Suolaista hilloa

Muistan, kun matkustin pikkutyttönä paikallisjunalla Helsingistä 30 kilometriä pohjoiseen, Järvenpäähän. Se oli pisin matka – matka mummolaan. Ajattelin, että Järvenpään jälkeen alkaa suuri tuntematon, mustuus.

Koululaisena opin enemmän maailmasta, kartastakin. Koetin painaa mieleeni valtioita ja mantereita. Oli vaikea ottaa pallo omakseen.

Opin muistamaaan maapalloa kuvin: Sri Lanka on surullinen kyynel, Italia kiero saapas. Setä lähetti postikortteja Kenian villieläimistä; eno New Yorkin pilvenpiirtäjistä. Tarkistin maat karttakirjasta ja talletin kortit pahvilaatikkooon. Tiesin hyvinkin Grönlannin – sieltä tuli valkoisia postikortteja.

Kuukausi sitten kaivoin ala-asteen karttakirjan esiin. Entinen naapurini tuli Georgiasta kesälomalle Suomeen ja istuimme iltaa. Hän tarjosi georgialaista viinaa ja hilloa, mansikkaisen näköistä, mutta suolaista ja tahmeaa. Se oli hyvää vaalean leivän kanssa. Hän myös kertoi, että georgialaiset näyttävät italialaisilta ja puhuvat politiikasta.

Naapurini veikkasi, että Georgiassa räjähtää ennen syksyä. Räjähti seuraavana päivänä.

Puhuimme kaverien kanssa Georgian tilanteesta seuraavana yönä. Paljon voimakkaita näkemyksiä. Kysyin, tietääkö kukaan, missä Georgia sijaitsee.

Yksi veikkasi Mongolian perukoita, toinen ajatteli että Georgia on osavaltio Yhdysvalloissa. Kolmas osui lähemmäs: ”jossain Venäjästä etelään”. Neljäs yhdisti Mustaanmereen.

Maailmankartalla on paljon mustia aukkoja. Yleensä tapahtuu jotain pahaa, ja sitten muistamme. Toisaalta en ole varma, onko musta aukko sittenkin parempi kuin se, että saamme hippusen tietoa ja luomme kapean, virheellisen kuvan maasta tai kansasta.

Kaipaan Järvenpään-junaa ja sitä, että lapsena tietämättömyyden mustat aukot voi sanoa ääneen.

Sen enempää sotauutisointi kuin tahmea hillokaan ei nimittäin kerro tarpeeksi, jotta voisin sanoa tietäväni jotain Georgiasta. Ikävä kyllä, saatan silti osallistua keskusteluun ja esittää vahvan näkemyksen – mielikuvan tai koulun karttakirjan perusteella.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Paratiisin karkottamat

Ehkä olet kuullut, että Himalajan eristäytynyt pikkuvaltio Bhutan mittaa kehitystään bruttokansantuotteen sijaan onnellisuusindeksillä. Tai että maa vaatii matkailijoilta 200 Yhdysvaltain dollarin maksun päivässä suojellakseen luontoaan ja kulttuu­riaan liialliselta turismilta.

Mutta oletko kuullut, että Bhutan on ajanut yli satatuhatta asukastaan maasta pois?

”Tiettyä etnistä ryhmää on vainottu, siihen on kohdistettu syrjivää lainsäädäntöä, ja tarkoituksena on ollut siirtää ryhmä pois maasta”, Richard Skretteberg Norjan pakolaiskomiteasta kertoo.

”Tämä on etninen puhdistus. Tätä samaa on tapahtunut Balkanilla ja eri Afrikan maissa, mutta Bhutanissa se ei ole saanut kansainvälistä huomiota.”

Yli satatuhatta bhutanilaista maan etnisesti nepalilaisesta vähemmistöstä eli lhotshampoista asuu pakolaisleireissä naapurimaassa Nepalissa. Tämä on noin kuudesosa Bhutanin koko väestöstä.

”Yksikään pakolainen ei ole saanut palata.”

Yksi valtio, yksi kansa?

”Mielikuva Bhutanista on, että se on hyvin harmoninen maa”, Skretteberg sanoo.

Bhutanissa vallitsikin pitkään suhteellinen harmonia sen lukuisten etnisten ryhmien välillä, selviää Skrettebergin toimittamasta, Norjan pakolaiskomitean tänä vuonna julkaisemasta raportista.

Etnisesti nepalilaisia lhotshampoja muutti Etelä-Bhutaniin alun perin 1800-luvulla. 1960-luvulta lähtien Bhutan myös värväsi tuhansia nepalilaisia työvoimaksi maahan.

Lhotshampat ovat uskonnoltaan pää­asiassa hinduja, kun taas suurin osa bhutani­laisista on buddhalaisia. Bhutan onkin perinteisesti ollut monikulttuurinen – alle miljoonan asukkaan maassa puhutaan yli kahtakymmentä kieltä.

Vuoden 1958 kansallisuuslain ansiosta monista lhotshampoista tuli virallisesti Bhutanin kansalaisia. 1980-luku toi muutoksen. Bhutanin valtio ilmoitti, että maan valtakulttuuria oli suojeltava. Valtion mukaan kulttuurinen monimuotoisuus oli uhka pienessä maassa. Kuningas määräsi uuden ”yksi valtio, yksi kansa” -politiikan.

”Bhutanilaisia vaadittiin pukeutumaan kansallispukuun, käyttäytymään tietyn etiketin mukaisesti ja puhumaan virallista kieltä dzhonghkaa”, Nepalin Katmandussa asuva bhutanilainen ihmisoikeusaktivisti Ratan Gazmere kertoo. Gazmere pakeni Bhutanista vuonna 1992.

Bhutanilaiset määrättiin noudattamaan nimenomaan Pohjois-Bhutanin ngalongien kulttuuria. Ngalongit muodostavat Bhutanin valtaeliitin. Gazmere muistuttaa, että ngalongien osuus Bhutanin väestöstä on alle viidennes.

Bhutanilaisuus todistettava

Vuoden 1985 uusi kansallisuuslaki määräsi, että jokaisen Bhutanin asukkaan oli todistettava olevansa oikeasti bhutanilainen.

”Yksi järjettömimmistä tapahtumista 1980-luvulla oli, että todistaakseen bhutanilaisuutensa ihmisten piti asiakirjoin osoittaa omistaneensa maata vuonna 1958. Tämä tapahtui maassa, jossa paperia ei juurikaan käytetä”, Skretteberg kertoo.

Ei riittänyt, että oli asunut maassa kymmeniä vuosia. Eikä auttanut, että pystyi osoittamaan omistaneensa maata sekä vuonna 1957 että 1959; jos asukkaalla ei ollut papereita nimenomaan vuodelta 1958, hän menetti kansalaisuutensa.

Uutta lakia seurasi väestönlaskenta. Väestö laskettiin ainoastaan nepalin­kielisillä alueilla, Ratan Gazmere kertoo. Kymmenettuhannet bhutanilaiset menettivät kansalaisuutensa.

Vain asiakirjalla oikeuksia

”Bhutanin viranomaisten mukaan vähemmistöt olivat 1980-luvulla alkaneet vaatia vaikutusvaltaa”, Skretteberg sanoo.

Bhutan on pitkään ollut yksinvaltainen kuningaskunta, vaikka se on viime vuosina siirtynytkin kohti demokratiaa.

”Luulisin, että 1980-luvulla hallitus koki tulleensa tilanteeseen, jossa sen joko piti hyväksyä vähemmistöjen vaatimukset tai taistella niitä vastaan. Se päätti taistella”, Skretteberg pohtii.

1990-luvun alussa tuhannet lhotshampat osoittivat mieltään Etelä-Bhutanissa. Viranomaisten vastareaktio oli ankara. Asukkaiden oli hankittava poliisilta asiakirja, joka oikeutti muun muassa terveydenhuoltoon ja maataloustuotteiden myyntiin. Ilman tätä asiakirjaa asukkaalla ei ollut lainkaan oikeuksia. Poliisi ei myöntänyt asiakirjoja mielenosoituksiin osallistuneille, heidän sukulaisilleen tai jo maasta lähteneiden sukulaisille.

”Kaikki koulut ja monet terveysklinikat lhosthampa-alueilla Etelä-Bhutanissa suljettiin syksyllä 1990. Monista kouluista tehtiin pidätys- ja kidutuskeskuksia”, Gazmere selvittää. Vuoden 1991 alussa Bhutan valtuutti turvallisuusjoukkonsa ajamaan maasta ulos kaikki ”kansakunnan vastaisiksi” luokitellut ihmiset, Gazmere lisää.

”Armeija levitti pelkoa tekemällä joukkopidätyksiä, ryöstelemällä ja polttamalla lhotshampojen taloja, raiskaamalla ja kiduttamalla.”

Bhutanin maanalaiseen ihmisoikeusliikkeeseen osallistunut Gazmere oli jo aiemmin joutunut kokemaan maan uuden politiikan hyvin konkreettisesti. Hänet pidätettiin vuonna 1989.

”Minut otettiin kiinni kotonani keskellä yötä ja vietiin kuulusteltavaksi poliisiasemalle Thimpuun.”

Gazmere kertoo, että häntä hakattiin kepeillä selkään ja lyötiin kasvoihin, polvilumpioihin ja jalkapohjiin. Gazmerelle ilmoitettiin, että hän oli toiminut vastoin kuningasta, maata ja hallitusta. Tästä seuraava kuolemantuomio muunnettiin elinikäiseksi vankeudeksi. Gazmere ja muutama muu aktivisti kuitenkin vapautettiin joulukuussa 1991 kansainvälisen painostuksen ansiosta.

Pakolaiset vailla turvaa

YK:n pakolaisjärjestön Unhcr:n mukaan Bhutanin hallitus ilmoitti joulukuussa 1990, että vaille kansalaisuutta jääneiden lhotshampojen oli lähdettävä maasta. Jopa 108 000 bhutanilaista jätti maan. Bhutanilaiset hakivat turvaa alun perin Intiasta, mutta viranomaiset käännyttivät heidät Nepaliin.

”Intian mielestä tämä on Nepalin ongelma, koska nämä ihmiset ovat alun perin Nepalista”, Richard Skretteberg kertoo. Lhotshampat päätyivätkin pakolaisleireille Nepaliin.

”Nepalin hallitus on sanonut, ettei ihmisiä voi vain viedä maasta toiseen. Nepalin mukaan tämä on Bhutanin ongelma”, Skretteberg sanoo.

