elokuu 2008 - Staging - Maailman Kuvalehti

Rajan tuntumassa

”Tasan kahdeltatoista ja sitten toinen puoli yhdeltä”, vastataan minulle San Carlosin bussien aikatauluista. Kello on paria minuuttia ennen puoltapäivää. Hotkin lounaan ja ryntään rinkkani kanssa puolen kilometrin päähän bussipysäkille.

Nicaraguaan kierrätettyjä vanhoja yhdysvaltalaisia koulubusseja tulee parin minuutin välein pysäkkinä toimivaan kuumaan ja pölyiseen risteykseen. Keltaisissa busseissa lukee vielä yhdysvaltalaisen kaupungin tai koulun nimi muistutuksena linja-auton aiemmasta elämästä. San Carlosin bussia ei kuulu.

Iltapäivä-viideltä, juuri kun suunnittelen siirtäväni matkaa päivällä, ilmestyy bussi, jonka apupoika huutaa etuovesta “San Carlos, San Carlos, San Carlos”.

Bussi on täynnä. Työnnän itseni takaovesta puoliväkisin sisään. Löydän lattialta paikan vain yhdelle jalalle, toiselle ei yksinkertaisesti ole tilaa. Onneksi bussissa on katonrajassa tanko, johon tukeutumalla voin pitää itseni pystyasennossa.

Tiiviissä tilassa seisoo ainakin neljä-viisikymmentä ihmistä, istumassa on lähes yhtä monta. Kanssamatkustajani keskustelevat. Yllätyksekseni huomaan, että lähes kaikkien määränpää on Nicaraguan eteläinen, vauraampi naapurimaa Costa Rica. Bussilla pääsee vain Nicaraguan puolelle. Raja on ylitettävä jalan. Joulun ja uuden vuoden vietto kotona on ohi ja nicaragualaisten on palattava työpaikoilleen maatiloille ja rakennustyömaille naapurimaahan.

Rajan ylittäminen laittomasti on helpointa rajajoen metsäalueilla. Miehet – suurin osa on miehiä – vertailevat työvuosia, palkkaa, elintasoa, nicaragualaisiin kohdistuvaa syrjintää ja laittomuuteen liittyvää epävarmuutta.

Lomamatkani on muille osa matkaa takaisin laittoman siirtolaisuuden epävarmuuteen.

Matkaa Juigalpan tienristeyksestä eteläiseen San Carlosin kaupunkiin on noin sata kilometriä. Hiekkatie on huonossa kunnossa ja bussi pääsee kahden rengasrikon jälkeen perille puoli yhdeltä yöllä. Viimeisen tunnin aikana ihmisiä jää pois, ja pääsen hetkeksi istumaan. Olen väsynyt ja päätän nukkua seuraavana aamuna pitkään ennen kuin selvitän, miten jatkan matkaani San Carlosista rajajokea pitkin Nicaraguan Indio Maíz -luonnonsuojelualueelle, joka on matkani määränpää.

Matkustajat toivottavat toisilleen menestystä, kun tiemme erkanevat aamuyöstä.

Paria päivää myöhemmin olen kolmen muun turistin kanssa päiväretkellä. Seuraamme opastamme Pedroa liian suurissa lainakumisaappaissa. Pedro näyttää meille ”käveleviä puita”, jotka siirtyvät paikasta toiseen kasvattamalla itselleen uudet juuret, lihansyöjäkasvin ja pienenpieniä myrkyllisiä sammakoita. Polku kiemurtelee etelään metsän keskellä. Juuri kun saavumme evästauolle pieneen kylään, oppaamme osoittaa metsässä liikkuvaa viiden miehen ryhmää.

”Nicaragualaisia menossa Costa Ricaan töihin. Täällä on helppo ylittää raja, polku menee suoraan rajan yli ja valvontaa on vähän.”

Olen tunnistavinani miehistä yhden. Onko hän sama mies, jonka kanssa tungeksin yli seitsemän tunnin ajan bussissa? Ulkonäkö ja vaatteet ovat identtiset, mutten voi olla varma. Nostan käden vilkuttaakseni. Yksi turisteista ottaa valokuvan.

Tuntuu hölmöltä, että tirkistelemme nicaragualaisia siirtolaisia samalla kiinnostuksella kuin sademetsän luontoa.

Kylässä rouva Melba tarjoaa vastapaistettuja maissileipiä ja kertoo olevansa talossa yksin äitinsä ja lastenlastensa kanssa – tytär on miehensä kanssa rajan toisella puolella sesonkitöissä. Costa Ricassa palkat ovat paremmat, ja töitä on enemmän. Costa Ricassa arvioidaan olevan yli 250 000

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Kurdit – nykyaikaan tempaistut

DIHA

Kurdien vuoristokylät ovat omavaraisia. Kuva on Kaakkois-Turkista, Catakin kylästä vuodelta 2006.

2008: Kurdit pakenevat jälleen kerran

Usean vuoden rauhallisen kauden jälkeen kurdit pakenevat jälleen Kaakkois-Turkin suurkaupunkeihin.

“Taistelujen lisääntyminen armeijan ja Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n välillä pakottaa ihmisiä muuttamaan kaupunkeihin niistäkin kylistä, jotka viime vuosikymmenellä säästyivät tuholta”, Idris Canbay Göc Der -järjestöstä kertoo.

Järjestön jäsenet ovat maan sisäisiä pakolaisia, mutta tätä käsitettä ei saa käyttää.

“Kurdeja muuttaa kurdialueen kaupunkeihin myös Länsi-Turkin suurkaupungeista, kuten Istanbulista. He kokevat olonsa turvattomaksi turkkilaisen äärinationalismin keskellä”, hän jatkaa.

Monien kurdien mielestä Turkin valtio lietsoo kansalliskiihkoa ja yrittää näin pakottaa kurdit muuttamaan lännestä takaisin itään.

Idris Canbay pelkää tilanteen kärjistymistä, sillä nationalismi lisääntyy nyt myös kurdien keskuudessa. Poliittisista ongelmista huolimatta tavallisten turkkilaisten ja kurdien välit ovat tähän asti olleet hyvät, mutta tilanne on muuttunut. Turkissa ajatellaan yleisesti, että etninen vastakkainasettelu voi johtaa maan kahtiajakoon.

Istanbulin lähellä sijaitsevan Sakaryan kaupungin tapahtumat huhtikuun lopussa olivat pelottava esimerkki. Joukko kansallismielisiä turkkilaisia saartoi rakennuksen, johon kaksi tuhatta kurdipuolue DTP:n kannattajaa oli kokoontunut. Kurdit eivät päässeet ulos, vaan joutuivat odottamaan kahdeksan tuntia paahtavassa kuumuudessa.

Paikalla ollut kurdipuolueen kansanedustaja Ibrahim Bilici soitti kaupungin poliisipäällikölle, mutta poliisit eivät reagoineet. Iäkäs kurdimies kuoli sydänkohtaukseen, sillä ambulanssit eivät päässeet paikalle.

Tiedotusvälineissä kurdit saartaneita nationalisteja ei arvosteltu. Hyökkäystä pidettiin ymmärrettävänä, koska Sakaryasta kotoisin ollut sotilas oli kuollut keväällä taistelussa kurdialueella.

Tänä kesänä Turkki on pommittanut myös Pohjois-Irakin kurdikyliä ja satoja ihmisiä on muuttanut kodeistaan leireihin, joissa he asuvat teltoissa.

