ESA SALMINEN

 

Dominik Beissel ei lannistu. Kansallispuiston virka-auton saattelemat tukkirekat koittavat päästä ohi, mutta hän kiilaa eteen ja estää pakoyritykset sivuteille. Lopulta rekat pysähtyvät ja toisen kuljettaja alkaa räyhätä. Hän on jo aiemmin lyönyt Beisseliä ja piessyt kaksi hänen metsänvartijaansa kansallispuiston vartijoiden katsellessa vierestä. Mutta nyt ollaan Ancuaben kunnan poliisiaseman liepeillä, eikä pakoreittiä enää ole.

Saksalainen Dominik Beissel, 43, on noussut yksin Pohjois-Mosambikin puumafiaa vastaan. Hän pysäytti ensimmäistä kertaa laittoman tukkikuljetuksen Quirimbasin kansallispuistossa kuudentena tammikuuta 2007.

Vuoden ja risat myöhemmin ajamme yhdessä Beisselin kanssa läpi puuttoman maiseman.

”Jos muutama vuosi sitten olisi sanonut, ettei täällä kohta enää ole metsää, ihmiset olisivat nauraneet”, Beissel sanoo. Nyt koko ranta on kaluttu paljaaksi, niin kuin suuri osa sisämaan kunnistakin.

Puunkaatajien sahat soivat yhä syvemmällä sisämaassa. Beissel hallinnoi 40 000 hehtaaria Marejan suojelualuetta, josta noin 80 prosenttia on vuonna 2002 perustetun Quirimbasin kansallispuiston sisällä. Puisto on vaarassa, koska se on melko lähellä Pemban kaupunkia ja kuljetuskustannukset ovat siksi pienet.

Beissel arvioi, että yhden rekan lastista saa pimeillä markkinoilla 5 000 dollaria, eli noin 3 200 euroa.

Perinteinen puukreivi

Solakka, lähes kaksimetrinen Beissel on asunut Mosambikissa 13 vuotta. ”Olen itse asiassa toiminut aika perinteisesti”, hän selittää ja sytyttää taas savukkeen. ”Tavallisesti vanhin poika perii tilat ja muut lähtevät maailmalle tekemään jotain aivan muuta.”

Beisselin tavallisuus on aatelisuutta. Hän on kreivi, ja hänen isoveljensä pitää huolta suvun tilasta Saksassa. Beissel itse haluaa perustaa Marejaan kestävän matkailun keskuksen. Odotellessaan paperisodan selviämistä hän pitää tilaa yllä: raivaa teitä, korjaa autoja, ja pitää aisoissa salametsästäjiä ja metsänkaatajia.

Kaiken maan omistaa Mosambikin valtio, mutta yksityiset, kuten Beissel, voivat ostaa sen käyttö- ja hallintaoikeuksia. Beisselillä oli oikeus maahan jo, kun sen päälle perustettiin kansallispuisto: uutinen oli tervetullut, sillä se paransi suojelua edes vähän.

Kun Beissel puhuu metsästä ja sen mahdollisuuksista, hänen silmänsä syttyvät. Voimasanat painottuvat niin teinipoikamaisesti, että painuvat väkisinkin mieleen: ”fan-tas-tic opportunities, mas-sive ancient trees.”

Ja aika usein hänen kanssaan puhuessa huomaa, ettei hän ole ihan samalta planeetalta. Hän kertoo illan hämyssä metsästysmajastaan Sveitsin alpeilla, ja tähdentää, ettei suostu syömään illallista kenenkään kanssa, joka ei varta vasten peseydy ensin. Sitä hän edellyttää nytkin, vaikka olemme tuttavia ja istumme kaksin Marejan päärakennuksen, erään Bismarckin suvun vesan 1920-luvulla rakentaman kartanon raunioissa.

Hän on pysäyttänyt neljä tukkirekkaa, mutta pitää sitä ehkä promillena siitä määrästä, joka pitäisi saada pois suojelualueilta.

Yhdelle Beisselin pysäyttämistä rekoista annettiin sakot. Ne olivat ensimmäiset puiston viisivuotisessa historiassa, vaikka rekkoja oli suhannut vuosia yöt pitkät täydessä lastissa. Se kertoo jo jotain korruption syvyydestä.

”Autot tarkastettiin puistonvartijoiden portilla. Pienellä rahalla ne lähtivät eteenpäin, jokainen sai osansa. Se on viimeiseen asti viritetty systeemi”, Beissel kuvaa.

Puumafia Kiinaa rakentamassa

Virallisten tilastojen mukaan lähes sata prosenttia Mosambikissa kaupallisesti hakatusta puusta viedään Kiinaan. Suurin osa jää Kiinan sisämarkkinoille, mutta osa päätyy maailmalle kiinalaisina huonekaluina, puhaltimina ja kitaroiden otelautoina.

