Ennen kuin sain oman lapsen, vauvat olivat minusta äärimmäisen ikävystyttäviä. Kadullakin kiinnitin enemmän huomiota koiriin kuin vastaantuleviin lapsiin. En ollenkaan ymmärtänyt, miksi vauvoja ihasteltiin sukujuhlissa. Se oli minusta suoraan sanoen ärsyttävää.

Filosofi Hannes Nykänen pohtii kirjassaan Öppningar och labyrinter sitä, miten pikkulasten ihailu voi liittyä vihamieliseen asenteeseen elämää kohtaan. Varsinkin kun vauvan ihailu on muotoa ”tässä on ihminen, joka ei vielä ole likainen ja paha”, voi odottaa, että niin pian kun lapsi saa tarpeeksi voimia vastustaakseen aikuista, siitä tulee häiriötekijä. Tällöin vauvaan ei suhtauduta ainutkertaisena olentona, vaan aikuinen projisoi siihen oman ihmisvihansa – sen viaton kauneus on pelkkää tulevan rumuuden puuttumista.

Nykänen puhuu laajemminkin kauneusihanteen ja destruktiivisuuden eli tuhoavuuden yhteyksistä.

Kauneudenpalvontaan liittyy se, ettei häiriötekijöitä siedetä – se pyrkii tilaan, jossa asioista voi nauttia ilman esteettisten virheiden tuottamaa vastarintaa. Se mikä on rumaa, tyylitöntä, kömpelöä, typerää tai alhaista täytyy poistaa tai ainakin kaunistaa. Äärimmäisissä tapauksissa epäsopiva aines tuhotaan ihmisten tai eläinten kärsimyksestä piittaamatta.

Kuitenkin vähemmän äärimmäisessä tapauksessa, kun kauhistelen maalaismaisemaa rikkovaa 70-luvulla rakennettua kylän keskustaa ja haikailen perinteiseen maalais­idylliin, eikö siinäkin tapauksessa itse asiassa voi olla kyse kauneusihanteen destruktiivisuudesta? Enkö minä silloin halua poistaa likaiset yksityiskohdat, jotta ideaalinen käsitys kauneudesta voisi toteutua?

Tällaiselle kauneusihanteelle muutos merkitsee rap­piota. Kun ihanne on saavutettu, kaikki muutos on muutosta huonompaan. Siksi näin käsitetty kauneus ei siedä aikaa, historiaa eikä kehitystä. Se ei siedä elämää, sillä tuo prosessi, jossa ihminen kasvaa, lisääntyy, vanhenee, sairastaa ja lopulta kuolee, on sen silmissä rappiota – sarja huonoja poikkeamia alkuperäisestä viattomuuden tilasta.

Nyt nelikuisen vauvan äitinä ymmärrän hyvin, miksi vauvoja ihaillaan. Enhän juuri tee muuta kuin ajattele vauvoja, lue vauvoista, puhu vauvoista.

Ja minulle on hyvin tärkeää, että omaa vauvaani ihaillaan vailla ennalta määriteltyjä ideaaleja toivottaen tervetulleeksi hänessä päivä päivältä lisääntyvät elämän merkit.

Ranya Paasonen on helsinkiläinen kirjailija.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008