Lhotshampojen tilannetta vaikeuttaa se, ettei Nepal ole hyväksynyt yhtäkään pakolaisten oikeuksia turvaavaa kansainvälistä sopimusta. Maalla ei myöskään ole omaa pakolaislainsäädäntöä.

”Pakolaiset ovat täydellisessä epävarmuuden tilassa”, Skretteberg kuvailee.

Apu hiipuu

Unhcr on ollut vastuussa lhotshampojen pakolaisleireistä Nepalissa 1990-luvun alusta lähtien. Pakolaiset ovat riippuvaisia kansainvälisestä avustuksesta, sillä Nepalin viranomaiset eivät anna heidän harjoittaa taloudellista toimintaa. Pakolaisten ja paikallisen väestön välillä on esiintynyt paljon jännitteitä, Skretteberg kertoo.

”Jotkut pakolaiset yrittävät löytää työtä, vaikka se onkin laitonta. Pakolaiset myös keräävät polttopuuta samoissa metsissä kuin paikalliset. Ongelmat johtuvat lähinnä resurssien vähyydestä.”

Skrettebergin mukaan jännitteet ovat viime aikoina tiivistyneet. Kansainvälinen apu on hiipunut, on tultava toimeen entistä niukemmin.

”Tämä on tyypillistä pitkittyneissä tilanteissa. Ongelma saa ensimmäisinä vuosina huomiota, mutta sitten siihen kyllästytään. Apu vähenee, varsinkin jos tilanne ei ole poliittisesti ’kuuma’.”

Unohdettu ongelma

Miksi bhutanilaisten pakolaisten kohtalo on jäänyt niin vähälle huomiolle?

”Ajatellaan, että he vain suojelevat omaa kulttuuriaan. Toisaalta Bhutanilla on tärkeä ystävä, Intia”, Skretteberg pohtii. Intialla ja Bhutanilla on läheinen taloudellinen suhde. Intia ja Bhutan ovat tehneet myös sotilaallista yhteistyötä kapinallisten taltuttamiseksi.

”Bhutan on sotilaallisesti merkittävä Intial­le, sillä se on Assamin osavaltion naapuri. Assamissa toimii separatistiryhmittymiä, jotka ovat käyttäneet Bhutanin aluetta toiminnassaan”, Skretteberg kertoo.

Intian taloudellinen ja poliittinen merkitys kasvaa jatkuvasti. Skrettebergin mukaan muut maat eivät pidä pakolaisongelmaa aktiivisesti esillä, sillä ne eivät halua ärsyttää Intiaa.

”Diplomaatit saattavat ajatella, että miksi nostaisimme tämän pienen pakolaisväestön asian näyttävästi esille – 108 000 on pieni luku, kun asioita katsoo laajasta näkökulmasta.”

Bhutan on tänä vuonna saanut myönteistä julkisuutta, sillä se järjesti ensimmäiset demokraattiset vaalinsa.

”Demokraattiset uudistukset ovat silmänlumetta. Niiden tarkoituksena on esittää Bhutan myönteisemmin ja välttää pakolaisongelman kokonaisvaltainen ratkaisu”, Ratan Gazmere sanoo.

”On jäänyt vähälle huomiolle, että noin kuudesosa väestöstä ei saanut äänestää vaaleissa”, Richard Skretteberg selvittää.

Norjan pakolaiskomitean mukaan on todennäköistä, että suuri osa ilman äänioikeutta jääneistä on lhotshampoja. Ratan Gazmere kertoo, että ihmisiä, joilla on sukulaisia pakolaisleireillä, on leimattu ”kansakunnan vastaisiksi”. Gazmeren mielestä on mahdollista, että Bhutan karkottaa vielä lisää asukkaitaan.

Tulevaisuuden toivo?

Lhotshampojen oikeuksia puolustavat järjestöt ovat vaatineet, että pakolaisten paluu Bhutaniin sallittaisiin. Nepal ja Bhutan aloittivat neuvottelut tilanteen ratkaisemiseksi 1993, mutta ne eivät ole edistyneet.

Vuonna 2003 bhutanilaisviranomaiset vierailivat yhdellä pakolaisleirillä ja ilmoittivat, että vain hieman yli kaksi prosenttia leirin pakolaisista oli aitoja bhutanilaisia. Nämäkään pakolaiset eivät ole saaneet palata. Norjan pakolaiskomitean mukaan Bhutan on toistuvasti viivytellyt neuvotteluja.

Vuosi 2006 kuitenkin toi toiveikkaan käänteen. Yhdysvallat ilmoitti ottavansa ainakin 60 000 pakolaista, ja Kanada ja Norja ovat myös lupautuneet vastaanottamaan pakolaisia. Unhcr:n mukaan noin 1 400 lhotshampaa on jo lähtenyt leireiltä uusiin kotimaihinsa. Lähes 40 000 pakolaista on ilmoittanut halustaan lähteä kolmanteen maahan.

Richard Skretteberg huomauttaa, että Nepaliin jää huomattava määrä bhutanilaisia pakolaisia, vaikka Yhdysvallat ottaisikin heitä vastaan 60 000 ja muut maat yhteensä 15 000 – 20 000.

”Pakolaisleireillä on yhä enemmän poliittisesti aktiivisia militantteja, joiden mielestä kenenkään ei pitäisi siirtyä asumaan kolmanteen maahan. Militantit jäävät leireihin. Mitä heille tapahtuu?”

Ratan Gazmere suhtautuu varovaisen myönteisesti pakolaisten mahdollisuuteen siirtyä asumaan kolmanteen maahan. Paluu Bhutaniin on lähitulevaisuudessa hyvin epätodennäköistä. ”Ihmisten elämän on parannuttava siitä, mitä se on ollut viimeiset 17 vuotta.”

Samalla pakolaisten lähteminen on suuri vaara. ”Nyt kun pakolaisten asuttaminen kolmansiin maihin on alkanut, eikä kansainvälinen yhteisö tee käytännössä mitään painostaakseen Bhutania, maa saattaa jatkaa etnisiä puhdistuksiaan”, Gazmere varoittaa.

Kansainvälinen oikeus hampaaton

Nepalin pakolaisleireillä asuvat lhotshampat ovat valtiottomia. Mikään valtio ei tunnusta heitä kansalaisikseen.

”Valtiottomien pakolaisten asema on äärimmäisen heikko. Heidän tilanteensa on erityisen ongelmallinen Nepalissa, sillä maa ei ole hyväksynyt YK:n pakolaisten oikeusasemaa koskevaa yleisopimusta”, pakolaisoikeuteen erikoistunut julkisoikeuden assistentti Eeva Nykänen Turun yliopistosta kertoo.

Nepalilla on siis käytännössä vain hyvin vähän velvoitteita pakolaisia kohtaan. Nykäsen mukaan kansainvälinen oikeus on hampaaton myös suhteessa Bhutaniin. Maalla ei ole oikeudellista velvoitetta ottaa lhotshampoja takaisin.

”Juridisesti ei voida tehdä mitään. Ratkaisu on poliittisesta tahdosta kiinni, mutta harvalla valtiolla on halua puuttua siihen.”

Nykänen painottaa, että kansainvälinen oikeus on yhä pitkälti valtioiden omasta tahdosta kiinni. ”Jos valtio ei itse halua sitoutua kansainvälisoikeudellisiin sopimuksiin, sitä ei voida velvoittaa sitoutumaan.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Lyhyet palat

Jälkijäristyksiä Perussa

Peru. Etelä-Perua koetelleen maanjäristyksen ensimmäisenä vuosipäivänä 15.8.2008 Piscon kaupungissa vieraillut presidentti Alan García sai asukkaiden vihat niskoillensa. Tuhoutuneen rannikkokaupungin asukkaat heittelivät presidentin kulkuetta kivillä ja huusivat raivoissaan solvauksia.

Maanjäristyksessä kuoli yli 500 ihmistä. Lisäksi tuhansia loukkaantui ja jäi kodittomiksi. Piscon pormestarin mukaan jopa 70 prosenttia kaupungin rakennuksista tuhoutui järistyksessä. Presidentti García lupasi, että tilanne palautuisi ennalleen kymmenessä päivässä, eikä kukaan kuolisi nälkään tai janoon.

Mielenosoittajien mukaan Garcían hallitus ei kuitenkaan ole vuoden aikana tehnyt elettäkään järistyksen uhrien auttamiseksi. Monet elävät edelleen teltoissa, ja opetusta joudutaan järjestämään ulkosalla, sillä kouluja ei ole kunnostettu. Kivityksen kohteeksi joutunut presidentti García seurueineen poistui Piscosta pikaisesti.

Kuningas lupaa Tongalle demokratiaa

Tonga. Tongan tuore kuningas George Tupou V ilmoitti, että hän luopuu monista valtaoikeuksistaan tuodakseen saarivaltiolle demokratian. Kuningas teki ilmoituksen ennen virallisia kruunajaisiaan, jotka pidettiin elokuun alussa.

Kuningas sanoi, että hän luovuttaa vallan päivänpolitiikassa pääministerille. Monarkki aikoo kuitenkin säilyttää muun muassa oikeutensa nimittää tuomareita.

Tupou V nousi valtaan jo vuonna 2006, mutta virallisia kruunajaisia lykättiin väkivaltaisten mielenosoitusten vuoksi. Kuningas lupasi jo tuolloin demokraattisia uudistuksia. Vuonna 2006 päätettiinkin, että suurin osa Tongan parlamentin jäsenistä valittaisiin vastaisuudessa vaaleilla.

Tongalaiset ovat aiemmin voineet valita vain yhdeksän maan 32 kansanedustajasta. Kuningas ja ryhmä aatelisia ovat nimittäneet loput. Seuraavat vaalit Tongalla järjestetään vuonna 2010.

Siirtolaiset ahtaalla Assamissa

Intia. Koillis-Intian Assamin osavaltion viranomaiset pidättivät elokuussa laittomasti maassa oleviksi väitettyjä bangladeshilaisia ja karkottivat heitä Bangladeshiin.

Myös paikalliset opiskelijajärjestöt osallistuivat ulkomaalaisten jahtaamiseen – he ottivat kiinni laittomiksi siirtolaisiksi epäiltyjä ja luovuttivat heidät poliisille.

