Liian seurallinen toimitus

”Waiguoren! Ulkomaalainen!” Huudahdus tulee tutuksi, jos asuu valkonaamana kiinalaisessa miljoonakaupungissa, jossa ulkomaalaisia on vain kourallinen. Nimittelyyn tottuu, mutta joskus tulevat yksityisyyden rajat vastaan.

Perinteiseeen malliin rakennetut julkiset käymälät Kiinassa saavat yksityisyyttään arvostavan nikottelemaan. Karuimmillaan naistenhuone on kymmenen lattiassa olevaa reikää, joilla kykitään kylki kyljessä.

Tällä kertaa waiguoren kaikuu julkisessa käymälässä, mutta astetta modernimmassa. Keväisestä kukkanäyttelystään kuulu puisto on panostanut myös naistenhuoneeseen.

Moderni vessa tarjoaa yksityisyyttäkin perinteistä enemmän: pöntöt eivät ole vieri vieressä, ja kaakeliset väliseinät takaavat näkösuojan naapuriin. Jos naapuri istuu.

Väliseinät ovat nimittäin sen verran matalia, että ponnaripäinen koulutyttö yltää hyvin kurkistamaan seinän yli, kun vähän varvistaa.

”Hei kaikki, täällä on ulkomaalainen!” vahvistaa tyttö havaintonsa.

Pian väliseinän yli napottaa kymmenen silmäparia ja vielä useampi kerääntyy kopin ovettomaan oviaukkoon. Alkaa tirskunnalla höystetty kuulustelu, jossa käydään läpi niin monta yksityiskohtaa vieraasta, kun aika ja kielitaito sallivat.

Älkää nyt käsittäkö väärin. Tirskunta ei johdu paikasta tai siitä, että kuulusteltava on saatu kiinni housut kintuissa. Ulkomaalaisen kanssa jutteleminen nyt vaan on vähän toisella kymmenellä olevista tytöistä kovin eksoottista ja kikatuttavaa.

Pöntöllä istuva pohtii mielessään tilanteen vaatimaa protokollaa. Istuako tässä niin kauan, kunnes kysymystulva lakkaa? Vai kehtaisiko hivuttautua pöntöltä ylös sen verran, että voisi kiskoa housut hieman säädyllisemmälle korkeudelle?

Ulkoa kajahtava opettajan käsky pelastaa tilanteen, ja tirskuva joukko poninhäntiä katoaa puistoon.

Istuin vai reikä?

Vietimme Kaakkois-Turkissa uhrijuhlaa. Joimme diyarbakirilaisessa kahvilassa teetä ja vesipiiput, nargilet, pulputtivat vieressämme.

Vieressäni istuva Muhammed oli lähdössä Puolaan vaihto-opiskelijaksi. Puhuimme ensin pitkään tavanomaisista asioista. Jokin kuitenkin vaivasi häntä, ja aikansa kakisteltuaan Muhammed oli valmis avautumaan.

”Entäs ne vessat? Siis onko siellä istuin vai reikä?” Olin aluksi hieman hämilläni, kunnes purskahdimme molemmat nauruun. ”Istuin”, vastasin.

”Äh, sitä pelkäsinkin”, totesi Muhammed. ”Mutta onko siellä puhdasta? Voiko siellä todella istua, kun ei tiedä, ketä siellä on käynyt. Ja eihän ne aina edes osu siihen keskelle”, hän jatkoi.

Turkissa on kahdenlaisia vessoja: reikä lattiassa -mallia, jota kutsutaan turkkilaiseksi ja ranskalaisiksi sanottuja wc-istuimia. Kävimme läpi istuimen hyödyt ja haitat. Muhammed halusi vielä varmistaa viimeisen yksityiskohdan: ”Onko siellä vettä?”

Oli vessa millainen tahansa, Turkissa sen yhteydessä on aina vesipiste. Eniten Muhammedia huolestuttikin se, joutuisiko hän Eurooppaan muuttaessaan tinkimään hygieniastaan ja siirtymään wc-paperilla pyyhkijäksi.

Hygienia on suhteellinen käsite, ja vanhat tavat ovat tiukassa minullakin. Kaksi vuotta Turkissa asuttuani pidän yhä matkustaessani mukana pientä nenäliinapakettia – ihan vain siltä varalta, että hätä pääsisi yllättämään.

Muista vetää vessa!

Muistan ensikokemukseni vessasta, jossa ”pyyhitään” vedellä. Olin aika pieni tyttö, ensimmäistä kertaa elämässäni Thaimaassa. Jo matkalla Bangkokin lentokentältä tuli pissahätä. Auto pysäytettiin, ja sain mennä tien vierellä sijaitsevaan vessaan.

Edessäni oli seinä, siis pala muuria, muurin takana kuoppa. Ihmettelin ja katselin kauemmas, että missä se veski on. Kuopan vieressä oli ämpäri. Luulin sitä potaksi, mutta tarkistin asian: ämpärissä oli vettä.

Hätä oli kova, ja tytön oli selviydyttävä tehtävästä uudessa maassa omin voimin. Päätin pissata kuoppaan. Siinä osuin oikeaan.

Pistin pikkuhousut jalkaan ja olin aikeissa lähteä. Katseeni osui vesiämpäriin. Mielessäni oli kuva äidistä, joka huutaa: ”Muista vetää vessa!” Muistin. Otin ämpäristä kauhalla vettä ja heitin sen kuopan pohjalle.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008