Kun Kiina kielsi omien metsiensä hakkaamisen lailla vuonna 1998, sen vuotuinen kotimainen puuntuotanto putosi 80 miljoonasta kuutiometristä puoleen, ja vuonna 2002 sen alijäämä oli jo 60 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Nykyään Kiina onkin maailman suurin raakapuun tuoja.

Keski-Mosambikin Zambeziassa metsien käyttöä tutkinut Caroline Mackenzie syyttää kiinalaisten ostajien ja Mosambikin valtion lisäksi metsäkatastrofista länsimaisia rahoittajia.

”Monet maan johtajista ovat korruptoituneita lahjusten ja avunantajien välinpitämättömyyden tähden. He täyttävät taskunsa rahastamalla millä tahansa luonnonvaroilla – köyhdytetyn kansansa kustannuksella”, Mackenzien Fongza-järjestölle tekemässä Chinese takeaway! -tutkimusraportissa manataan.

Hän peräänkuuluttaa, että avunantajien – kuten Suomen, joka paraikaa selvittää, miten Mosambikin metsäsektoria voisi paremmin tukea – tulisi painostaa Mosambikin hallitusta pitämään kiinni sitoumuksistaan.

”Tulevalle rahoitukselle on laadittava paljon tiukemmat hyvän hallinnon ehdot”, raportissa vaaditaan.

Mackenzie puhuu ”puumafiasta”, jonka järjestelmä on lähes aukoton: virkamiehet hoitavat lahjuksin hakkuuluvat, metsänhoitosuunnitelmat ja maastavientiluvat. Metsänvartijat varmistavat, että rekat pääsevät tarkastuspisteiden läpi ja paikalliset pikkumafiosot vuokraavat rekat ja hoitavat hakkuut.

Usein kummisetinä kulisseissa toimii erittäin vaikutusvaltaisia vanhempia poliitikkoja ja asevoimien kenraaleja. Jo pelkkä luulo siitä, että laittoman puuhankkeen taustalla on paikallinen mahtikenraali pitää tiesulut auki.

Dominik Beissel nyökkää. ”Täällä roistot eivät kiinni jäädessään juokse piiloon metsään vaan tielle kohti viranomaisia.”

Metsä, jolla on jo ikävä puita

Beisselin mailla kasvaa puiston tervein metsä ja siellä tallustaa suuri osa Quirimbasin norsuista.

”Paikalliset kutsuvat minua elefanttien isännäksi, mikä kuulostaa eurooppalaisen korvaan hienolta, mutta oikeasti se on tarkoitettu veriseksi loukkaukseksi”, Beissel naurahtaa. Elefantti ei ole ihmisten ystävä, sillä se syö pelloilta ruoat.

Metsä pysyy kyllä elossa ilman norsuja ja muita nisäkkäitäkin, mutta sillä alkaa olla ikävä puita.

”Kolmen kuukauden ajan saksalainen luonnon monimuotoisuuden tutkija ja mosambikilainen ekologi tutkivat näitä maita. Selvisi, että 60 prosenttia metsästä ei uusiudu riittävästi. Eli metsä kuolee.”

”Hienoa, itui onkin ollut poissa pitkään”, hän huudahtaa kesken haastattelun ja katsoo maassa marssivaa mustaa armeijaa.

Vaan pian odottaa ikävä yllätys. Sotilasmuurahaisten – paikallisella macuan kielellä itui – läsnäolo kertoo yleensä luonnon elinvoimasta. Nyt niiden kuhiseva polku mutkittelee pihamaan halki ja Beisselin talon seinää ylöspäin. ”Voi ei, ne syövät pääskyset”, hän parahtaa. Katonrajan pääskysenpesä kuhisee mustanaan.

Aamulla linnuista on jäljellä vain luurangot. Muurahaisista ei näy jälkeäkään, ne ovat työnsä tehneet ja poistuneet.

Alle kiintiöiden, yli kestokyvyn

Metsää kaadetaan virallisesti alle vuosittaisten kiintiöiden, sillä suurin osa siitä hakataan kokonaan rekisteröimättä.

Caroline Mackenzien tutkimusten mukaan esimerkiksi pienille puunhakkaajille annetaan yleensä lupa kaataa 11 kuutiometriä puuta vuodessa. Sen kaataa moottorisahalla viikossa. Puunhakkaajat kertoivat kaatavansa yleensä 4-5 kertaa kiintiöiden verran.

Mackenzien mukaan koko lupajärjestelmä on pitkälti kosmeettinen. Vuonna 2002 Zambezian provinssin hakkuukiintiö oli 42 000 kuutiometriä, josta virallisten tietojen mukaan käytettiin vain 28 400 kuutiometriä. Samana vuonna kuitenkin 34 rahtilaivaa vei täydessä lastissa tukkeja Zambeziasta. Satamaviranomaisten taulukoiden mukaan niissä oli viety 51 000 kuutiota puuta.