Tukholmassa toukokuussa järjestetyssä suuressa Irak-kokouksessa suunniteltiin maan jälleenrakentamista, mutta Turkin pommituksista vaiettiin.

1920-luku: Kapina yhtenäistämispolitiikkaa vastaan

Turkissa on yksi kansa, yksi kieli ja yksi kulttuuri: turkkilaisuus. Näin todetaan Turkin valtion perustamisasiakirjassa eli Lausannen rauhansopimuksessa, joka allekirjoitettiin vuonna 1923.

Turkin tasavalta syntyi ottomaanien imperiumin raunioille 1920-luvulla. Samalla alkunsa sai Irak – ensin Iso-Britannian siirtomaana ja sittemmin itsenäisenä valtiona.

Turkin nuori tasavalta aloitti heti väkivaltaisen politiikan, jolla pyrittiin saamaan todellisuus vastaamaan sopimuksen periaatteita, eli tekemään kurdeista turkkilaisia. Vain puolet maan asukkaista on kuitenkin etnisesti turkkilaisia.

Myös Irakissa arabit ja kurdit pakotettiin samaan valtioon. Britannian silloinen ulkoministeri Winston Churchill piti päätöstä myöhemmin suurimpana virheenään.

Kurdit nousivat kapinaan sekä Irakissa että Turkissa, eikä kumpikaan maa pystynyt vakiinnuttamaan hallintoaan kurdialueilla. Kurdiklaanit asuivat eristäytyneinä vuoristossa, eivätkä tienneet toisten klaanien kamppailevan samojen tavoitteiden puolesta vuorten takana.

Arkipäivä kuitenkin jatkui kurdikylissä vuosisatoja vanhojen perinteiden mukaisena. Niihin kuuluivat esimerkiksi klaaniuskollisuus, monimutkaiset kohteliaisuussäännöt, verikosto ja moniavioisuus.

1960-luku: Irakin kurdiliike kehittyy

1960-luvulla irakin kurdien johtaja Mullah Mustafa Barzani kehitti kurdinkielisiä radio-ohjelmia, joita myös Turkin kurdit kuuntelivat. Siellä kurdin kielen puhuminen julkisella paikalla oli rikos.

Kylien arki jatkui ennallaan. Harva osasi lukea tai kirjoittaa saatika puhua turkkia tai arabiaa. Useimmat kurdit eivät poistuneet kotikylästä kuin kerran vuodessa, lähikaupunkiin markkinoille.

Turkin armeija käytti kurdikapinoita perusteena käyttää valtaa koko maassa. Sotilaat kaappasivat vallan Turkissa kolme kertaa: vuosina 1960, 1970 ja 1980.

Irakin tilanne oli yhtä synkkä. Keinotekoisesti luodun valtion ongelmat näkyivät selvästi, kun sunnivähemmistö yritti hallita kolmea eripuraista ryhmää: sunni- ja shiia-arabeja ja kurdeja.

1980-luku: Kylät jäävät armeijan alle

Kurdistanin työväenpuolue PKK aloitti aseellisen taistelun Turkin armeijaa vastaan vuonna 1984. Kapina levisi Kurdistanin koko turkkilaiseen osaan.

Irakissa kurdien peshmerga-taistelijat kamppailivat menestyksekkäästi Saddam Husseinin joukkoja vastaan.

Taistelijat kävivät sissisotaa, jonka edellytyksenä oli kurdikylien tuki. Kyläläiset antoivat sisseille elintarvikkeita ja tietoja armeijan liikkeistä.

Irakin ja Turkin armeijat alkoivatkin tuhota sissien huoltoyhteyksiä tyhjentämällä kylät. Talonpojat tempaistiin mukaan taisteluun: heidät pakkosiirrettiin kaupunkeihin. Saddam Husseinin armeija tuhosi Irakissa 1980-luvulla 4 000 kurdikylää.

Turkissa tuhottiin 1990-luvun alussa noin kolme ja puoli tuhatta kylää, jäljelle jäi alle kaksi tuhatta. Turkissa on kolme miljoonaa maan sisäistä pakolaista. He eivät ole koskaan saaneet kansainvälistä humanitaarista apua.

Turkissa pakkosiirrettyjen kurdien järjestö Göc-Der auttaa ihmisiä oikeudenkäynneissä hakemaan valtiolta korvauksia menetetystä omaisuudesta. Käytännössä se on vaikeaa – omistuspaperit paloivat usein talon mukana, jos niitä koskaan oli ollutkaan.

1990-luku: Kurdit saavat autonomian Irakissa

Irakin kurdeille annettiin autonomia ensimmäisen Persianlahden sodan jälkeen vuonna 1991. Kurdikylien jälleenrakennus alkoi YK:n valvonnassa. Useimmat tuhotut kylät rakennettiin uudestaan, mutta niihin on palannut vain kourallinen entisistä asukkaista.

YK toteutti Irakissa ruokaa öljystä -ohjelmaa. Irakin annettiin myydä tietty määrä öljyä ja käyttää tulot ruoan ostoon. Maahan alkoi virrata ulkomaisia elintarvikkeita, joita jaettiin ilmaiseksi.

Hedelmällisen maan asukkaat muutettiin näin elintarvikkeiden tuottajista niiden kuluttajiksi. Ruokaa öljystä -ohjelma on lakkautettu, mutta Irak on edelleen täysin riippuvainen tuontiruoasta.

Tästä syystä kurditalonpojat eivät olisi saaneet maataloustuotteitaan kaupaksi, vaikka olisivatkin palanneet jälleenrakennettuihin kyliin viljelemään maitaan. Useimmat jäivät kaupunkeihin. Kaupungistuminen on yleensä hidas prosessi, mutta kurdien kohdalla se tapahtui parissa vuodessa.

Turkissakin kurdikulttuuri on muuttanut kylistä kaupunkeihin, joissa sotilaiden on entistäkin vaikeampi tukahduttaa sitä.

Nyt kurdien kansallistunne kehittyy nopeasti. Irakissa 85 prosenttia kurdeista allekirjoitti kaksi vuotta sitten vetoomuksen kurdivaltion perustamisen puolesta. Eripuraisista kurdiklaaneista on kehittynyt kansa.

Lähteet:Christiane Bird: A Thousand Sights, A Thousand Revolts. Journes in Kurdistan. (Random House 2004).
Kristiina Koivunen: The Invisible War in North Kurdistan. ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/koivunen

Kolumni: Uusi kansanmurha estettävä Turkissa

Kun ottomaanien imperiumi hajosi viime vuosisadan alussa, Turkissa toteutettiin armenialaisten kansanmurha. Sitä edelsi armenialaisten kylien tyhjentäminen ja vastaavanlainen etnisen vastakkainasettelun kärjistyminen, joka nyt tapahtuu turkkilaisten ja kurdien kesken.

Turkki on kansanmurhan jälkeisessä vaiheessa oleva yhteiskunta. Armenialaisten kansanmurha on tabu, jota ei ole lainkaan käsitelty, kuten esimerkiksi Saksassa on käyty läpi juutalaisten kansanmurhaa. Siksi Turkki on edelleen kansanmurhaan altis yhteiskunta. Kansanmurhasta toipuva yhteiskunta voi siirtyä eteenpäin vain käymällä rehellisesti läpi oman historiansa.

Kansanmurha on asteittain voimistuva prosessi, joka alkaa kulttuurin tuhoamisena ja etenee kohti raaempia muotoja. Kurdien pakkosiirtoja seurasi kurdikulttuurin kieltäminen. Jopa kurdin kielen käyttö oli laitonta Turkissa vuoteen 1991 asti.

Kielitieteilijä Tove Skutnabb-Kankaan mukaan Turkki on linguiciden eli kielellisen kansanmurhan toteuttajana maailman ykkösmaa. Pakkoassimiloinnin seuraava vaihe oli kurdikylien tuhoaminen, joka ei johtanut tavoitteeseen, eli kurdien muuttumiseen turkkilaisiksi.

Näemme nyt selviä merkkejä siitä, että kansanmurha on siirtymässä jälleen uuteen vaiheeseen. Kurdien elämä on vaarallista erityisesti Länsi-Turkin suurkaupungeissa. He pelkäävät turkkilaisten äärinationalistien väkivaltaa, jolta viranomaiset sulkevat silmänsä. Vaikka heillä on kurdialueella pormestareita, heillä ei ole missään omia poliiseja, jotka suojelisivat heitä. Tilanne on samanlainen kuin ennen armenialaisten kansanmurhaa.

Irakissa kurdien kansanmurha eteni nopeammin. Pakkoarabialaistamisesta siirryttiin fyysiseen kansanmurhaan 1980-luvun lopulla.

Saddam Husseinin joukot murhasivat 5 000 siviiliä Halabjan kaupungissa vuonna 1988. Kansainvälinen yhteisö katsoi tapahtumaa läpi sormien, koska Saddam kävi sotaa Iranin Ajatollah Khomeinia vastaan. Tämän rohkaisemana Saddam toteutti Anfal-kampanjan, jossa murhattiin 182 000 kurdia.

Kansainvälinen yhteisö ei saa vaieta Turkin vaarallisesta kehityksestä kuten se toimi Saddamin julmuuksien aikaan. Turkin valtio tulkitsee vaikenemisen luvaksi jatkaa nykyisellä tiellä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Kauneus ei siedä aikaa?

Ennen kuin sain oman lapsen, vauvat olivat minusta äärimmäisen ikävystyttäviä. Kadullakin kiinnitin enemmän huomiota koiriin kuin vastaantuleviin lapsiin. En ollenkaan ymmärtänyt, miksi vauvoja ihasteltiin sukujuhlissa. Se oli minusta suoraan sanoen ärsyttävää.

Filosofi Hannes Nykänen pohtii kirjassaan Öppningar och labyrinter sitä, miten pikkulasten ihailu voi liittyä vihamieliseen asenteeseen elämää kohtaan. Varsinkin kun vauvan ihailu on muotoa ”tässä on ihminen, joka ei vielä ole likainen ja paha”, voi odottaa, että niin pian kun lapsi saa tarpeeksi voimia vastustaakseen aikuista, siitä tulee häiriötekijä. Tällöin vauvaan ei suhtauduta ainutkertaisena olentona, vaan aikuinen projisoi siihen oman ihmisvihansa – sen viaton kauneus on pelkkää tulevan rumuuden puuttumista.

Nykänen puhuu laajemminkin kauneusihanteen ja destruktiivisuuden eli tuhoavuuden yhteyksistä.

Kauneudenpalvontaan liittyy se, ettei häiriötekijöitä siedetä – se pyrkii tilaan, jossa asioista voi nauttia ilman esteettisten virheiden tuottamaa vastarintaa. Se mikä on rumaa, tyylitöntä, kömpelöä, typerää tai alhaista täytyy poistaa tai ainakin kaunistaa. Äärimmäisissä tapauksissa epäsopiva aines tuhotaan ihmisten tai eläinten kärsimyksestä piittaamatta.

Kuitenkin vähemmän äärimmäisessä tapauksessa, kun kauhistelen maalaismaisemaa rikkovaa 70-luvulla rakennettua kylän keskustaa ja haikailen perinteiseen maalaisidylliin, eikö siinäkin tapauksessa itse asiassa voi olla kyse kauneusihanteen destruktiivisuudesta? Enkö minä silloin halua poistaa likaiset yksityiskohdat, jotta ideaalinen käsitys kauneudesta voisi toteutua?

Tällaiselle kauneusihanteelle muutos merkitsee rappiota. Kun ihanne on saavutettu, kaikki muutos on muutosta huonompaan. Siksi näin käsitetty kauneus ei siedä aikaa, historiaa eikä kehitystä. Se ei siedä elämää, sillä tuo prosessi, jossa ihminen kasvaa, lisääntyy, vanhenee, sairastaa ja lopulta kuolee, on sen silmissä rappiota – sarja huonoja poikkeamia alkuperäisestä viattomuuden tilasta.

Nyt nelikuisen vauvan äitinä ymmärrän hyvin, miksi vauvoja ihaillaan. Enhän juuri tee muuta kuin ajattele vauvoja, lue vauvoista, puhu vauvoista.

Ja minulle on hyvin tärkeää, että omaa vauvaani ihaillaan vailla ennalta määriteltyjä ideaaleja toivottaen tervetulleeksi hänessä päivä päivältä lisääntyvät elämän merkit.

Ranya Paasonen on helsinkiläinen kirjailija.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Hiphopparin päiväkirja

TIMO SANTALA

Randy Acosta käsittelee rap-lyriikoissaan maahanmuuttajien arkea.

”Uusi elämä, uusi maa, uudet värit, uusi ilmasto, uudet tavoitteet, uudet maut, uusi totuus ja uusi kieli, jotka pitää oppia ymmärtääkseen tätä kaupunkia.”

Näin laulaa kuubalainen räppäri Randy Acosta uudesta kotimaastaan kappaleessaan Nueva Yo (Uusi Minä). Suomeen hän muutti suomalaisen vaimonsa kanssa reilu vuosi sitten.

Maahanmuuttajan arki ei aina ole helppoa, varsinkaan jos tulee Suomeen Kuubasta. Oleskelu- ja työluvan hankkiminen ei Kuuban byrokratiaviidakon jälkeen välttämättä tunnu kovin vaikealta, mutta vastaan tulee muita haasteita. Vuokrarahat pitää tienata, vaikka Acostan mukaan onkin hienoa, että työstä saa oikeaa palkkaa toisin kuin Kuubassa.

Myös erilaisuus, yksinäisyys ja rasistiset asenteet tuntuvat pahalta. ”Pitää oppia, kenelle näistä kaikista olen sosiaalinen ongelma”, hän laulaa Nueva Yo:ssa. Onneksi omat kokemukset voi purkaa paperille.

”Rap-lyriikoiden kirjoittaminen on minulle kuin päiväkirja, se helpottaa oloa.”

Randy kertoo, että Kuubassa ympärillä oli aktiivinen hiphop-yhteisö, jonka kanssa jakaa musiikki ja sanoitukset, Suomessa ei oikein ketään. Keikkailukin tuntuu vähän vaillinaiselta, koska suomalaiset eivät ymmärrä espanjankielisiä lyriikoita.

Mutta onneksi internet ei ole laiton niin kuin Kuubassa. Hänen Myspace-musiikkiyhteisössä saamansa palautevyöry kertoo, että sanoitukset ovat koskettaneet monia latino-maahanmuuttajia ympäri maapallon.

