtiot erottavat lapsi- ja teiniprostituution toisistaan. Jälkimmäinen siis mielletään astetta hyväksyttävämmäksi: vastuu sysätään ”ei-enää-lapselle”. Myös Mongolian laissa on aukkoja, jotka mahdollistavat lähelle lapsiprostituutiota asettuvia toimia vailla mitään rangaistusta, kun kyseessä on 16-18 -vuotias lapsi.

Lisa Caviglian haastattelema, 16 vuotta täyttänyt entinen lapsiprostituoitu kuvaa arkeaan.

”Ei joka kerta, mutta useimmilla kerroilla, kun odotin linja-autoa yliopiston bussipysäkillä, jotkut rikkaat, vanhemmat miehet kysyivät minulta ’kuinka paljon maksaa yksi tunti?’ Jopa kun seisoin bussipysäkillä pikkusiskoni kanssa, joku saattoi tulla kysymään sellaista.”

Juuri prostituoidun roolin asettautuminen osaksi arkista minäkuvaa, on Caviglian mukaan vaarallisinta. Hän palaa tuon tuosta kysymykseen siitä, miten lapsi tai nuori näkee itsensä osana yhteiskuntaa. ”Täysi toivottomuus, harmaus, alistuminen”, Caviglia kuvaa.

Caviglian haastattelema 26-vuotias nainen on nähnyt prostituutiovuodet pakollisena työnä.

”Jos voisi tehdä omaa työtäni, en tekisi tätä (prostituutiota). Toisinaan saan pyyntöjä tehdä somistuksia asuntoihin. Sillä tavoin voisin tehdä parempaa työtä kuin prostituutiota.”

Apatian vastakohtana – muttei positiivisena sellaisena – Caviglia törmäsi myös omassa tutkimuksessaan siihen, että prostituutioon yleensä saatetaan suhtautua

kevyesti tai naureskellen. ”Puheet ’maailman vanhimmasta ammatista’ eivät auta tilannetta lainkaan.”

Askel lapsiprostituutioon saattaa olla käytännössäkin lähes huomaamaton:

”Vanhemmat prostituoidut ottavat nuoria tyttöjä mukaansa baareihin ja maksavat heidän laskunsa. He myös lähtevät tyttöjen mukana pois baareista… Näin molemmat saavat elantonsa”, Caviglian haastattelema 24-vuotas nainen kertoo.

Myös lapsiprostituutio kantaa mukanaan säikeitä prostituutioon yleensä liitetyistä mielikuvista.

Caviglia painottaa, että pahimmillaan välinpitämätön asenne aiheuttaa sen, että Mongoliassakin lapsiprostituution ongelmaan havahduttaisiin, kuten eteläisemmässä Aasiassa, Thaimaassa tai Intiassa: pahasti jälkijunassa.

Lapsiprostituutio numeroina

Maailmassa on noin 1,8 miljoonaa lapsiprostiuoitua. ILO luokittelee lapsiprostituution käytön, hankkimisen tai tarjoamisen yhdeksi lapsityön pahimmista muodoista, orjuuden ohella.

Lapsiprostituutiota on kaikkialla maailmassa. Se on kasvava rikollisuuden laji: prostituutiossa liikkuu suuri raha ja kuvaan kuuluu usein korruptio.

Lapsiprostituutio sanoina

Lapsiprostituutio on erotettavissa ja tunnistettavissa muista hyväksikäytön muodoista. Prostituutio on ”eri” asia kuin esimerkiksi lapsiavioliitossa tapahtuva seksuaalinen hyväksikäyttö tai lasten salakauppaaminen ja -kuljettaminen seksin vuoksi.

Lapsiprostituutio on terminä uusi – se on erotettu muusta lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevasta sanastosta vasta 1990-luvulla. Vaikka se on terminä tunnustettu, se kantaa mukanaan kyseenalaisia arvoja: prostituoitu-sana viittaa valintaan – siihen, että lapsi valitsisi myydä palvelujaan.

Prostituution historia kantaa kauas, ja se oli yleinen ammatti jo antiikin Kreikassa. Kun lapsista ja aikuisista käytetään samaa prostituutio-termiä, saatetaan unohtaa se, että suurin osa lapsiprostituoiduista on fyysisen ja psyykkisen hyväksikäytön uhreja ja prostituutio on ulkopuolisen tekijän, usein yksityisen välittäjän tai järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa.

Toisaalta myös Lisa Caviglia toteaa tutkimuksessaan uusien prostituution yhteydessä käytettyjen, seksityöläinen tai seksiteollisuus-termien käyttämisen olevan lasten kohdalla erittäin sopimatonta.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu