Miksi te ette uskalla perustaa perhettä tai avioitua? Mitä se sellainen itsenäisyys on, ettei uskalla tarvita toista? Minä kuulin, että te menette yksin metsään ajattelemaan, miksi te niin teette?

No niin, kelataanpa aikaa taaksepäin. Nämä kysymykset esitti intialainen mies rannalla. Kohensin aurinkolaseja silmilläni ja katselin kauemmas. Antaisit minun olla rauhassa.

Kypsä ihminen osaa olla yksin. Osaa, ja jopa nauttii siitä, myhäilin partaani tietäväisenä ja jatkoin kirjan lukemista.

***

Kysymykset (ja oma kopeuteni) jäivät kuitenkin kaivertamaan mieltäni. Tuo rannalla tapaamani mies ei ole luultavasti yksin juuri koskaan. Hän elää perheensä kanssa yhden huoneen asunnossa, nukkuu viisi ihmistä seuranaan.

Keittiöpsykologi sisälläni heräsi: onko introverttiys länsimainen keksintö? Mitä ajattelemme löytävämme?

Istuskelin samana iltana ravintolassa. Ympärilläni oli paljon ihmisiä: perheitä, sukuja, kaveruksia. Minä istuin itsekseni. Teeskentelin lukevani kirjaa, jottei yksinoloni, mahdollinen yksinäisyyteni tai tosiasia, että se vaivaa minua, näkyisi läpi.

Ryhtini ei ollut kovin suora.

Meitä suomalaisia kehotetaan ”etsimään aikaa vain itsellemme”, ”menemään itseemme”, ”katsomaan sisimpäämme”. Ihminen joka ei osaa olla yksin, on epäkelpo. Vain yksin ollessaan voi tehdä oman onnensa ja olla muista riippumaton.

Mitä kypsyyttä on siinä, että käpertyy itseensä – repii, raastaa, raapii – eikö ihmisen jalous punnita ajassa, jonka hän jakaa toisten kanssa – kommunikoi, muuttuu, kehittyy?

Kääntyykö kulttuurimme yksinäisyyteen tai kopeuteen sen vuoksi, ettemme uskalla olla rehellisesti omia itsejämme toisten seurassa?

***

Illalla huoneessani mietin pylväitä. Kadun toisella puolella oli romahtamaisillaan oleva rakennus, jonka kuistia yksi paksu pylväs piti pystyssä.

Vanhojen rakennusten pylväät ovat ylväitä, seisovat yksin.

Mikä tekee pylväästä ylvään? Se että se on yksin vai se, että se on kiveä?

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008