”On niin monia ihmisiä, jotka käyvät läpi samaa elämänvaihetta.” Ensimmäisellä keikalla Venezuelassa ihmiset lauloivat mukana, vaikkei Randy ollut aiemmin edes käynyt koko maassa.

Kaikesta huolimatta elämä Suomessa tuntuu hyvältä. Randy kehuu rauhallisuutta; Kuubassa poliisi saattoi koska vain pysäyttää kadulla ja vaatia henkilöllisyystodistusta nähtäväksi. Kaupungista toiseen ei Kuubassa saa matkustaa ilman kirjallista lupaa ja räppäri lököttävissä housuissa on luonnostaan epäilyttävä.

Suomessa Randy saa kulkea kadulla rauhassa, toisinaan jopa liiankin rauhassa: ”Suomessa ei paljon oteta kontaktia, eikä puhuta vieraille.”

Muistot Kuubasta ovat läsnä Suomen arjessakin. Perheen ja lähimmäisten kaipuu sekoittuu helposti kovaan arkeen ja biisipolitiikkaan. ”Rakas vieraille, omille lapsilleen hapan”, kuten Randy Kuubasta laulaa. Niin, maahanmuuttaja on vieras täällä, ja nyt vieras jo synnyinmaassaankin. Mutta laulaa voi missä vain – vieraskin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Yritysten vihreys on monensävyistä

Kukkasia ilmaan puhaltava tehtaanpiippu. Trooppisten kalojen seassa etenevä hybridiauto. Höyryävä sademetsä öljy-yhtiön logon taustalla. Edellä kuvatut esimerkit ovat jokainen todellista kuvastoa suuryhtiöiden viime vuosien mainoksista.

Ympäristötietoisemman kuluttamisen aikakaudella markkinoinnissa on korostettu ympäristöarvoja ja kirvoitettu ekologisia mielleyhtymiä jo vuosikausia. Joskus kuitenkin lehtivihreää lorahtaa mainokseen reilusti enemmän kuin olisi aihetta. Tällöin puhutaan greenwashista, kotoisammin viherpesusta.

Viherpesu voidaan määritellä positiivisten ympäristötekojen valikoivaksi paljastamiseksi ja samanaikaiseksi vaikenemiseksi liiketoiminnan negatiivisista ympäristövaikutuksista.

Oma valvonta, paras valvonta

Tyypillisessä greenwash-tapauksessa itseään markkinoiva taho, useimmiten liikeyritys, antaa kilpailuetua tavoitellessaan ekologisesta toiminnastaan todellista edullisemman kuvan. Tämä tapahtuu joko valikoimalla, kaunistelemalla tai pahimmassa, tosin myös harvinaisimmassa, tapauksessa vääristelemällä liiketoiminnan ympäristövaikutuksia.

Viherpesun skaala on laaja. Alussa mainittu liljoja syytävä öljynjalostamo Shellin mainoksessa on melko ilmeinen esimerkki viherpesuun vivahtavasta markkinoinnista. Ilmansaaste lienee ilmansaastetta ruusuin ja kukkasin kuvattunakin.

Asteikon toisessa ääripäässä voidaan nähdä syvempi, rakenteellisempi ja kätketympi viherpesu, jossa joidenkin suuryritysten sanotaan pyrkivän siirtämään ympäristövaikutustensa valvontaa itselleen.

Esimerkkinä on mainittu suurkonsernien osallistuminen YK:n Global Compact -ohjelmaan. Ohjelmaan osallistuva yhtiö sitoutuu liiketoiminnassaan kestävän kehityksen arvoihin, mutta Global Compact ei valvo arvojen noudattamista mitenkään. Osallistuja voi saada näin minimipanostuksella maksimaalisen imagohyödyn.

Törkeimmille palkinto

Suomessa viherpesukeskustelua on herätellyt muun muassa Greenpeace, joka on leimannut Neste Oilin palmuöljydieselin greenwashin välineeksi. Palmuöljyn kasvattamiseen raivataan sademetsiä, ja ravinnoksi kelpaavan palmuöljyn tankkaaminen nostaa ruoan hintaa öljyn valmistusalueilla Kaakkois-Aasiassa.

Jos ekoimagon luomiseen kuluvat resurssit ovat suhteettoman suuret käytännön ympäristöparannuksiin varattuun rahaan nähden, yhtälössä on jotain epäilyttävää.

Yritysten oikeuksien turvaamiseksi on viherpesun määrittelyssä kuitenkin pitäydyttävä tarkoissa kriteereissä. Perusteettomat tai heppoiset viherpesusyytökset eivät kannusta yksityistä sektoria avoimuuteen ympäristövaikutuksistaan.

Suomessa mainontaa valvova Keskuskauppakamarin Mainonnan eettinen neuvosto soveltaa kansainvälisen markkinoinnin perussääntöjä, joissa myös hyväksyttävä ympäristömainonta määritellään. Monet kansainväliset kansalaisjärjestöt julkaisevat nyt myös omia ohjeitaan greenwashin tunnistamiseksi.

Järjestöt, kuten Greenpeace ja suuryritysten toiminnan eettisyyttä valvova CorpWatch, ja internet-portaalit, kuten Greenbiz ja Greenwashingindex.com, ovat näkyvästi aktivoituneet paljastamaan viherpesijöitä ja herkistämään kuluttajien silmiä ja korvia greenwashin käytännöille.

CorpWatch on antanut Greenwash-palkintoja yrityksille törkeimmästä viherpesusta. Internet-portaali greenwashingindex.com puolestaan kutsuu kuluttajia lähettämään sivustolle havaitsemiaan mainoksia, jotka haiskahtavat ekokaunistelulta.

Ympäristömainonnan valvonta on demokratisoitumassa: kansalaisvalvojien vastuu oikeudenmukaisista viherpesuhavainnoista korostuu – yhtä lailla kuin yritystenkin velvollisuus noudattaa avoimuutta ympäristöviestinnässään.

Viherpesun kuusi syntiä

TerraChoice Environmental Marketingin tutkimuksessa The Six Sins of Greenwashing paljastetaan, millä tavoin yritykset vihertävät imagoaan. Synnit jaettiin kuuteen luokkaan:

Ensimmäistä syntiä tutkijat kutsuvat piilotetuksi vaihdoksi: Tuotetta mainostetaan energiatehokkaana, mutta vaietaan siitä, että se myös sisältää haitallisia aineita tai materiaaleja. Toisin sanoen korostetaan yhtä hyvettä ja vaietaan samalla toisesta paheesta.

Toinen synneistä on todisteettomuuden synti: shampoopullossa lukee, että tuote on todistetusti luonnonmukainen, mutta tästä todisteesta ei ole mitään näyttöä.

Epämääräisyyden syntiin sortunut yritys mainostaa tuotettaan sataprosenttisesti luonnontuotteena. Monet luonnossa esiintyvät aineet ovat haitallisia, kuten arsenikki ja formaldehydi.

Kun tuotteessa ylpeästi ilmoitetaan sen olevan vapaa CFC-yhdisteistä eli freoneista, syyllistytään epäolennaisuuden syntiin. CFC-yhdisteet on kielletty vuosia sitten.

Alle yksi prosentti tutkimuskohteista oli harjoittanut huijaamisen syntiä. Ne väittivät tuotteittensa olevan tunnetun, kansainvälisen ympäristöstandardin hyväksymiä, vaikka näin ei ollut.

Kahdesta pahasta pienempi -niminen synti painoi puolestaan niiden yritysten harteita, jotka kaupittelivat luomutupakkaa tai ympäristöystävällisiä tuholaistorjunta-aineita.

Peräti 99 prosenttia tutkituista yrityksistä syyllistyi ainakin yhteen kuudesta viherpesusynnistä. Tutkimuskohteita oli yhteensä 1 753.

Heta Muurinen

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Tarinoita täysi-ikäisyydestä maailmalta

Auton rattiin Jerusalemissa

SANNA NEGUS

Mahmud, 16, Tarek, 17 ja Muhammed, 15 huvittuvat ajatuksesta naimisiinmenosta.

”Kun sain sen käsiini, tunsin että nyt elämä on avoinna, että nyt olen aikuinen”, Mahmud muistelee päivää, jolloin hän sai henkilöllisyystodistuksen.

Palestiinalaisalueilla ja Israelissa siihen tarvitaan 16 vuoden ikä, joka käytännössä tarkoittaa täysi-ikäisyyttä. Henkilöllisyystodistus on palestiinalaisille ja erityisesti vapaasti eri alueiden välillä liikkuville Itä-Jerusalemin asukkaille elintärkeä. Tarkastuspisteillä alle 16-vuotiaalla pitää olla mukanaan syntymätodistus – sen jälkeen henkilöllisyystodistus riittää.

16-vuotias voi vuokrata asunnon tai avata pankkitilin ja ottaa lainaa. Käytännössä näillä seikoilla ei kuitenkaan ole suurta merkitystä, sillä palestiinalaiset asuvat kotona naimisiin menoon saakka ja koululaiset käyvät harvoin töissä.

Poikkeuksena sääntöön on Mahmudin serkku Tarek, joka kävi töissä puuverstaalla, jotta sai säästettyä puolet ajokortin hinnasta. ”Hienointa täysi-ikäisyydessä on se, että saa ajaa autoa”, Tarek sanoo. Hän haaveilee omasta autosta.

Pojat ovat nyt myös laillisessa iässä mennä naimisiin, mutta aihe vain huvittaa heitä. ”Olemme vielä niin nuoria! Ehkä Mahmud voisi mennä naimisiin?” Tarek kiusaa. ”Kihloihin voisi mennä…” hurmurin maineessa oleva Mahmud tuumii.

Täysi-ikäisenä saa myös ostaa tupakkaa, mutta alkoholiin tarvitaan 18 vuoden ikä. Pales

Biodieselin vietnamilaiset kasvot

PAULA TOMMILA

Do Ngoc Thanh viljelee jatrophaa Dao Xan kylässä Vietnamissa.

Maanviljelijä Do Ngoc Thanh esittelee kasvien peittämää mäennyppylää. Kohteena ovat alle puolen metrin korkuiset nuoret pensaat. Parin vuoden kuluttua kasveista kerätään siemensatoa, josta voidaan puristaa biodieselin valmistukseen käytettävää öljyä.

Jatropha on muutaman metrin korkuiseksi kasvava pensas, jota on perinteisesti käytetty muun muassa saippuan ja lääkkeiden valmistuksessa. Nykyään kasvi tunnetaan ennen kaikkea biodieselin raaka-aineena. Monet tahot kansalaisjärjestöistä öljyjätteihin ovat kiinnittäneet huomionsa jatrophaan sen helpon kasvatettavuuden takia.

Biopolttoaineiden on ajateltu olevan helppokäyttöisiä ja vähäisesti päästöjä tuottavia vaihtoehtoja energiantuotantoon. Tämän lisäksi bioenergiakasvien viljelyn on toivottu jakavan energiatuloja nykyistä tasaisemmin maailman köyhien ja rikkaiden välillä.

Viime aikoina on kuitenkin herätty biopolttoaineiden nurjaan puoleen. Kasvien tuotannossa ja jalostuksessa syntyy runsaasti päästöjä, ja polttoainepeltojen tieltä raivataan hiilidioksidinieluina toimivia sademetsiä. Suuri ongelma on myös köyhyyden lisääntyminen, kun ruoan hinta nousee viljapeltojen muuttuessa polttoainetukuiksi.

Jatropha ei suoranaisesti kilpaile kasvualasta ravintokasvien kanssa, eikä sen tieltä tarvitse kaataa sademetsiä, sillä sitä voidaan viljellä sellaisillakin joutomailla, joilla muut kasvit eivät menesty. Se selviää kuivissa oloissa, eikä vaadi ravinteikasta kasvualustaa – päinvastoin se muokkaa kovaa maata niin, että aluetta voidaan myöhemmin käyttää muiden kasvien viljelyyn.

Jatrophaöljyn hehtaarisadot eivät ole yhtä suuret kuin sen kovimman kilpailijan palmuöljyn, mutta se pärjää vertailussa ravintona käytetyille öljykasveille. Jatropha on levinnyt Keski-Amerikasta ympäri maailmaa ja esiintyy Vietnamissakin luonnonvaraisena.

Jatropha-metsät talouskasvun apuna

Vietnam on kivunnut rutiköyhästä ja suljetusta kommunistivaltiosta kilpailukykyiseksi Maailman kauppajärjestö WTO:n jäseneksi viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Rahan arvo on kuitenkin laskenut viime aikoina hälyttävästi, ja toukokuussa 2008 inflaatio ylitti 25 prosenttia. Aasian uuden taloustiikerin pelätäänkin syöksyvän syviin ongelmiin.

Ulkomaisia investointeja houkutellakseen Vietnam on innokas kehittämään uusiutuvan energian sektoria, joka on tällä hetkellä kansainvälisesti trendikäs ala.

Maa on julkaissut puhtaan polttoaineen strategian, jonka mukaan viisi prosenttia maassa käytetyistä liikennepolttoaineista tulee olla peräisin uusiutuvista lähteistä vuoteen 2025 mennessä. Erityistä huomiota kiinnitetään jatrophasta, käytetyistä ruokaöljyistä sekä kissakalan rasvasta valmistettuun biodieseliin.

Tiheään asutussa Vietnamissa on noin viisi miljoonaa hehtaaria joutomaata. Suurin osa alueista sijaitsee pohjoisen ja keskiosan köyhissä maakunnissa, joissa kestämättömät viljelytavat ovat köyhdyttäneet maaperän viljelykelvottomaksi. Näille alueille aiotaan nyt levittää jatropha-viljelmiä.

Jatrophaa viljellään Vietnamissa tällä hetkellä noin 2 000 hehtaarilla, mutta pinta-ala on tarkoitus moninkertaistaa lähivuosina. Suurin osa olemassa olevista viljelmistä on nuoria, eikä niistä ole ehditty saada kunnollista satoa.

Usko jatrophan hyötyihin on kuitenkin vankka erityisesti viranomaisten, tutkijoiden ja yrittäjien keskuudessa. Pikkuhiljaa yhä useampi viljelijäkin on rohkaistunut mukaan uuden kasvin kasvattamiseen.

”Tavoitteenamme on vähentää päästöjä, parantaa viljelijöiden toimeentuloa sekä vähentää polttoainetuonnin tarvetta. Päätavoite on tietysti energiaongelman selvittäminen”, kertoo professori Tuan Thanh Tayn yliopistosta. Professori Tuan johtaa valtion rahoittamaa projektia, jossa on tarkoitus kehittää mahdollisimman hyvin Vietnamiin soveltuvaa jatropha-siemenkantaa sekä kouluttaa viljelijöitä ymmärtämään jatrophan edut ja mahdollisuudet.

Sirkat pelloilta ruokapöytään

Do Ngoc Thanh työskentelee kotikylässään hanoilaisen jatropha-yrityksen palkallisena työnjohtajana. Yritys osti alueen maankäyttöoikeudet paikallisilta viljelijöiltä, joista osa työskentelee nyt aiemmin omistamillaan pelloilla. Myös Thanh myi osan maistaan yritykselle, mutta piti itsellään hehtaarin, jolla hän viljelee vahapuuta ja maniokkia.

Jatrophan viljely Dao Xassa aloitettiin kuusi vuotta sitten. Ensimmäinen yritys epäonnistui, koska käytetty istutustekniikka ei soveltunut alueelle ja sirkat söivät suuren osan taimista.

Nykyään kasvit myrkytetään sadekauden alkaessa, ja jäljelle jääville sirkoillekin on keksitty tehtävää. Tuholaiset ovat paikallisessa kulttuurissa herkkuruokaa ja kyläläiset keräävät niitä mielellään myydäkseen ne torilla.

Thanh on luottavainen tulevaisuuden suhteen, muttei halua rakentaa sitä pelkästään jatrophan varaan. Jatrophan viljelystä saamillaan lisätuloilla hän on kustantanut lastensa opintoja sekä hankkinut uuden kännykän ja moottoripyörän. ”Toivon, että molemmat lapseni voivat opiskella korkeakoulussa. Jos he eivät pääse yliopistoon, he voivat jatkaa työtäni.”

Viljelijät voivat viljellä jatrophaa itse tai työskennellä jatropha-yhtiölle. Thanhin työllistävä yritys maksaa viljelijöilleen 20 prosenttia paikallista keskivertopalkkaa enemmän. Yrityksen mukaan se huolehtii siitä, että viljelijöillä on mahdollisuus lisätuloihin silloin, kun jatropha ei vielä tuota satoa. Se jakaa viljelijöille nopeakasvuisten kasvien siemeniä. Jatrophan tuottaessa satoa yritys kerää siemenet viljelijöiltään, puristaa niistä öljyn ja valmistaa jäljellejäävistä proteiinipitoisista siemenkakuista eläinrehua.

Uhka ja pelastaja

Jatropha-innostuksen vaikutukset eivät ole pelkästään myönteisiä. Jos kasvin viljely todella osoittautuu kannattavaksi, vaarana on, että sitä ryhdytään viljelemään myös muuhun tuotantoon soveltuvilla alueilla. Karuimmat jatropha-uutiset ovat kantautuneet Burmasta, jossa sotilasjuntta on pakottanut ihmiset viljelemään jatrophaa ruoan sijaan.

Vietnamin valtio ei salli jatrophan viljelyä mailla, joilla kasvaa metsää, tai jotka soveltuvat tärkeiden ruokakasvien viljelyyn. Kommunistisessa järjestelmässä sääntöjä yleensä noudatetaan tarkasti, mutta kuten kaikissa suurten tuloerojen maissa, korruptiolla ja ihmisten välisillä suhteilla on toisinaan enemmän painoarvoa. Lisäksi monimutkaiset maankäyttöoikeudet voivat vaikuttaa maankäyttöpäätöksiin.

Jos jatropha-viljelmät kuitenkin onnistutaan rajoittamaan ainoastaan muuhun tuotantoon kelpaamattomille alueille, kasvista voi tulla osaratkaisu moniin Vietnamia vaivaaviin ongelmiin maaseudun köyhtymisestä metsitykseen ja energiantuotantoon.

Maailman energiauutiset ovat kantautuneet myös Dao Xan kylään.

”Energia ei ole iso ongelma ainoastaan Vietnamissa, vaan myös muissa maissa. Siksi olen tyytyväinen, että viljelen jatrophaa taatakseni tulevaisuuden energiaturvallisuuden”, Thanh toteaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Bio poikani bio

Luin Kepan verkkosivuilta ennen kesälomia uutisen, jossa Neste Oilin Simo Honkanen vakuutteli, kuinka hyvällä asialla yhtiö oli. Juttu sai kyynisen vereni kiehahtamaan. Neste Oilhan pyrkii maailman johtavaksi biopolttoaineiden jalostajaksi samalla, kun maailmassa ruoan hinta nousee.

Uusiutuvien polttoaineiden toimialan johtajan mukaan ruoan kallistuminen ”liittyy paljon siihen, että kehitysmaissa ei ole satsattu viime aikoina ruokatuotantoon”.

Neste Oil suhtautuu biopolttoaineiden köyhyys- ja ympäristövaikutuksiin ”ihan vakavasti”. He ovat tehneet ”jo pari vuotta sitten kannanoton, jonka mukaan ruokatuotantoon sopivista kasveista ei periaatteessa pitäisi tehdä polttoainetta”.

Koska minä asun siellä, mistä Simo puhuu, eli kehitysmaan maaseudulla, jossa viljelijöiden nyt halutaan kylvävän pelloilleen bensakasveja ruoan sijasta, pysähdyin. Siis mm-mm-mitä, mitä?

Kuules Simo, on kehitysmaiden ruoan hintojen kannalta aivan se ja sama mistä kasvista te sitä bensaanne uutatte; palmuöljystä, maissista vai erityisesti polttoaineeksi soveltuvasta jatropha-pensaasta. Yhtälö on yksinkertainen: jos viljelijät käyttävät aikansa kylvämällä myyntiin tavaraa, jota ei ole tarkoitettu ruoaksi, ruoan ylijäämä pienenee ja hinnat nousevat.

Sillä ei ole ruokakriisin kannalta mitään väliä voisiko kasvia tarvittaessa myös syödä, jos sitä ei kuitenkaan syödä.

Tietysti voidaan saivarrella, että viljelijät voivat itse päättää, kuinka paljon haluavat kylvää ruoaksi ja kuinka paljon myyntiin. Kuka nyt kylväisi muuta kuin ruokaa, jos on nälkä?

Mutta tässä ikävä totuus, joka kumoaa edellisen: massat ovat idiootteja. Afrikkalaiset massat ovat tämän lisäksi äärimmäisen lyhytnäköisiä. Kukaan ei varsinaisesti odota elävänsä enää vuosikymmeniä, ja rahantarve on tässä ja nyt.

Ja tässä toinen: bisnesmiehet ja afrikkalaiset johtajat eivät ajattele köyhiä massoja. Sinä Simo saatat toki ajatella, mutten usko että työnantajasi Neste Oil paljoa ajattelee. Vihreä öljy-yhtiö on oksymoron – keskenään ristiriitaiset väitteet sisältävä ilmaus – niin monella tasolla, että se pyörryttää.

Jos yritykset saavat vapaasti tarjota rahaa köyhille viljelijöille vaikka nyt jatrophan kasvattamisesta, niin viljelijäthän kasvattavat. Harva täällä tajuaa, että ruokaa on silloin vähemmän, ennen kuin on liian myöhäistä. Afrikan maaseudulla ei ajatella niin pitkälle.

Siitä, mitä viljellään pitäisi päättää valistuneen afrikkalaisen valtion, ei öljy-yhtiön. Maataloutta pitää tehostaa valtavasti, jotta voidaan viljellä sekä ruokapöytään että bensatankkiin.

Kaurismäkeä mukaillen, nyt on nälkäisten maa laitettu öljyä kasvamaan.

Kirjoittaja toimii Kepan kehityspoliittisena tiedottajana Mosambikissa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Täysi-ikäisyys – enemmän kuin numero

HANNA KAHRANAHO

Täysi-ikäisyys on muutakin kuin numeroita.

18.

Luvussa on taikaa. Lapsuus jää taakse, kun ravintolan ovet avautuvat, saa äänestää vaaleissa, tai vaikkapa mennä naimisiin. Laki tuo uudelle aikuiselle myös velvollisuuksia. Suomessa armeija muistaa nuoria miehiä määräyksellä osallistua kutsuntoihin.

18 vuotta on tyypillisin täysi-ikäisyyden raja ympäri maailmaa, mutta se vaihtelee Nepalin 16 vuodesta Argentiinan kahteenkymmeneenyhteen.

”Esimerkiksi Kamerunissa on kolme tapaa määritellä täysi-ikäisyys. Virallinen, laillinen täysi-ikäisyys saavutetaan 21 vuoden iässä, mutta äänestysikä on 20 vuotta. Avioliittoon vaadittava täysi-ikäisyys on puolestaan 18 vuotta. Virallisilla ikävuosilla ei kuitenkaan aina ole merkitystä ihmisten elämässä – avioitua voi valtion virallisten instituutioiden ulkopuolella nuorempanakin”, antropologi Tea Virtanen kertoo.

Täysi-ikäisyys ei olekaan vain numeroita.

”Meillä puhutaan täysi-ikäisyydestä, mutta monissa kulttuureissa kyse on enemmänkin aikuisuuden saavuttamisesta ja tiettyjen sosiaalisten roolien omaksumisesta”, Väestöliiton tutkija Minna Säävälä sanoo.

Numeroita ja rooleja

”Täysi-ikäisyys tiettynä ikänä on pitkälti länsimainen käsite. Se liittyy väestörekisterien ylläpitämiseen ja ajatukseen väestön hallinnasta”, Minna Säävälä jatkaa.

Säävälä on tehnyt antropologista tutkimusta Etelä-Intiassa.

”Toki esimerkiksi Intiassa on periaatteessa olemassa väestörekisteri, mutta se ei usein toimi käytännössä. Monesti ihmiset eivät edes tiedä omaa ikäänsä.”

Useissa kulttuureissa täysi-ikäisyys merkitsee kasvamista aikuisuuteen tietyn ikärajan saavuttamisen sijaan.

Tea Virtanen on tutkinut Keski-Kamerunissa karjanhoitoa harjoittavia mbororo-paimentolaisia.

”Aikuisuus merkitsee mbororoille ennen kaikkea sitä, että henkilö saa sosiaalisesti vastuullisen paikkansa karjanhoitajayhteisössä, omassa leirissään ja leirin työnjaossa”, Virtanen kertoo.

Tämä lienee täysi-ikäisyyden ydin – ajatus, että ihmisyhteisö jaotellaan täysivaltaisiin ja holhouksenalaisiin jäseniin.

”Kaikkialla on olemassa säännöksiä siitä, miten tapahtuu erottelu täysivaltaisen aikuisen ja alaikäisen välillä. Toisaalta miehille ja naisille täysi-ikäisyys saattaa tarkoittaa hyvin erilaisia asioita. Esimerkiksi taloudelliset oikeudet voivat erota suuresti. Väitetään myös, että joissain yhteiskunnissa – kuten Saudi-Arabiassa – naiset eivät ole koskaan yhtä täysi-ikäisiä kuin miehet, koska ovat aikuisinakin miesten holhouksen alaisina”, Säävälä kertoo.

Riitti merkitsee muutosta

Ihmisen elämä missä tahansa yhteiskunnassa on sarja siirtymiä iästä toiseen, antropologi Arnold Van Gennep kirjoittaa klassikkoteoksessaan Les rites de passage. Esimerkiksi lapsuudesta aikuisuuteen siirtymässä oleva nuori käy useimmissa kulttuureissa läpi initiaatioriitin. Initiaatio merkitsee jäseneksi ottamista. Riitissä nuoresta siis tulee yhteisönsä täysivaltainen jäsen.

Van Gennep korostaa, että fysiologinen ja sosiaalinen murrosikä ovat kaksi eri asiaa. Toisin sanoen fysiologinen aikuistuminen ei suoraan merkitse aikuisen asemaa yhteisössä, mikä selittänee sitä, miksi eri kulttuureissa ihmisen ajatellaan aikuistuvan eri ikävaiheissa.

”Vaikka fysiologinen kypsyminen ei suoraan johdakaan sosiaaliseen aikuisuuteen, niillä on selvä yhteys. Esimerkiksi Etelä-Intiassa tyttöjen osalta erottelu tapahtuu kuukautisten alkamisen myötä. Tällöin pidetään iso iloinen juhla, jossa uusi nainen toivotetaan tervetulleeksi yhteisöön”, Säävälä selvittää.

Toisaalta Intiassa fysiologisen ja sosiaalisen aikuistumisen tavanomainen järjestys kääntyy joskus päälaelleen.

”Intiassa avioidutaan usein ennen laissa määriteltyä alaikärajaa. Jotkut tytöt siis saattavat olla sosiaalisesti aikuisia, mutta fysiologisesti lapsia, jos he ovat menneet naimisiin ennen murrosikää”, Säävälä huomauttaa.

Yhteisö ylläpitää arvojaan

Van Gennepin mukaan initiaatioriiteissä yhteisö kuvastaa tärkeimpiä arvojaan.

”Juhla on tavallaan rituaalinen tiivistymä; siinä kiteytyy, mitä yhteisössä pidetään tärkeänä. Etelä-Intiassa tyttö, jonka kuukautiset ovat juuri alkaneet eristetään yhteisöstä joksikin aikaan. Se heijastaa yhteisössä korostettavaa jaottelua puhtauteen ja likaisuuteen”, Säävälä valottaa.

Etelä-Intiassa tyttö myös puetaan aikuistumisriitissä ensimmäistä kertaa sariin, joka on perinteinen naisten asuste Etelä-Aasiassa. Tämä symboloi yhteiskunnan käsitystä hyvästä naiseudesta.

”Sari kääritään tytön ympärille, mikä kuvastaa käsitystä naiseudesta sidottuna ja hallittuna. Intiassa ajatellaan, että naiseus ilmenee myönteisenä silloin, kun se on sidottu avioliittoon ja sukulaisuussuhteiden muodostamaan sosiaaliseen verkkoon”, Säävälä kuvailee.

Kamerunin mbororoiden keskuudessa ei ole erillisiä initiaatioriittejä, vaan sekä miehet että naiset tulevat täysi-ikäisiksi avioliitossa.

”Perinteisessä mbororo-kulttuurissa tämä tapahtui asteittain viiden avioliittorituaalin sarjan kautta. Islamin merkityksen kasvamisen myötä tämä pitkä sarja on kutistumassa. Näin halutaan muun muassa estää esiaviollisia suhteita, joita perinteisessä järjestelmässä katsottiin läpi sormien”, Tea Virtanen selvittää.

Virtanen kertoo, että mbororo-yhteisön arvot kuvastuvat erityisesti avioliittorituaalien hedelmällisyyssymboliikassa.

”Yhdessä rituaalissa esimerkiksi lapsen hiukset ajellaan ja heitetään kalebassiin eli pullokurpitsasta valmistettuun astiaan, jossa on maitoa sekä hedelmällisyyttä ja siunausta symboloivan barkeehi-puun lehtiä. Näin karjan ja ihmisen hedelmällisyys, jotka molemmat ovat ensiarvoisen tärkeitä mbororoille, nivoutuvat toisiinsa. Avioliittorituaalit myös vahvistavat koko karjanhoitoyhteisön yhtenäisyyttä”, Virtanen sanoo.

Velvollisuuksia – ja oikeuksia

Intiassa täysi-ikäisyys tuo ennen kaikkea velvollisuuksia.

”Elämän päämääränä ylipäätään pidetään velvollisuuksien täyttämistä muita ihmisiä kohtaan. Aikuistuessa ihminen saa lisää vastuuta, ja häntä pidetään nyt sen vastuun kantamisen arvoisena”, Säävälä selvittää.

Etelä-Intiassa pojille ei ole vastaavaa aikuistumisriittiä kuin tytöille, vaan he tulevat miehiksi lopullisesti vasta avioliitossa. Tällöin mies ottaa vastuulleen huolehtia perheestään, johon vaimon ja lasten lisäksi kuuluvat esimerkiksi omat vanhemmat. Naimatonta miestä ei välttämättä pidetä täysin aikuisena, vaikka hän sitä iän perusteella olisikin.

Tilanne on samankaltainen Kamerunin mbororoiden keskuudessa.

”Avioliiton solmiminen ja etenkin ensimmäisen lapsen saaminen tekee mbororosta aikuisen”, Virtanen sanoo.

Mbororo-pojat paimentavat karjaa, mutta vasta avioiduttuaan mies saa yhteisössä oikeuden päättää karjasta – sen myynnistä, lahjoittamisesta tai teurastamisesta.

”Avioitunut nainen saa oikeuden aviomiehensä lehmistä lypsettävään maitoon. Osan tästä maidosta nainen myy markkinoilla, jolloin hänen ei tarvitse kertoa miehelleen, kuinka paljon rahaa hän on ansainnut. Islam on kuitenkin monessa leirissä muuttanut tätä perinteistä järjestelmää niin, että naisten liikkumista on rajoitettu ja samalla heiltä on kielletty maidon myyminen.”

Virtanen kertoo, että avioliiton ja lapsen syntymän jälkeen nainen on aikuinen myös siten, että voi halutessaan lähteä avioliitosta.

Riitit pitävät pintansa

Länsimaissa aikuistuminen merkitsee itsenäistymistä, mutta korostunut yksilökeskeisyys ei ole vähentänyt riittien merkitystä. Säävälä toteaa, että juhlat kuten häät tai konfirmaatiot ovat jopa kokeneet renessanssin viime vuosina.

Tilastokeskuksen tietojen mukaan Suomessa uusien avioliittojen määrä laski pitkään, mutta kääntyi uuteen nousuun 1990-luvun lopulla. Viime vuonna avioiduttiin 1 261 kertaa useammin kuin vuonna 2006.

Myös keskeisen aikuistumisriitin eli rippikoulun suosio on vankka – viime vuonna sen kävi evankelisluterilaisen kirkon tietojen mukaan 88,5 prosenttia 15-vuotiaista. Samalla uskonnollisesti sitoutumattomien Prometheus-leirien suosio jatkaa kasvuaan.

”Ihmisillä kaikkialla maailmassa on tarve ymmärtää siirtymiä elämänvaiheista toisiin. Länsimaissa on myös erityisen korostunut käsitys lapsuudesta erillisenä aikuisuudesta – ja niin kauan kuin meillä on ajatus lapsuudesta, tarvitsemme siirtymäriittejä lapsuudesta aikuisuuteen”, Minna Säävälä pohtii.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008

Sata vuotta vanhaa viisautta

Gandhi luopui aikoinaan asianajajan ammatistaan ja ryhtyi vapaaehtoisesti köyhäksi. Englannin siirtomaavaltaa vastustavan Gandhin tärkein opetus oli väkivallaton vastarinta, jossa henkinen voima korvasi fyysisen väkivallan. Hän onkin innoittanut yli sata vuotta länsimaisia vaihtoehtoliikkeitä viime vuosikymmenen globalisaatiokriittiseen liikkeeseen asti.

Vapaudesta-teoksen kirjoitukset julkaistiin alun perin vuonna 1909, mutta monet niistä eivät ole vanhentuneet päivääkään. Gandhi käsittelee teksteissään muun muassa Intian itsenäistymistä sekä länsimaisten lääkäreiden, asianajajien, rahan ja koneiden merkitystä Intian kulttuurille. Sekä tietysti sivistyksen ja moraalin, väkivallattoman vastarinnan syvempää olemusta.

Länsimaissa on uskottu 1700-luvulta asti, että tieteen ja teknologian luoma kehitys pystyy ratkaisemaan ongelmat ja että sitä tulee levittää kaikkialle maailmaan. Nykypäivänä ongelmat ovat vain kasvaneet: maailma on entistä väkivaltaisempi, luonto on läpeensä saastunut ja ihmiset voivat pahoin niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Gandhi ei pitäisi tätä outona ja yllättävänä. Hänen mukaansa länsimainen loisto ja vauraus palvelee vain yhtä päämäärää – mukavuuden ja nautinnon halua. Mutta sitä mukaa kuin haluja tyydytetään, niiden vaatimukset kasvavat. Näin ihmisestä tulee mukavuuksien orja, ja hänen henkinen minuutensa ja moraalinsa rappeutuvat.

Fyysisten mukavuuksien palvominen vahingoittaa Vapaudesta-teoksen mukaan myös ruumista. Lihavuus, liikunnan puute, alkoholin ja huumeiden käyttö lisäävät fyysisiä sairauksia. Länsimainen lääketiede pitää tätä yllä tarjoamalla potilaille mitä erilaisimpia pillereitä, jotta nämä voivat jatkaa turmiollista elämäntapaansa. Gandhin mukaan lääkäreiden ja lääketeollisuuden tavoite onkin rikastuminen, ei terveyden edistäminen.

Gandhi arvostelee myös intialaisia, jotka valittavat, että länsimainen kehitys tunkeutuu Intiaan. Intialaiset haluavat ajaa siirtomaaherrat pois, mutta ovat kuitenkin mieltyneet länsimaisen kehityksen tuomiin mukavuuksiin. Näin he ovat itse syypäitä siihen, että länsimainen sivilisaatio tuhoaa Intian henkisen kulttuurin ja arvomaailman.

Koneiden ja rahan sijasta tulisi vaalia henkistä voimaa ja rakkautta, mikä tiivistyy väkivallattomassa vastarinnassa. Sisäisesti vahva ihminen ei turvaudu fyysisiin aseisiin, vaan on valmis kärsimään ja jopa uhraamaan ruumiinsa arvojensa puolesta.

Gandhi laittaa pohtimaan myös nykyisen maahanmuuttopolitiikan lähtökohtia. Nykyään painotetaan, että esimerkiksi maahanmuuttajat tulee ottaa tasavertaisina mukaan länsimaisiin yhteiskuntiin. Kuitenkin tämä tapahtuu usein länsimaisten arvojen ja maailmankuvan ehdoilla. Länsimainen kulttuuri on aineellisen kehityksen suhteen ylittämätön. Mutta jos asioita arvioidaan henkisen kehityksen mittapuilla, sillä on paljon opittavaa idän kulttuureilta ja ajattelusta.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008