Tämäkin luku on todennäköisesti alakanttiin, jos tilanne on vastaava kuin naapurimaassa Tansaniassa.

Kun viime vuonna tehdyssä selvityksessä vertailtiin Tansanian vientitilastoja Kiinan tuontitilastoihin, puukaupan osalta luvuissa oli selvä epäsuhta. Kiinaan tuotiin Tansaniasta kymmenkertaisesti se määrä tukkeja, joka Tansanista maan omien vientitilastojen mukaan vietiin, kerrotaan luonnonsuojeluohjelma Trafficin, Tansanian hallituksen ja Tansanialle budjettitukea antavien maiden yhteisessä selvityksessä.

Mosambikin metsät siis hupenevat, ja niiden mukana katoaa paljon muutakin kuin pelkkää puuta.

”Tätä käytetään malariaan, tätä vatsakipuihin, ja tuota vanhempien miesten makuuhuoneissa. Tästä tehdyillä tikuilla taas voi suojata talonsa pahoja taikoja vastaan. Ja tuosta kaislasta tehdään mattoja”, selittää metsänvartija Atanasio André esitellessään puita, sieniä, kukkia ja hedelmiä Marejan suojelualueella.

Parempaa hallintaa vai täyskielto hakkuille?

Beisselin alkuvuodesta 2007 pysäyttämän rekan kuljettajalla ei ollut ajokorttia, auton papereita saati lupaa kaataa puuta.

Paikallisella poliisiasemalla nyreä poliisi otti vastaan ilmoituksen laittomasta puusta, mutta kieltäytyi puuttumasta väkivaltaan. Kun Beissel pitkän väännön jälkeen sai nähdäkseen pöytäkirjan, hän huomasi, että poliisin ylös kirjoittamat rekisterinumerot eivät täsmänneet rekkojen kilpien kanssa.

Paikalle jäi yksi Marejan metsänvartija, jonka kirjallisessa todistuksessa todetaan, kuinka paria tuntia myöhemmin täydessä lastissa olevat rekat jatkoivat poliisiasemalta kohti läheistä Pembaa, ja sen satamaa.

Caroline Mackenzien mukaan ratkaisu laittomiin hakkuisiin voisi olla parempi valvonta ja metsän hallinta. ”Sektori työllistää paljon paikallisia ihmisiä, ja raha kiertää paikallisessa taloudessa. Mutta kestämätön ja korruptoitunut hallinnointi uhkaa tätä elinkeinoa, estää sektoria käyttämästä koko potentiaaliaan ja rankaisee niitä, jotka muuten toimisivat rehellisesti”, hän selvittää.

Dominik Beisselilla on toinen resepti metsien hallintaan: kaiken hakkuun täydellinen kieltäminen.

”Valtio hyötyisi ainakin Cabo Delgadon provinssin hakkuiden täyskiellosta, sillä se saa tästä nykyjärjestelmästä itse asiassa todella vähän. Suuret voitot menevät yksityisiin taskuihin ja ulkomaille”, Beissel analysoi. ”Turismilla taas on valtavat kasvumahdollisuudet täällä. Jos metsiä suojeltaisiin ja niissä olisi eläimiä, voitaisiin kierrättää ihmisiä safareilla, ja valtio voittaisi paljon enemmän.”

Ja se olisi periaatteessa mahdollistakin.

”Kun miettii kaikkia niitä miljardeja apudollareita, jotka rikkaat maat ovat Afrikalle luvanneet, ja niitä miljoonia, jotka liikkuvat turismissa, niin miksei olisi?” Beissel kysyy.

Kun vielä Mackenzien vuoden 2006 tutkimuksen aikaan oli tavallista, että kyläläiset hakkasivat lähimetsiään mitättömällä päiväpalkalla, nyt he ovat Beisselin mukaan tiiviimmin mukana bisneksessä, ja myyvät puunsa mafiosoille.

”He saavat sahat ja tarvikkeet ja myyvät puut hyvään hintaan eteenpäin”, Beissel selittää. ”Nyt hakkuita vastaan taisteleminen on vaikeampaa, sillä vastassa on koko paikallisväestö, joka saa elantonsa hakkuista.”

Kaatajat saavat reilut 200 euroa rekkalastista jalopuuta, ja rekkakuski pienen palkan kiinalaisten puuvarastojen portilla, mihin päättyy Mosambikin kansan osuus. Ostajalle jää vielä vajaat 3 000 euroa, jolla lahjoa viranomaisia ja saada puut merelle. Voittoa jää niin paljon, että bisnes kannattaa: puunhakkuu on Cabo Delgadon provinssin kirkkaasti suurin teollisuudenhaara.

Loputon ruokahalu

Siinä ei tietenkään ole mitään uutta, että afrikkalaiset myyvät luonnonvarojaan ulkomaille. Historiallisia kauppakumppaneita ovat olleet arabit, intialaiset, britit, portugalilaiset ja ensimmäisten joukossa myös kiinalaiset, joiden arvellaan käyneen alueella kauppaa jo pari sataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

”Sitä nämä ihmiset ovat tehneet aina”, Beissel sanoo. ”Vieraat tulevat, ostavat ja lähtevät pois.”

Nykyään kaikki on kuitenkin nopeampaa ja tehokkaampaa. Mackenzie toteaa vuonna 2006 julkaistussa selvityksessään, että arvolajien kannoissa – kuten Afrikan eebenpuun (Dalbergia melanoxylon) ja rautapuun (Swartzia madagascariensis) – on vain vähän niin isoja yksilöitä, että niitä kannattaa hakata. Nyt on tilanne Beisselin mukaan toinen.

”Ennen hakattiin vain yli 40 senttimetrin halkaisijan puita, nykyään kelpaavat yhä pienemmät rungot, ja paksummat oksatkin. Kunhan vähän mustaa ydintä näkyy. Täällä puhutaan jo ainakin yhden puulajin – pao ferron – sukupuutosta, ja yhä uudet lajit alkavat kelvata kauppatavaraksi”, Beissel harmittelee.

”Eikä niitä tule koskaan enää lisää. Kun tämä toisen sukupolven metsänhakkuu loppuu, tulee kolmas polvi, joka hakee vielä pusikot ja tikut ja polttaa ne hiileksi.”

Mosambikilainen metsiensuojelujärjestö Amigos da Floresta pahoitteli alkuvuodesta 2008, että sen ensimmäisenä toimivuotena puuta vietiin laittomasti maasta monessa satamassa, metsänvartioinnissa ilmeni ongelmia, takavarikoituja tukkeja hylättiin pelloille, jalopuita hakattiin laittomasti ja satamissa takavarikoitiin suuria määriä laittomia tukkeja.

Caroline Mackenzie arvioi, että kaikki Kiinan puuntuottaja-alueet tropiikissa käyttävät nykytahdilla kaupaksi käyvän puustonsa loppuun 10-15 vuodessa. Niin myös Mosambik.

”15 vuotta kuulostaa todella pitkältä ajalta”, Beissel arvioi katsellessaan kukkulalta maitaan, joissa jo siellä täällä näkyy hakkuuaukeamia. ”Ja erikseen voidaan puhua tietyntyyppisen metsän häviämisestä, joka on totta jo nyt.”

Amigos da Florestan koordinaattori, tunnustettu mosambikilainen sosiologi Carlos Serra on julkisuudessa toistuvasti huomauttanut, että maahan saapunut biodieselbuumi aiheuttaa uuden uhkan: hallitus on vakuuttanut, että biodieseliä tuotetaan vain mailla, joita ei nyt viljellä. Serra pelkää, että se tarkoittaa lähinnä metsää.

”Kun aloin vuonna 2007 puhua metsien ryöstöstä, monet uljaat ratsumiehet riensivät närkästyneinä protestoimaan. Nyt ryöstö ei enää ole uutinen, eikä yksikään ratsumies enää protestoi”, Serra kirjoitti blogissaan maaliskuussa. Ratsumiehillä Serra viittaa niihin hallituksen tahoihin ja muihin ihmisiin, jotka eivät halua myöntää jonkin olevan vialla.

Puhetta ainakin riittää. Pembassakin huhutaan, että Greenpeace olisi koettanut ostaa metsäalueita tehdäkseen niistä suojelualueita. Sähköposti Greenpeacen pääkonttoriin kuitenkin paljastaa huhut vääriksi. Voiko mikään enää pelastaa Marejan metsiä?

”Jos minä poistun täältä, niin silloin ei. Mutta jos minä jään, niin kyllä”, sanoo Dominik Beissel mietittyään hetken.

Kun palaamme Pembaa kohti, on jo pimeä. Tien varressa kolme sinistä tukkirekkaa odottaa lavat tyhjinä piskuisen baarin edessä. Hetken päästä ne lähtevät taas kohti puistoa.

”Puunhakkaajat ovat kuin itui, ne syövät ahnaasti, kunnes mitään ei enää ole jäljellä. Sitten ne poistuvat”, Beissel miettii.

Metsä alkaa kansallispuiston rajalla. Se on se lakipiste, missä sotilasmuurahaisten lailla metsän yli vyöryvä puunhakkaajien aalto törmäsi Beisselin vartijoihin, murtui, ja valui takaisin. Mutta vain toistaiseksi.

”Pahaa pelkään, että me elämme tämän ilmiön alkumetrejä”, kreivi Beissel sanoo surullisesti.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008