ARTTURI KRÖGER
Tiibetissä matkaava on aina rajalla.
”Mistä olet tulossa? Mitä olet valokuvannut? Kenen kanssa olet keskustellut?”
Siniasuinen turvallisuuspoliisin upseeri sylki kysymyksiä. Olin jäänyt kiinni ulkomaalaisilta suljetulla alueella Kaakkois-Tiibetissä. Korpesi. Takana oli pitkälti toistatuhatta vaikeakulkuista kilometriä.
Odotin, mitä tuleman pitää. Kuulustelijani oli hoikka, silmälasipäinen kiinalaismies. Hän oli hermostunut.
”Mitä sinulla on repussasi? Tyhjennä se.”
Tottelin jupisten. Aloin kiskoa tavaraa repusta: teltta, retkikeitin, muonaa, makuupussi, vaatteita, jääraudat…
Vasta muistiinpanojeni esiin pullahtaminen sai kuulustelijaan liikettä. Hän nappasi reissussa rähjääntyneen kierrevihkon käteensä ja alkoi selata sitä kuumeisesti.
***
Seisoin Tiibetin ja sen naapurimaakunnan Setsuanin rajan tuntumassa. Siristelin silmiäni kirkkaassa auringossa ja kohentelin kantamustani. Edessäni avautuva maantie halkoi vihreää ylänköä, jolla laidunsi jakkeja. Horisonttia hallitsi jono lumihuippuja.
Lähdin kävelemään länteen, kohti tarunhohtoista Lhasaa.
Olin kierrellyt Kiinassa puolisen vuotta. Ihmiset olivat olleet koskettavan vieraanvaraisia niin itärannikon metropoleissa, Jangtsen rannoilla kuin vuoriston pikkukylissäkin. Mutta keskushallinnon piruja kohtaan minulla oli jäänyt jotain hampaankoloon.
Olin päättänyt uhmata Pekingin asettamia matkustusrajoituksia. Talsisin niin syvälle Tiibetiin kuin mahdollista.
***
Olin tarponut jälleen päiväkausia näkemättä ristin sielua tai yhtään autoa. Kauanko olin ollut taipaleella? Pari viikkoa. Vai jo kolme? Mieleni tyhjentyi, hiljeni.
Välillä sain liftin kuorma-autoon. Ne rymistelivät saattueina yli 4 000 metrin korkeudessa. Tie muistutti kärrypolkua.
Joinain päivinä ohitin paimentolaisia mustissa teltoissaan, nokisine lapsineen ja ärhäköine vahtikoirineen. Välttelin kohtaamisia, jotta en aiheuttaisi vaikeuksia. Joskus väkeä juoksi luokseni tashi delek -tervehdystä huudellen. Kuultuaan, että taivalsin kohti Lhasaa, he tiedustelivat toiveikas katse silmissään, olisiko minulla Dalai Laman kuvia.
Huomasin hoilottavani kulkiessani. Pidin seuraa itselleni sepittämällä biisejä ystävistäni. Öisin lähetin viestejä tähdenlentojen välityksellä.
Kolmenkymmenen kilon kantamukset alkoivat painaa. Pohkeeni kramppasivat kivuliaasti. Tasapainoni horjui ja kaatuilin kivikkoon puroja ylittäessäni.
Polveni vuosivat verta. Olin pudonnut liian monta kertaa niiden varaan oksentamaan.
Leiriydyttyäni vilkaisin ulostettani ja sain epäilyilleni vahvistuksen: minulla oli loisia. Valkoiset madot nostelivat päitään jouduttuaan kylmään kirkkauteen. Pian aloin nähdä pikkumatojen viihdearvon. Kannoin mukanani alien-yhdyskuntaa! Hekottelin töpötellessäni eteenpäin.
Mietin, olinko järjissäni.
***
”Mistä olet lähtenyt liikkeelle? Etkö tiennyt, että tarvitset erikoisluvan tälle seudulle”, upseeri tivasi.
Tunsin turvallisuuspoliisin käytännön. He muiluttivat kiinniotetut takaisin lähtöpaikkaansa. Valehtelin tulevani Lhasasta. Kysyin närkästyneenä, miksi Kiinan viisumi ei muka olisi riittävä matkustusasiakirja. Oltiinhan Kiinassa!
”Minun täytyy kirjoittaa sinulle sakko. Sen jälkeen saatan sinut henkilökohtaisesti linja-autoasemalle”, hän sanoi lähes anteeksipyytävään sävyyn.
Minut oli todettu vaarattomaksi.
***
Bussissa tajusin, että piileskely oli viimein ohi. Tunsin itseni hyvin helpottuneeksi ja hyvin väsyneeksi.
Auton kaarrettua päätepysäkilleen tiibetiläistyttö viereiseltä penkkiriviltä ojensi minulle omenan, kuiskasi ujosti hymyillen ”hello” ja katosi ihmisvilinään.
Tunnustelin sileäposkista omenaa kädessäni ja katselin ympärilleni. Hengitin kaupunkia. Lhasa tuoksui suitsukkeilta.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008
Muut Kumppani-lehden linkit
- Paine rajalla
- Näkymättömät rajat
- Paratiisin karkottamat
- Turva-aita jakaa palestiinalaiskylän kahtia
- Yhdysvaltojen raja alkaa Etelä-Meksikosta