Elokuun alussa opiskelija-aktivistit ottivat kiinni 50 bangladeshilaiseksi epäiltyä ihmistä. Tuomio­istuimet ovat todenneet kymmeniä ihmisiä laittomasti maassa oleviksi ulkomaalaisiksi, ja useita ihmisiä on karkotettu.

Monet Assamissa asuvat muslimit pelkäävät, että heidät leimataan perusteettomasti laittomasti maassa oleviksi ulkomaalaisiksi.

Assamissa on jo pitkään kampanjoitu ulkomaalaisia vastaan. Vuonna 1985 osavaltiossa päätettiin karkottaa kaikki vuoden 1971 jälkeen osavaltioon laittomasti tulleet ulkomaalaiset.

Vakuutukset vaurastuttavat Burman junttaa

Burma. Vakuutusyhtiöt rahoittavat epäsuorasti Burman sotilasjunttaa, Burma Campaign UK to­teaa uudessa raportissaan. Burman junttaa vastaan kampanjoivan järjestön mukaan ulkomaiset vakuutusyhtiöt ovat myyneet muun muas­sa jälleenvakuutuspalveluita sotilasjuntan hallinnoimalle valtion vakuutus­yhtiölle Myanmalle.

Myanmalla on monopoli Burmassa. Raportin mukaan sen resurssit eivät kuitenkaan riitä kattamaan kaikkia Burman vakuutuksia. Yhtiö saa ostaa ulkomailta jälleenvakuutuksia eli vakuutuksia vakuutus­yhtiön omien riskien varalta.

Raportin mukaan Lloyd’s on myöntänyt, että sen kautta on myyty jälleenvakuutuksia Burmaan.

Burma Campaign muistuttaa, että Myanma tuottaa Burman sotilasjuntalle vuosittain miljoonien Yhdysvaltain dollarien voiton. Järjestö vaatii Euroopan unionia asettamaan rahoituksellisia pakotteita estääkseen eurooppalaisten vakuutus­yhtiöiden toiminnan Burmassa.

Kalastajista salakuljettajia

Guinea-bissau. Kalastuksen kannattavuus heikkenee Guinea-­Bissaussa.

Monet kalastajat vaihtavatkin alaa ja ryhtyvät salakuljettamaan ihmisiä tai huumeita.

Yhden ihmisen salakuljettamisesta Senegaliin voi saada jopa 720 Yhdysvaltain dollaria, bissaulainen kalastaja Abdullah Dieng kertoi YK:n uutistoimistolle. Guinea-Bissaun bruttokansantuote asukasta kohden on 196 Yhdysvaltain dollaria.

”Suuressa veneessä voi viedä jopa 60 ihmistä kerralla, ja voitto on taattu”, Dieng sanoi.

Huumeiden salakuljetuksesta kalastajat voivat kuitata vieläkin suuremmat tienestit.

Kalastuksesta saatavat tulot ovat epävarmoja, ja elinkeino on usein tappiollista. Kalamarkkinat ovat hyvin rajalliset, sillä kalan kuljettaminen sisämaahan on huonojen teiden takia mahdotonta. Myös polttoaineen korkea hinta heikentää kalastuksen kannattavuutta.

Ei enää etiopialaisia Israeliin

Israel. Noin 5 000 Israelin etiopialaista osoitti mieltään Israelin pääministerin virka-asunnon ulkopuolella elokuussa. He vastustivat maan päätöstä kieltää etiopialaisten juutalaisten muutto maahan. Monet mielenosoittajista olivat itse tuoreita maahanmuuttajia Etiopiasta.

Edelleen Etiopiassa elävät juutalaistaustaiset ihmiset kuuluvat falash mura -ryhmään. Ryhmän esi-isät kääntyivät kristinuskoon vuosisatoja sitten, mutta nyttemmin osa on palannut juutalaisuuteen. Israelin hallituksen mukaan falash mura -ryhmän yhteys juutalaisuuteen on kaukainen, Jerusalem Post kertoo.

Kymmenettuhannet Etiopian juutalaiset muuttivat Israeliin 1980- ja 1990-luvuilla. Maassa asuu ny­kyään noin 120 000 etiopialaistaustaista ihmistä.

Israel takaa jokaiselle juutalaiselle oikeuden muuttaa maahan. Tähän asti suurin maahanmuuttaja­ryhmä Israeliin on tullut entisen Neuvostoliiton alueelta ja toiseksi suurin Etiopiasta.

Juutalaisuudella on Etiopiassa tuhansien vuosien historia, mutta Etiopian juutalaisten alkuperästä ei ole varmuutta.

Kuuba heikentää turvaverkkoaan

Kuuba. Kuuba aikoo leikata sosiaali­turvaansa. Antelias sosiaaliturvajärjestelmä on suojannut kuubalaisia liikaa, Kuuban valtiovarainministeriön virkamies Alfredo Jam kertoi Financial Timesille elokuussa.

Kuuban sosiaalinen turvaverkko on vankka: koulutus on ilmaista, ja kuubalaiset voivat ostaa peruselintarvikkeita huomattavasti niiden maailmanmarkkinahintoja edullisemmin.

Kuuba on saanut myönteistä mainetta terveydenhoitojärjestelmällään, joka on poikkeuksellisen korkeatasoinen suhteutettuna maan bruttokansantuotteeseen.

Jamin mukaan liiallinen sosiaaliturva heikentää ihmisten työmotivaatiota.

”Meillä voi olla tasa-arvo koulutusmahdollisuuksissa ja terveydenhuollossa, mutta ei tulonjaossa”, hän sanoi.

Kuuban uusi presidentti Raúl Castro on ollut huolissaan heikosta maatalouden ja rakennusteollisuuden tuottavuudesta. Hän on vapauttanut Kuuban taloutta: tänä vuonna esimerkiksi kännyköiden ja tietokoneiden osto sallittiin kuubalaisille.

Lailla hiviä vastaan

Uganda. Uganda suunnittelee hi-viruksen tahallisen levittämisen kriminalisointia. Ugandan presidentti on sanonut, että rikoksesta tuomitut teloitettaisiin hirttämällä.

Ugandan suunnitelma on osa laajempaa suuntausta. Neljän viime vuoden aikana seitsemän Ke­ski- ja Länsi-Afrikan maata on määrännyt viruksen levittämisen rikokseksi. Malawi ja Mosambik harkitsevat sitä. Jos laki hyväksytään, voitaisiin hiv-positiivista äitiä rangaista viruksen antamisesta lapselleen.

Kansalaisjärjestöt sanovat, että hivin levittämisen kriminalisointi pahentaa aids-epidemiaa. Meksikossa kansainväliseen aids-konferenssiin elokuussa kokoontuneiden järjestöjen mukaan kriminalisointi nostaa kynnystä käydä testissä tai hakeutua hoitoon. Se myös vaikuttaa keskimäärin enemmän naisiin kuin miehiin – naiset kun käyvät ahkerammin testeissä.

Monissa teollisuusmaissa hivin levittäminen on rangaistava teko. Suomessa oikeusistuimet ovat käsitelleet hivin levittämistapauksia tappoina tai törkeinä pahoinpitelyinä. Useat maat ovat säätäneet erillisiä hiv-lakeja. Kehitysmaista vain harvat ovat tähän asti säätäneet hivin levittämisen kriminalisoivia lakeja.

Aids pahempi kuin aivovuoto

Afrikka. Monen Afrikan maan terveydenhuoltoa kalvaa aivovuoto, ja hallitukset pyrkivät kaikin keinoin pitämään koulutetut lääkärit ja hoitajat kotimaissaan. Aivovuotoakin enemmän afrikkalaisten hoidonsaantia uhkaavat kuitenkin terveydenhuoltohenkilöstön sairastamat, aidsiin liittyvät ja kuolemaan johtavat sairaudet.

Bostonin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi Sambiassa aids-seurannaisiin sai­rauksiin kuolee kaksi kertaa enemmän hoitoalan työntekijöitä kuin heitä lähtee Britanniaan töihin. Sambiassa kuolee vuosittain keskimäärin 3,5 prosenttia hoitajista, mikä tarkoittaa lähes neljänkymmenen prosentin hoitajakatoa kymmenen vuoden kuluttua.

Tutkimustuloksista The Lancet -aikakauslehdessä raportoinut tutkija Frank Feeley kehottaakin Afrikan maiden päättäjiä huolehtimaan ensisijaisesti siitä, että hoitoalan hiv-positiiviset ammattilaiset saavat hoitoa ja pysyvät hengissä. Feeleyn mukaan esimerkiksi Ugandassa hoidon takaava hiv-vakuutus maksaisi vuosittain vain noin 30 Yhdysvaltain dollaria yhtä työntekijää kohden.

Hätäapua alpakoille

Peru. YK:n ruoka- ja maatalousjärjestö FAO on toimittanut 36 800 annosta loislääkettä ja 18 000 annosta antibiootteja Perun Andeilla sijaitsevalle Pilpichacan alueelle. Lääkkeillä yritetään pelastaa maan köyhimmällä alueella elävien 18 000 alpakan henki.

Hätäapua tarvitaan, sillä alpakoiden laidunmaat ovat jäässä, eivätkä eläimet voi syödä. Heikentyneinä ne eivät kestä loisten ja tautien hyökkäyksiä. Alpakoiden ohella kärsivät niiden omistajat, jotka menettävät sekä ravinnon- että tulonlähteensä. Laamansukuisia alpakoita käytetään villantuotantoon.

Alpakat kasvattajineen eivät ole ainoita kärsijöitä. Yleensä ilma vuoristossa jäähtyy kesäkuussa, mutta tänä vuonna kylmä saapui vuorille jo huhtikuussa. Hengityselinsairaudet vaivaavat ihmisiä. Myös sadot on menetetty ja karja kärsii.

Internetiin vauhtia Itä-Afrikassa

Afrikka. Internetin nopeus Itä-Afrikassa moninkertaistuu lähivuosina, kun alue liitetään maailmanlaajuiseen kuituoptiikkaverkkoon. Huippunopeita kaapeleita lasketaan merenpohjaan lokakuusta lähtien kolmessa eri hankkeessa. Ensimmäisen pitäisi olla toiminnassa kesäkuussa 2009.

Itä-Afrikka on viimeisiä kuituoptiikkaverkon ulkopuolisia alueita maailmassa. Tämän vuoksi internetiä voidaan käyttää vain kalliiden satelliittiyhteyksien kautta. The Guardianin tietojen mukaan Keniassa hidas laajakaistayhteys maksaa noin sata euroa kuukaudessa. Itä-Afrikan yliopistot maksavat yhteyksistään jopa 50 kertaa enemmän kuin yliopistot Yhdysvalloissa.

Internetyhteyksien hinta laskee Itä-Afrikassa kahdella kolmasosalla, arvioi yhtä kaapelihanketta rahoittava International Financial Corporation. Yhtiö odottaa netin käyttä­jien määrän kolminkertaistuvan.

Kuumuus tappaa Yhdysvalloissa

Yhdysvallat. Yhdysvalloissa kärsitään kuumuudesta, mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta vetäytyä viileään toimistoon. Armoton kesäaurinko paahtaa pelloille, joiden hedelmiä noukkivat enimmäkseen Latinalaisesta Amerikasta saapuneet siirtolaiset.

Sairauksien kontrolli- ja ehkäisy­keskuksen CDC:n teettämän tutkimuksen mukaan vuosina 2003 - 2006 jopa 463 päivätyöläistä menehtyi kuumuuden aiheuttamiin oireisiin. Kuolemista 68 prosenttia tapahtui maanviljelystyössä. Raportin mukaan yksi pääasiallinen syy menehtymisiin oli se, etteivät työntekijät osanneet suojautua kuumuudelta.

”Kuolemien hälyttävä lukumäärä osoittaa, että työntekijöille pitää kertoa kuumuuden aiheuttamista sairauksista heidän omalla äidinkielellään”, toteaa CDC:n tutkija Dawn Castillo. Yli 70 prosenttia menehtyneistä päivätyöläisistä puhui äidinkielenään espanjaa.

Sanat sekaisin Mumbaissa

Intia. Mumbain virastojen työkieli vaihdetaan englannista marathiksi, kaupungin pormestari päätti äskettäin. Päätös on pistänyt viranomaisten kielet solmuun pahemman kerran. Suuri osa virkamiehistä ei nimittäin osaa marathia tarpeeksi edes keskustellakseen päivänpolttavista aiheista.

”Olen asunut Mumbaissa 45 vuotta, mutta minkään kielen puhuminen ei vielä tarkoita, että osaisi lukea ja kirjoittaa sitä”, valittaa kaupunginhallituksen jäsen Adolf D’Souza.

Kieliuudistus on herättänyt pelkoja myös siitä, että Mumbain paikallispolitiikka pirstaloituu. Intialaiskommentaattorien mukaan hindupuolueeseen kuuluva pormestari saattaa päätöksellään vain kalastella marathinkielisten ääniä ensi vuoden vaaleissa.

Lisäksi monia kummastuttaa se, että virastojen kieli muutetaan samaan aikaan, kun Mumbai halajaa kansainväliseksi finanssikeskukseksi Hongkongin ja Singaporen rinnalle. Se tuskin onnistuu marathiksi, arvostelijat huomauttavat.

Katuwal kuuluttaa uutiset Nepalissa

Nepal. Informaatio vyöryy bittivirtoina ympäri maailmaa, mutta Länsi-Nepalin syrjäisessä Rolpassa tiedonvälitys hoituu edelleen ikivanhan katuwal-järjestelmän avulla.

Järjestelmässä valitaan yksi kyläläinen, katuwal, jonka tehtävänä on huolehtia jokaiselle kyläläiselle tieto siitä, mitä alueella on milloinkin tapahtunut tai tapahtumassa. Katuwal kiertää kylillä, herättää ihmisten huomion rummuttamalla ja huutaa sitten tärkeät viestinsä ilmoille. Katuwaliksi valinnan ehdoton vaatimus onkin kuuluva ääni.

Katuwalit tiedottavat uskonnollisista tapahtumista, juhlista, kyläkokouksista ja kaikista muista ihmisiä koskettavista asioista, kuten kuolemantapauksista. Aiemmin heidän tehtäviinsä kuului jopa kyläläisten pikkuriitojen selvittely.

Suurin osa katuwaleista tulee maan köyhimpiin kuuluvasta dalit-ryhmästä, ja työ on voinut kulkea perheessä sukupolvien ajan. Palkkansa katuwalit saavat kyläläisiltä puolen vuoden välein, yleensä viljana.

Tyhmä kysymys: Kuinka kauan voi sataa?

Palstalla kysytään kysymyksiä, jotka mietityttävät, mutta joita ei muualla kehtaisi esittää.

Gabriel García Márquez kuvaa romaanissaan Sadan vuoden yksinäisyys sitä, kuinka Macondon kylässä satoi neljä vuotta, yksitoista kuukautta ja kaksi päivää. Kuinka kauan oikein voi sataa?

Ylimeteorologi Sari Hartonen Ilmatieteen laitokselta vastaa:

”Hmm.. Yleensä mitataan aina sademäärää. Suomessa sateet ovat ajoittaisia. Pisin yhtäjaksoinen sade voi kestää vuorokauden. Tänä kesänä on ollut paljon kuuroja, parista minuutista pariin tuntiin – ehkä niin paljon, että taukoja niiden välissä ei ole huomannut, heh heh.

Ennen vanhaan sateiden kestoja seurattiin sadepiirtureilla. Itsekin käytin sellaista aikoinaan kesätöissä. Sateella piirturin muste sotki ensin kädet, lopulta koko observatorion!

Suomen sateille on tyypillistä voimakas vaihtelu. Vuosina 1970-2000 heinäkuussa satoi enimmillään 300 millimetriä, vähimmillään 10 millimetriä.

Vuorokauden sade-ennätys on vuodelta 1944, jolloin heinäkuun 21. päivänä satoi 198 millimetriä! Se on melkein kolmannes vuosittaisesta sademäärästä. Tänä kesänä elokuun 6. päivänä satoi reippaasti, mutta sademäärä jäi silti alle 50 millimetriin.”

Ilmastonmuutoksen vuoksi sateet todennäköisesti lisääntyvät Suomessa, etenkin talvella. Kesäisin saatamme saada runsaammin vettä kerrallaan, mutta myös kuivia jaksoja voi tulla nykyistä enemmän.

Kuukauden kamppis: Suurpatoja vastaan

Vaikuttamistyö on järjestömaailman uusin hitti. Minkä kaiken puolesta maailmalla kampanjoidaan?

Ne pakottavat ihmisiä jättämään kotinsa ja etsimään asumusta muualta. Ne tuhoavat kalakantoja, heikentävät veden laatua ja vähentävät viljelymaiden hedelmällisyyttä.

Ne ovat suurpatoja, ja niitä on rakennettu maailmaan jopa 50 000. Ja rakennetaan edelleen, muistuttaa yhdysvaltalainen International Rivers -järjestö. Se kampanjoi suurpatoja vastaan Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

Järjestön viesti on selvä: padoista on siirryttävä tuuli- ja aurinkovoimaan, ja energiantuotantoa on tehostettava. Nykyisin esimerkiksi Intian

sähköstä jopa puolet hulahtaa hukkaan jo ennen kuin kuluttaja painaa katkaisijaa.

Jotain 23-vuotiaan International Riversin lobbausvoimasta kertonee se, että suurpatoja rakennetaan nyt huomattavasti vähemmän kuin järjestöä perustettaessa. Silloin jokia padottiin viitisensataa, nyt enää satakunta vuosittain.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Maailman levyt

Emmanuel Jal: Warchild

Sonic360

Sudanilaiseen hiphop-laulajaan Emmanuel Jaliin ja hänen musiikkiinsa on mahdoton asennoitua ihan puhtaasti niin sanoakseni taiteelliselta pohjalta – niin väkivahva on taiteilijan taustatarina. Ja niin hämmentävän tehokkaasti se on otettu brändäyksen välineeksi – jopa miehen nimessä roikkuu tavaramerkkilogo, Emmanuel Jal™. Jalin herättämien tunteiden ristiriitaisuutta ei ainakaan vähennä se, että musiikissaan Jal on ehdottoman ja vilpittömän tuntuisesti etenkin lapsisotilaiden, mutta maailman kaikkien muidenkin sorrettujen puolella.

Kuten levyn nimi suorasukaisesti julistaa, kolmeakymppiä lähestyvä Emmanuel Jal oli lapsisotilaana noin kahdeksan vuoden iästä 13-vuotiaaksi. Hänet kaapattiin Sudanin hallitusta vastaan taistelevaan sissiarmeijaan. Sieltä hänet pelasti brittiläinen avustustyöntekijä Emma McCune, jota Emmanuel kauniisti kiittää albumin päätöslaululla. Musiikin teon hän aloitti terapiana, mikä varmaan yhä kuuluu joissain karmaisevimmissa riimeissä. Ikään kuin vastapainona Jal tosin myös aika hupsusti ottaa pilkanteon maalikseen amerikkalaiskollega 50 Centin, mikä taas tuntuu jo ruudin tuhlaukselta.

Etran Finatawa: Desert Crossings

Riverboat Records/World Music Network

Nigeriläisen Etran Finatawan musiikkia voi kutsua hiekkaerämaan bluesiksi, sillä länsimaisittain se vertautuu Yhdysvaltain etelän vanhaan deltabluesiin. Tuaregi- ja wodaabe-kansoihin lukeutuvien muusikoiden toinen albumi on myös sanalliselta sisällöltään (käännökset löytyvät levyläpyskästä) silkkaa bluesia, surullista vaikerrusta perinteisen paimentolaiselämäntavan katoamisesta. Yksinkertaiset, kalabashien ja kitaroiden kuljettamat, esilaulajan ja kuoron vuorotteluun perustuvat laulut eivät silti, tietenkään, masenna kuulijaansa. Kuusihenkisen bändin työskentely tuottaa iloa jo sinänsä, mutta lisähauskuutta saa siitä, että albumi on enemmän kuin kokoelma lauluja, lähes draamallinen kokonaisuus oikeaan aikaan tapahtuvine kiihdytyksineen ja lepohetkineen sekä äänikuvan vaihdoksineen. On vaikea muistaa, että äänitys on tehty studiossa Lontoossa eikä Saharassa leirinuotion ympärillä.

Afrobeat Nirvana: Vampisoul Goes To Africa

Vampisoul

Vampisoul-levy-yhtiön julkaisema nigerialaisen populaarimusiikin kokoelma on oikeastaan tarkoitettu toimimaan lähinnä täkynä, sillä jokainen raita on peräisin yhtiön äskettäisiltä tai piakkoin tulevilta julkaisuilta, mutta kokonaisuus kantaa itsenäänkin. Aikarajaus on 1960-luvulta 1980-luvulle, ja tyylien kirjo on melkoinen, vaikka melkein kaikki kappaleet voikin tulkita jonkinlaisiksi amerikkalaisen soulin afrikkalaisvarianteiksi. Vahvoja vaikutteita on otettu myös kuubalaisesta musiikista ja jazzista, mikä kuuluu rytmikuvioiden ohella komeasti iskevissä puhallinsektioissa. Nigerian ulkopuolella tunnetuimmat nimet ovat Fela Ransome Kuti (varhaista tuotantoa, ajalta ennen nimenmuutosta) ja Felan rumpalinakin afrobeatin klassikkosoundia luomassa ollut Tony Allen Africa 70 -yhtyeen kera. Mutta vaikkapa Bola Johnson tai Orlando Julius eivät häviä heille muussa kuin tunnettuudessa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Vain kärpäsen verran

 

OLLI-PEKKA ORPO

vox.jpg
Katja Tukiainen viimeistelee maalaustaan Kaapelitehtaan työhuoneellaan.

 

”Taiteilijana minulla ei ole paljoa rahaa laittaa kehitysyhteistyöhön, mutta annan sitä, mitä voin, eli työvoimaani”, Katja Tukiainen toteaa pian kymmenen vuotta kestäneestä kansalaisaktivismistaan.

Antaminen harvoin köyhdyttää ihmistä, ja Tukiainenkin kertoo olleensa kehitysyhteistyöläisenä paitsi opin tarjoajana, myös sen vastaanottajana. Saamapuolesta kertovat esimerkiksi oranssi ja roosa, jotka alkoivat hehkua Katja Tukiaisen teoksissa jo ensimmäisen Intian matkan jälkeen.

”Kun näin jätesäkkikylät, se oli emotionaalisesti valtava kokemus. Tajusin yhtä aikaa, että vaikka tässä ei raha auta, etten voi antaa jokaiselle kerjäläiselle rahaa, niin siitä huolimatta minulla on mahdollisuus tehdä oma pieni osani. Ihan kärpäsen verran, mutta kuitenkin.”

Nuo Kalkutan moottoriteitä reunustavat slummit Tukiainen näki ensimmäisen kerran vuonna 1999. Hän oli matkalla Tamil Naduun rekrytoiduttuaan Maailman Sarjakuvat ry:n ”naispuoliseksi sarjakuva­ohjaajaksi”.

”Järjestö haki nimenomaan naista, sillä kontaktin saaminen intialaisiin naisiin ei miehiltä ollut oikein onnistunut. Minä olin köyhä taideopiskelija, jota Intia kiehtoi, ja sarjakuvaakin olin opettanut jo viisi vuotta. Mikä sen onnekkaampaa olisi voinut olla kuin päästä Intiaan ja vielä kehitystöihin.”

Jo hakuilmoituksesta kävi ilmi, että luksushotellia palveluineen oli turha odottaa.

”Muistan, miten painotin hakemuksessani, että olen tottunut karuihin oloihin ja asunut jopa talossa, johon ei tullut juoksevaa vettä”, Tukiainen nauraa.

Ei vitsiä vaan asiaa

Ensimmäisellä matkalla sattuivat kaikki kliseiset kommellukset, matkalaukkujen eksymistä ja myöhästymistä myöten.

”Sain lainaksi kaksi miesten lungia, vaatteiksi ja vuodevaatteiksi. Hyttysverkon kuljetin onneksi käsimatkatavaroissa.”

Lungissaankin Tukiainen tiesi tulleensa oikeaan paikkaan.

”Kurssilaiset olivat niin tosissaan, niin varmoja siitä, mitä he haluavat kertoa. Meille niin tyypillinen itsekritiikki omaa tarinaa kohtaan puuttui, samoin kamppailu taiteilijaidentiteetin kanssa.”

Keskusteluja ei tarvinnut käydä siitäkään, onko sarjakuva taidetta, viihdettä vai mediaa. Osallistujat eivät hakeneet huumoria, vaan tapaa esittää asiat mahdollisimman selkeästi ja loogisesti.

”Ihmisillä ei ollut ennakkokäsityksiä sarja­kuvasta. Heille oli itsestään selvää, että sen avulla voi käsitellä vaikeita asioita. Ja he luottivat oman sarjakuvansa mahdolli­suuksiin.”

Tärkeitä olivat työskentelyä edeltäneet ja seuranneet yhteiset keskustelut, vaikka itse tarinoihin ohjaajilla ei ollut puuttumista. Monet kokemukset osoittautuivat yleis­maailmallisiksi.

”Naisten ja lasten oikeuksien loukkauksia, väkivaltaa, juoppoutta ja muita sosiaalisia ongelmia. Minulle uutta oli myötäjäis­järjestelmä, että se on niin rankka.”

Piirtämisenkin jokainen hoiti, miten parhaiten pystyi.

”Varsinaisesti opettaa saatoin esimerkiksi sitä, millainen käden asento on, kun sillä lyödään.”

Aku Ankkaan tai mangaan tottuneen silmään intialaisten sarjakuvakurssilaisten työt voivat näyttää kömpelöiltä ja avuttomilta. Kannattaa katsoa tarkemmin, Katja Tukiainen kehottaa.

”Heidän tavassaan piirtää näkyy ornamentiikka, arkkitehtuuri ja käsityötaito. Niiden aitoutta ei voi kuin ihailla. Ja omiin töihini ne ovat tietenkin vaikuttaneet.”

Apinan paikalla

Sukupuolella on merkitystä Intiassa, ja naisen on helpompi päästä sisään intialaisten naisten maailmaan. Eikä siihen sisäänpääsy ole välttämättä ihan yksinkertaista länsimaiselle naisellekaan.

”Tamil Nadun työpajan alussa vain yksi nainen katsoi minua silmiin. Kaikki muut toivat työnsä ja katselivat alas. Opettajana ja länsimaalaisena olin niin iso auktoriteetti. Mutta se meni onneksi nopeasti ohi”, Tukiai­nen muistelee.

Länsimainen naiseus tarkoittaa myös sellaista seksuaalista vapautta, jota monen intialaisen on mahdotonta käsittää. Katja Tukiaiselta miespuolinen tulkki kysyi muun muassa, miten naisen vapaus erota ja ottaa aina uusi mies käytännössä ilmenee. Hyppivätkö naiset sängystä sänkyyn?

”Yritin siinä sitten selittää, että vaikka voi, niin ei välttämättä halua. Enkä edes osannut närkästyä intiimeistä kysymyksistä, kysyjä oli niin vilpitön ja avoimen kiinnostunut.”

Tukiaisen ohjenuora on, että kulttuureissa on eroja. Ne voi ottaa huomioon omassa toiminnassaan. Sitä paitsi on vain terveellistä olla välillä itse apinan paikalla, uteliaiden katseiden kohteena.

”Pukeutumiseen kulttuuri vaikuttaa ilman muuta. Kun on jo lähtökohtaisesti kevytkenkäisen maineessa, ei viitsi esitellä paljasta pintaa. Ja onneksi minua varoitettiin, ettei kannata piirtää saunojia tai muita alastomia ihmisiä. Kun alastomuutta ei yleensä näytetä, sen esittäminen vain suotta vaivaannuttaisi ihmisiä.”

Buddhalaisuus elää arjessa

Katja Tukiaisen sarjakuvat ja taulut suloisine värimaailmoineen kertovat Intian vaikutuksesta estetiikkaan. Ensimmäinen Intian matka ohjasi hänet myös etsimään vastauksia elämänkatsomuksellisiin kysymyksiin.

”Hindulaisuuden tunsin syvimmiltään itselleni vieraaksi, mutta buddhalaisuus – etenkin tiibetin-buddhalaisuus – alkoi kiinnostaa.”

Buddhalaisuuden harjoittaminen ei vaadi suuria eleitä. Oppeja toteutetaan arjessa. Tukiaisen mielestä keskeisimmät uskonasiat on ylipäänsä helppo kiteyttää.

”Minusta kaikissa uskonnoissa on pohjimmiltaan sama pointti, suvaitsevaisuus. Ettei satuteta itseä, eikä muita.”

Kaikkien uskontojen joukosta rovastin tytär valitsi buddhalaisuuden. Ei jumalaa, mutta runsaasti maallista viisautta.

”Tykkään käydä kuuntelemassa buddhalaisia opettajia. He ovat hengen miehiä, joilla on avara näkemys ja jalat maassa.”

Kohtuullisesti myötätuntoa, riittävästi viisautta

Buddhalaisuuteen olennaisesti kuuluvat kohtuus ja tyyneys heijastuvat myös Katja Tukiaisen ajatuksiin kehitysyhteistyöstä.

”Rauhassa oleminen on tärkeää”, hän sanoo.

”Liiallinen myötätunto ei auta. Myötätunnolla on merkitystä, jos se auttaa tekemään jotakin. Vaikerointi on turhaa.”

Tukiainen epäilee, että kohtuuden sijaan monessa kehitysjärjestössä on omaksuttu jatkuvan kasvun ideologia lieveilmiöineen. Kaksinaismoralismi tuoksahtaa, kun järjestöjä hoidetaan kuin liikeyrityksiä, mutta bisnesajattelua ei haluta tunnustaa ääneen.

”On aivan järjetöntä ja kummallista, että samaa työtä tekevät ja samaan hyvään tavoitteeseen pyrkivät järjestöt kilpailevat ja kiistelevät keskenään.”

Uskottava kehitystyö vaatii myös viisautta, mutta näyttää siltä, että kasvuhakuiset järjestöt toisinaan aliarvioivat sekä rahoittajiensa että asiakkaidensa henkisiä resursseja. Tukiainen nostaa esimerkiksi sanan ”sponsor” käytön. Sen merkitys oli kyllä muinoin kummi, mutta Tukiaisen mielestä olisi reilua puhua rahoittajista kummien sijaan, jos sellaisia kerran etsitään – ihmiset kyllä kestävät suoraa puhetta.

Julkaisukanavana seinät ja internet

Viimeisimpään sarjakuvatyöpajaansa Intias­sa Katja Tukiainen osallistui vuonna 2004. Nyt hän tyytyy tekemään omaa kärpäsen­kokoista osaansa Suomessa, sillä perheen nuorin jäsen on vielä liian pieni intialaisen sarjakuvatyöpajan oloihin.

Suomessakin Tukiainen kaiken muun ohella opettaa sarjakuvaa. Hän on muun muassa opastanut kehitysyhteistyöjärjestöjen edustajia hyödyntämään sarjakuva­kerronnan mahdollisuuksia omissa hankkeissaan.

Kulttuuri vaikuttaa paitsi muotokieleen ja väreihin, myös sarjakuvien julkaisukanavaan ja levittämiseen. Intiassa sarjakuvakurssilaiset ripustavat hengentuotteensa seinille kaiken kansan luettavaksi ja kommentoitavaksi. Suomessa ilmaisena kanavana toimii usein internet.

Onneksi, kuten Tukiainen summaa. ”Eihän niitä täällä saisi seinille laittakaan.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

 

Laosilainen ostoslista

TIMO KURONEN

kuvareppis.jpg

Huhtikuussa laosissa juhlittiin Bokeon ja Luang Namthan maakuntien halki kulkevan reilun kahdensadan kilometrin mittaisen päällystetien avajaisia. Tie on viimeinen osa Singaporen ja Pekingin yhdistävää Aasian valtatietä, ja rahoitus sen rakentamiseen tuli Kiinalta, Thaimaalta ja Aasian kehityspankilta.

 

 

Tie Botenista kaakkoon kohti pääkaupunki Vientianea on askeettisessa kunnossa. Se ei kuitenkaan estä liikennettä. Tänäänkin Yunnanin maakunnan eteläkulmalta Menglasta matkaan lähtenyt suuri kaksikerrossängyin varustettu bussi ajaa vuoristoteitä pitkin Luang Prabangiin ja sieltä yön yli Laosin pääkaupunkiin Vientianeen.

Bussin matkustajat ovat kiinalaisia kauppiaita tai kiinalaisten yritysten työntekijöitä Laosissa. Vastaavanlaisia busseja liikkuu Laosin lisäksi myös Burman ja Kambodzhan teillä. Kiinalaiset kauppiaat ovat löytäneet markkinaraon naapurimaista, ja nykyinen Kiinan politiikka rohkaisee yrittäjien kansainvälistymistä.

Jokaisessa Pohjois-Laosin kaupungissa on nykyään kiinalaisten kauppiaiden ylläpitämä tori, jossa myydään kulutustavaroita. Halvat kiinalaiset tuotteet ajavat thaimaalaiset ja vietnamilaiset tuotteet markkinoilta.

Vastarinta herää

Internetin keskustelupalstalla laosilainen nimimerkki Sangalee päivittelee tilannetta näin:

”Jekit (kiinalaiset) ovat kaikkialla Pohjois-Laosissa. He rakensivat Laos Vegasin Boteniin. He valtasivat Oudomsayn, Luang Prabangin ja Vientianen Nong Douangin torit. He ovat hyvin saitoja eivätkä palkkaa laosilaisia. Sen sijaan he tuovat oman työvoimansa kaikkiin Laosin hallituksen heille antamiin hankkeisiin.”

”Kun he ovat saapuneet Laosiin, he kieltäytyvät palaamasta Kiinaan. Heidän unelmansa on elää Souvannaphoumissa, Laosin kultaisessa maassa. He haluavat laosilaisen unelman, johon kuuluu usea lapsi eikä vain yksi kuten kotimaassa. Kymmenen vuoden kuluttua Laosin väkiluku on kymmenen miljoonaa ja puolet heistä on jekkejä.”

Pääkaupungissa on viime aikoina esitetty maassa varsin harvinaista julkista kritiikkiä uuden urheilustadionin ja sen viereisen uudiskaupungin rakentamisen vuoksi. Kiinalaisten puskutraktorien alle jäävä yli 15 neliökilometrin That Luangin kosteikkoalue on ollut tärkeä tulvien tasoittaja ja ruoka-aitta tuhansille perheille. Vientianen kasvava keskiluokka on huolissaan siitä, että hankkeen mukana kaupunkiin muuttaa jopa kymmeniä tuhansia kiinalaisia lisää.

Laosin hallituksen kiinalaiselle teollisuuspuistoyritykselle 50 vuodeksi vuokraamalle alueelle rakennetaan tehtaita, kauppoja ja asuntoja. Tontin arvellaan olevan Laosin hallituksen vastalahja Kiinalle, joka vuonna 2003 mitätöi Laosin vanhoja velkoja 1,7 miljardin dollarin edestä. Kritiikkiin Laosin hallitus on vastannut, että yksi sen keinoista saada ulkomaista pääomaa on vaihtaa sitä maahan. Laos tarvitsee nopeasti myös uuden stadionin ensi vuoden Kaakkois-Aasian urheilukisoja varten.

Kumipuun oksia

Vielä avokätisemmin Laos antaa maata metsäplantaaseille. Vuonna 2006 maassa oli kumipuuviljelmiä reilut 11 000 hehtaaria, ja vuonna 2010 niitä pitäisi olla jo yli 180 000 hehtaaria. Etelä-Laosissa asialla ovat vietnamilaiset sijoittajat, Keski-Laosissa thaimaalaiset ja japanilaiset ja pohjoisessa kiinalaiset. Lähes kaikki raakakumi matkaa Kiinan markkinoille, jonka autotuotanto kasvaa räjähdysmäistä vauhtia.

Laosilaisille maanviljelijöille kumipuiden sopimusviljely vaikuttaa hyvin houkuttelevalta. Laosin maatalous- ja metsäntutkimusinstituutin mukaan lateksista saatu tulo vuonna 2006 oli 880 Yhdysvaltain dollaria hehtaarilta, kun riisistä sai vain 146 dollaria.

Viljelijöiden tekemät sopimukset sijoittajien kanssa ovat kuitenkin hataralla pohjalla. Metsämaan omistaa valtio, joka vuokraa maan ulkomaisille yrityksille. Viljelijät menettävät keräilymaansa, ja heistä tulee palkkarenkejä. Heille maksetaan keski­määrin kolmannes siitä, mitä kiinalaisten siirto­työläiset saavat. Valtiolla ei ole selkeää plantaasi­politiikkaa tai kontrollia, joten monet poliitikot, paikallisviranomaiset ja sotilas­johtajat tekevät epämääräisiä sopimuksia investoijien kanssa lähinnä lihottaakseen omia taskujaan.

Plantaasien kasvu vie pohjaa myös viime vuosikymmenellä rakennetulta, kansainvälisten avunantajien vaatimalta suojelualueverkostolta. Esimerkiksi Luang Namthan maakunnassa kumipuuplantaaseja on jo istutettu Nam Han suojelualueelle. Juuri Luang Namthasta hyvine vaellusmahdollisuuksineen on ollut kehittymässä Laosin tärkein ekoturismikeskus.

”Varovaisten arvioiden mukaan Luang Namthan maakunta voisi hankkia luontomatkailulla 3,8 kertaa enemmän tuloja kuin kumipuilla”, Unescon neuvonantaja Steven Schipani kirjoittaa Laosin kehityskysymyksiä pohtivassa Juth Pakai -lehdessä.

Tehdäänpä tuohon pato

Ekoturismia haittaavat myös padot. Kymmenet tuhannet turistit veneilevät vuosittain Mekong-jokea pitkin Thaimaan rajalta Houay Xaista Unescon maailmanperintökohteeseen Luang Prabangiin. Tälle komealle jokireitille suunnitellaan kahta yli 1 200 megawatin tehoista jättipatoa.

Reppumatkailijoiden suosiossa olevaan Muang Ngoihin ei tulevaisuudessa pääse veneellä, jos kiinalaisten suunnittelema Nam Oun pato rakennetaan. Paikallisia ihmisiä palveleva veneily loppuu monelta muultakin joelta alueilla, joissa ei ole kulkukelpoisia teitä.

Lisää luonnonvaroja hamuavat Kiina, Thaimaa ja Vietnam ovat iskeneet silmänsä Laosin vesivoimapotentiaaliin. Kilpajuoksu parhaille paikoille alkoi muutama vuosi sitten. Nyt rakenteilla ja suunnitteilla on yli 60 patoa toiminnassa olevien kymmenen lisäksi. Sähköä niistä pitäisi irrota yhteensä 15 000 megawattia. Laosin oma kulutus on tällä hetkellä 150 megawattia.

Laosin hallitus on vakuuttunut siitä, että vesivoimalat ovat paras keino kuuden miljoonan asukkaan sisämaavaltion köyhyyden poistoon. Aiemmat suurpadot – norjalais-ruotsalainen Theun Hinboun ja nyt rakenteilla oleva ranskalais-thaimaalainen Nam Theun 2 – vaativat vuosien suunnittelun ja kehityspankkien rahaa. Nyt naapurimaiden voimayhtiöt rakentavat uudet padot yksityisten pankkien rahoilla ilman raskasta byrokratiaa. Rahaa Laosin valtio saa veroina ja lisenssimaksuina.

Joku häviää aina

Hyväkään suunnittelu ei takaa parasta lopputulosta. Nam Theun 2 -hankkeen 450 neliökilometrin patoaltaan alta siirretyt ihmiset valittavat, että uudisasutuskylien maaperä on liian hiekkaista eikä sovellu viljelyyn ja karjankasvatukseen. Alajuoksulla Xe Bang Fai -joen jatkuva tulviminen vaikuttaa noin sadantuhannen ihmisen elämään. Nam Theun 2 on Kaakkois-Aasian suurin rakennusprojekti. Siihen sisältyy padon ja voimalan lisäksi lähes 40 kilometriä kanavia ja kolme kilometriä tunneleita, joilla vesi siirretään vuorijonon läpi jokilaaksosta toiseen.

Kymmenen vuotta sitten rakennetun Theun Himbounin padon alajuoksun asukkaat eivät vieläkään ole saaneet kunnollisia korvauksia menetyksistään. Esimerkiksi Ban Pak Vengin kyläläiset ovat kärsineet tulvista, kalakannan katoamisesta ja terveysongelmista. Lisäksi japanilainen paperiyhtiö Oji alkoi muutama vuosi sitten kaataa kylän metsiä eukalyptusviljelmiä varten.

Ban Pak Vengin asukkaat kommentoivat tilannettaan kanadalaiselle tutkijalle Keith Barneylle näin:

”Meillä ei ole ollut rahaa ostaa polttoainetta kasteluvesipumppuun. Meillä on hyvä maaperä riisinviljelylle, mutta jos istutamme, emme voi korjata satoa. Tulvat ovat liian pahoja. Nyt etsimme työtä Ojilta, jotta voimme ostaa riisiä. Muuten emme selviä.”

”Työ Ojilla ei ole oikeaa työtä. Työtä on vain muutama päivä kerrallaan.”

Tulevaisuus naapureiden käsissä

Vietnamin sodan aikana tiivistynyt Laosin ja Vietnamin kommunistijohtajien veljeys on 2000-luvulla alkanut hiipua, ja tilalle on tullut entistä kaupallisempi yhteistyö naapureiden, etenkin Thaimaan ja Kiinan kanssa. Sijoituksia Laosiin on tullut yhteensä 37 maasta. Vesivoiman ja metsähankkeiden jälkeen niitä on eniten kaivosteollisuudessa ja maataloudessa.

Laosin johtajat tasapainottelevat maan luonnonvarojen myynnin ja naapurimaiden geopoliittisten etujen kanssa. Samaan aikaan kaksi kolmasosaa laosilaisista elää vielä lähes omavaraistaloudessa ympäröivästä maasta, metsistä ja kalavesistä saamallaan ruoalla.

Sadattuhannet laosilaiset joutuvat etsimään uutta työtä, kun kauppapaikat siirtyvät kiinalaisten haltuun. Parhaat riisipellot ja kalavedet jäävät patoaltaiden alle ja metsissä on vain kumipuu- tai sellupuurivejä. Suojelumetsissä metsänantimien keräys on kiellettyä. Kymmenettuhannet ovat jo lähteneet Thaimaahan. Laosilaisten tulevaisuus näyttää olevan yhä enemmän naapurimaiden sijoittajien käsissä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008
 

 

Paine rajalla

”EU-rajavartijat turvaamaan Suomea pakolaistulvissa”, otsikoi Helsingin Sanomat 15.8. 2008.

Kuulostaako tutulta?

Puhe pakolaisten tulvimisesta Eurooppaan on arkipäiväistä uutispuhetta. Sen hyväksyy puolueettomana kuvauksena ilmiös­tä pitemmin pohtimatta.

Mutta voivatko ihmiset tulvia? Ja mitä siitä seuraa, kun ihmisistä puhutaan hallitsemattomana luonnonvoimana?

Turvapaikanhakijoita aina liikaa

Pakolaisia kuvattaessa käytetään kielikuvia, joilla yleensä viitataan eläimiin tai tavaroihin, Karina Horsti Helsingin yliopistosta kertoo. Suomalainen media Yleisradiosta Suomen tietotoimistoon piirtää otsikoillaan kuvia vyörymistä Afrikasta Eurooppaan.

Tämä osaltaan oikeuttaa yhä tiukempaa rajanvetoa haluttujen ja ei-toivottujen maahanmuuttajien väliin. ”Turvapaikanhakijat koetaan ongelmallisiksi. Samalla monet maat – Suomi mukaan lukien – kilpailevat maahanmuuttajista”, Horsti kertoo.

”Joissain maissa pyritään kriminalisoimaan niin sanottu laiton maahanmuutto, jolloin rikkeestä tulee entistäkin vakavampi”, Saskia Sassen toteaa.

Sassen on sosiologian professori Columbian yliopistossa Yhdysvalloissa ja johtavia kansainvälisen muuttoliikkeen tutkijoita.

”Pohjoisen valtioiden järjestelmällinen pyrkimys estää työläismuuttajien laiton tulo maahan on uutta. Sitä on toki yritetty ennenkin, mutta se on ollut umpimähkäistä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Euroopan unioni pyrkii asettamaan järjestelmällistä kontrollia kauas unionin rajojen ulkopuolelle pitääkseen ihmiset ulkona”, Sassen selvittää.

Laiton maahanmuutto – eli saapuminen maahan ilman vaadittavia asiakirjoja – yhdistetäänkin mediassa rikollisuuteen.

”Media luo yleistä kriisimielialaa. Ei ole väliä, kuinka paljon turvapaikanhakijoita tulee, se on aina paljon ja liikaa”, Horsti kuvailee.

Kielikuvilla kontrollia

Karina Horsti tutki väitöskirjassaan sitä, miten suomalainen media käsitteli maahan vuoden 1999 kesällä saapuneita Slovakian romaneja, jotka hakivat turvapaikkaa.

Helsingin Sanomat raportoi ”turvapaikanhakijoiden tulvasta”. Yleisradion televisiouutiset puolestaan nosti esille ”romanitulvan” ja ”romanivyöryn”. Silloinen sisäministeri Kari Häkämies puhui sotaisasti slovakeille ehdotetusta viisumipakosta ”aseena”.

”Medialla on tärkeä rooli, sillä sen rakentamalla paniikilla voidaan oikeuttaa hätäiset ratkaisut ja kontrollitoimet. Uutispaniikki oikeuttaa kontrollipolitiikkaa, ja asia käsitetään turvallisuusongelmaksi”, Horsti selvittää.

Esimerkiksi kesällä 1999 Helsingin Sanomat vaati pääkirjoituksissaan viranomaisilta ripeitä toimia ja viisumipakkoa slovakeille.

Toinen näyttävä tapaus oli afrikkalaisten siirtolaisten rantautuminen Kanariansaarille vuonna 2006.

”Espanja halusi, että asia käsitetään nimenomaan Euroopan unionin ongelmana, ja siitä uutisoitiinkin laajasti Euroopassa. Tämä mahdollisti sen, että mobilisoitiin vastaperustettu EU:n yhteinen rajavalvontavirasto Frontex ja käynnistettiin valvontaoperaatio Afrikan rannikolla”, Horsti kertoo.

”Tämä vie tietenkin valtavasti rahaa, ja on näytösluonteista toimintaa. Eihän tällä mitään ratkaista, mutta luodaan mielikuva, että tilanne on saatu rauhoitetuksi.”

Passiivinen sivustakatsoja

Horstin mukaan pakolaisuuden syihin ei uutisoinnissa paneuduta.

”Syntyy mielikuva, että maahanmuuttajiksi pyrkivät lähtevät liikkeelle heiveröisissä paateissaan, koska ovat vähän hölmöjä. Maahanmuuton syvempiä syitä, kuten ilmastonmuutosta, kalastusmahdollisuuksien heikentymistä Afrikassa, aidsia ja muita ei edes havaita. Ei ajatella, että Euroopalla olisi mitään tekemistä näiden kanssa”, Horsti sanoo.

Saskia Sassenin mukaan Euroopassa ajatellaankin usein, että maahanmuutto alkaa vasta EU:n rajalta.

”Vastaanottajamaita pidetään passiivisina sivustakatsojina, joilla ei ole mitään tekemistä maahanmuuton kanssa.”

Suomessa tämä korostuu, Horsti sanoo.

”Suomella on hieman raja-alueidentiteetti. Täällä ei koeta, että meillä olisi velvollisuus auttaa esimerkiksi Afrikasta tulevia pakolaisia sen takia, että Suomi on pieni ja syrjäinen.”

Suomalaisten asenne juontuu myös siitä, ettei Suomi ole ollut siirtomaavalta. ”Sivistysvaltion velvollisuus on kuitenkin auttaa – ja ilmastonmuutoksesta Suomi on vastuussa siinä missä muutkin maat. ”

Kukaan ei lähde huvikseen

”Yleensä uutisissa haastatellaan poliisia ja rajavartiostoa. Ei pitäisi turvautua vain viranomaislähteisiin, sillä niilläkin on omat intressinsä”, Horsti sanoo.

Horstin mielestä media voisi kantaa vastuuta tuomalla esille myös turvapaikanhakijoiden näkökulman.

”Pitäisi paneutua siihen, miksi ihmiset lähtevät. Näin saataisiin siirtolaisuus näyttämään järkevältä toiminnalta. Ei kukaan lähde huvikseen.”

Totena pidetty, lyhyt ja asiallinen uutinen on Horstin mielestä erityisen ongelmallinen journalismin lajityyppi. Siinä on vaikea tuoda esille taustoja ja selvittää siirtolaisuuden syitä. Reportaaseissa siirtolaisten näkökulmalla on enemmän sijaa.

”Verkkojournalismissa on potentiaalia käsitellä turvapaikanhakua monipuolisemmin. Esimerkiksi BBC:n nettisivuilla siirtolais­uutisten vieressä on joukko linkkejä siirtolaisten haastatteluihin ja taustoittaviin juttuihin. Tämä tietenkin vaatii yleisöltä aktiivisuutta.”

Siirtolaisuuden syyt

Muuttoliikettä on perinteisesti selitetty niin sanotuilla veto- ja työntötekijöillä. Esimer­kiksi Afrikan köyhyys työntää ihmisiä lähtemään ja Euroopan vauraus vetää heitä puoleensa.

Saskia Sassen kyseenalaistaa tämän selitysmallin.

”Monet maat ovat pitkään olleet köyhiä, mutta maastamuutto alkaa vasta tietyssä pisteessä. Usein tämä liittyy tapahtumaan, jota kutsun ’sillaksi’ tulevien lähettäjä- ja vastaanottajamaiden välillä.”

Sassenin mukaan pohjoisen vauraat valtiot aiheuttavat itse aktiivisesti muuttoliikettä.

”Maahanmuutto itse asiassa alkaa monikansallisten yritysten johtokuntien kokoushuoneissa ja valtioiden eri virastoissa, jotka jouduttavat taloudellista globalisaatiota eri muodoissaan – tuotannon ulkoistamisesta vapaakauppaan ja maailmanlaajuiseen turismiin”, Sassen selvittää.

Esimerkiksi tuotannon ulkoistaminen halpojen kustannusten maihin luo siltoja rikkaiden ja köyhien maiden välille. Siltoja saattavat hyödyntää myös ne, jotka eivät suoranaisesti ole tekemisissä ulkoistetun tuotannon kanssa.

Karina Horsti muistuttaa, että EU myös tekee tiukalla turvapaikkapolitiikallaan monista siirtotyöläisistä laittomia maahanmuuttajia.

”Jos vaikka senegalilainen pääsee Eurooppaan, hän ei voi lähteä jäykän politiikan vuoksi. Ehkä hän haluaisi ansaita hieman rahaa ja sitten palata kotimaahansa perustamaan yrityksen. Siirtolaisilla on perheet, joiden luokse he haluaisivat palata. Myös heillä on elämä.”

”Kyllähän suomalaisetkin lähtevät muutamaksi vuodeksi ulkomaille töihin ja palaavat sitten kotimaahan. Miksi ajatellaan, että afrikkalaiset olisivat niin erilaisia?”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Vaarilla on saari

 

MIKKO MARTTINEN
sankari.jpgLaban Menufandu on saaren vaari.

 

Indonesiassa Länsi-Papuan rannikolla sijaitsevan pienen Pulau Insubabin saaren vanhin asukas on Laban Menufandu. Hänet tunnetaan saaren asukkaiden keskuudessa vain nimellä Tete. Se on biakin kieltä ja tarkoittaa vaaria.

Teten jälkeläiset voisivat hyvin lauleskella suomalaista lastenlaulua: ”Vaarilla on saari, se oma saari on. Ai, ai vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on”.

Eivät he kirjaimellisesti ottaen täysin oikeassa olisi, sillä Tete jakoi Insubabin kolmen veljensä kanssa, kun he muuttivat perheineen aikaisemmin asumattomalle saarelle vuonna 1957.

”Etsimme parempia kalavesiä. Rannikolla kalat olivat jo vähissä, mutta näillä saarilla tilanne on edelleen hyvä”, Tete kertoo.

Upeiden koralliriuttojen ympäröimän Insubabin noin satakunta asukasta saavat yhä elantonsa kalastuksesta. He myyvät saaliinsa isommassa Biakin saaressa.

Insubabissa ei ole sähköä eikä puhelinyhteyttä, ja polttoaineen hinnannousu on vaikeuttanut kulkemista Biakiin. Puutteessa saaren asukkaat eivät kuitenkaan elä, sillä meri ja kookospalmut tarjoavat ravintoa yllin kyllin.

Yksi todiste saaren suotuisuudesta on Teten pitkä ikä. Omien sanojensa mukaan hän on jo 113-vuotias, mutta uudisraivaajan todellista syntymävuotta ei kukaan tiedä.

Vanha mies Tete joka tapauksessa on, sillä hän muistaa hyvin kuinka japanilaiset miehittivät Biakin toisen maailmansodan aikana.

”Japanilaiset pakottivat meidät työhön. Rakensimme siltoja ja varastoja.”

Sodan jälkeen hollantilaiset siirtomaaisännät palasivat Länsi-Papuaan, kunnes vuonna 1969 alue siirtyi Indonesian hallintaan.

”Hollanti oli Indonesiaa parempi vallanpitäjä”, Tete toteaa.

Ennen sotaa Tete elätti itsensä tekemällä metallitöitä. Hän kulki kanootilla kaupustelemassa veitsiä ja kattiloita pitkin Länsi-Papuan pohjoisrannikkoa. Kouluja Tete ei ehtinyt käymään, eikä hän koskaan oppinut lukemaan. Siitä huolimatta niin hänen ainoa poikansa kuin kaikki tämän seitsemän lasta ovat saaneet yliopistokoulutuksen. Sitä voi pitää Länsi-Papuan olosuhteissa poikkeuksellisena saavutuksena.

Tete ei enää merelle mene. Ansaittuja eläkepäiviään hän viettää pureskellen betel-pähkinää talonsa kuistilla ja seuraten saaren elämää.

Oman saaren.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Hyvästit palestiinalaisten kansallisrunoilijalle

”Löysin Mahmud Darwishin runot vankilassa ollessani. Ensimmäisenä luin Kaipaan äitini leipää -runon ja se on edelleen suosikkini”, kertoo 24-vuotias Ha’er Zaradat.

Ramallahin Kulttuuripalatsilla Palestiinan lippua kädessään puris­tava nuorukainen on yksi tuhansista, jotka tulivat jättämään hyvästit rakastetulle kansallisrunoilijalle. ”Darwishin teksti puhutteli minua, se on hyvin vaikuttavaa”, Zaradat kuvailee.

Sanataiturin runot ovat päätyneet koulujen opetusohjelmiin arabi­maissa, sekä lauluihin että yleensä populaarikulttuuriin. Hän oli yhtä suosittu arabimaissa kuin pop-tähdet lännessä – runonlausuntatilaisuudet vetivät kymmeniä tuhansia kuulijoita.

Darwish syntyi al-Birwan kylässä, ja perhe joutui pakenemaan Israelin itsenäisyyssodan alta Libanoniin, kun Mahmud oli 6-vuotias. Seuraavana vuonna perhe palasi, mutta heidän kylästään ei ollut mitään jäljellä. Perhe asettui Galieaan,

Deir al-Asadin kylään, nykyisen Israe­lin alueelle.

Vanhempi veli kannusti häntä kirjoittamaan runoutta, ja jo koulussa hän kirjoitti tekstejä, joita israelilaiset pitivät liian kärkkäinä. Hänen ensimmäiset 1960-luvulla julkaistut runonsa symboloivat palestiinalaisten vastarintaa Israelia vastaan. Darwish kuului Israelin kommunistipuolueeseen ja toimi puo­lueen arabiankielisen sanomalehden päätoimittajana. Hän joutui useasti vangituksi ja vietti paljon aikaa kotiarestissa.

Darwish muutti pois Israelista vuonna 1971 ja meni ensin Moskovaan opiskelemaan. Sieltä hän jatkoi Kairon, Beirutin ja Tunisian kautta Pariisiin ja toimi PLO:n johtokunnassa. Hän erosi johtokunnasta Oslon rauhansopimuksen solmimisen aikaan vuonna 1993, sillä hän näki sopimuksessa riskejä.

Darwish vietti viimeiset vuotensa Ramallahissa ja Ammanissa, Jordaniassa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Piileskellen halki Tiibetin

 

ARTTURI KRÖGER

teema2.jpg

 

Tiibetissä matkaava on aina rajalla.

”Mistä olet tulossa? Mitä olet valokuvannut? Kenen kanssa olet keskustellut?”

Siniasuinen turvallisuuspoliisin upseeri sylki kysymyksiä. Olin jäänyt kiinni ulkomaalaisilta suljetulla alueella Kaakkois-Tiibetissä. Korpesi. Takana oli pitkälti toistatuhatta vaikeakulkuista kilometriä.

Odotin, mitä tuleman pitää. Kuulustelijani oli hoikka, silmälasipäinen kiinalaismies. Hän oli hermostunut.

”Mitä sinulla on repussasi? Tyhjennä se.”

Tottelin jupisten. Aloin kiskoa tavaraa repusta: teltta, retkikeitin, muonaa, makuupussi, vaatteita, jääraudat…

Vasta muistiinpanojeni esiin pullahtaminen sai kuulustelijaan liikettä. Hän nappasi reissussa rähjääntyneen kierrevihkon käteensä ja alkoi selata sitä kuumeisesti.

***

Seisoin Tiibetin ja sen naapurimaakunnan Setsuanin rajan tuntumassa. Siristelin silmiäni kirkkaassa auringossa ja kohentelin kantamustani. Edessäni avautuva maantie halkoi vihreää ylänköä, jolla laidunsi jakkeja. Horisonttia hallitsi jono lumihuippuja.

Lähdin kävelemään länteen, kohti tarunhohtoista Lhasaa.

Olin kierrellyt Kiinassa puolisen vuotta. Ihmiset olivat olleet koskettavan vieraanvaraisia niin itärannikon metropoleissa, Jangtsen rannoilla kuin vuoriston pikkukylissäkin. Mutta keskushallinnon piruja kohtaan minulla oli jäänyt jotain hampaankoloon.

Olin päättänyt uhmata Pekingin asettamia matkustusrajoituksia. Talsisin niin syvälle Tiibetiin kuin mahdollista.

***

Olin tarponut jälleen päiväkausia näkemättä ristin sielua tai yhtään autoa. Kauanko olin ollut taipaleella? Pari viikkoa. Vai jo kolme? Mieleni tyhjentyi, hiljeni.

Välillä sain liftin kuorma-autoon. Ne rymistelivät saattueina yli 4 000 metrin korkeudessa. Tie muistutti kärrypolkua.

Joinain päivinä ohitin paimentolaisia mustissa teltoissaan, nokisine lapsineen ja ärhäköine vahtikoirineen. Välttelin kohtaamisia, jotta en aiheuttaisi vaikeuksia. Joskus väkeä juoksi luokseni tashi delek -tervehdystä huudellen. Kuultuaan, että taivalsin kohti Lhasaa, he tiedustelivat toiveikas katse silmissään, olisiko minulla Dalai Laman kuvia.

Huomasin hoilottavani kulkiessani. Pidin seuraa itselleni sepittämällä biisejä ystävistäni. Öisin lähetin viestejä tähdenlentojen välityksellä.

Kolmenkymmenen kilon kantamukset alkoivat painaa. Pohkeeni kramppasivat kivuliaasti. Tasapainoni horjui ja kaatuilin kivikkoon puroja ylittäessäni.

Polveni vuosivat verta. Olin pudonnut liian monta kertaa niiden varaan oksentamaan.

Leiriydyttyäni vilkaisin ulostettani ja sain epäilyilleni vahvistuksen: minulla oli loisia. Valkoiset madot nostelivat päitään jouduttuaan kylmään kirkkauteen. Pian aloin nähdä pikkumatojen viihdearvon. Kannoin mukanani alien-yhdyskuntaa! Hekottelin töpötellessäni eteenpäin.

Mietin, olinko järjissäni.

***

”Mistä olet lähtenyt liikkeelle? Etkö tiennyt, että tarvitset erikoisluvan tälle seudulle”, upseeri tivasi.

Tunsin turvallisuuspoliisin käytännön. He muiluttivat kiinniotetut takaisin lähtöpaikkaansa. Valehtelin tulevani Lhasasta. Kysyin närkästyneenä, miksi Kiinan viisumi ei muka olisi riittävä matkustusasiakirja. Oltiinhan Kiinassa!

”Minun täytyy kirjoittaa sinulle sakko. Sen jälkeen saatan sinut henkilökohtaisesti linja-autoasemalle”, hän sanoi lähes anteeksipyytävään sävyyn.

Minut oli todettu vaarattomaksi.

***

Bussissa tajusin, että piileskely oli viimein ohi. Tunsin itseni hyvin helpottuneeksi ja hyvin väsyneeksi.

Auton kaarrettua päätepysäkilleen tiibetiläistyttö viereiseltä penkkiriviltä ojensi minulle omenan, kuiskasi ujosti hymyillen ”hello” ja katosi ihmisvilinään.

Tunnustelin sileäposkista omenaa kädessäni ja katselin ympärilleni. Hengitin kaupunkia. Lhasa tuoksui suitsukkeilta.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008

Muut Kumppani-lehden linkit

 

Tilaa Maailman Kuvalehti

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu