Meneillään olevat ruoka-, energia- ja finanssikriisit liittyvät saumatta ”vapaan kaupan” politiikan toteutukseen ja sääntelemättömiin pääomavirtoihin. Kriisit antavat esimakua myös siitä, mitä Euroopan unioni on tarjoamassa Afrikan maille.
Euroopan unioni nimittäin edelleen taivuttelee Afrikan maita allekirjoittamaan taloudellisia kumppanuussopimuksia (EPA). Ne lähenevät käytännössä vapaakauppaa.
Joulukuussa 2007 afrikkalaiset valtionpäämiehet torjuivat EPA-sopimukset julkisesti Afrikan ja EU:n huippukokouksessa Lissabonissa. Afrikan johtajat ottivat tiukan ja miltei yksimielisen kannan suhteissaan Eurooppaan, ehkä ensi kertaa sitten Afrikan maiden itsenäistymisen.
Se oli paha takaisku EU:n komissiolle ja varsinkin silloiselle kauppakomissaarille Peter Mandelsonille. Turhautunut EU turvautui hajota ja hallitse -taktiikkaan ja alkoi painostaa yksittäisiä maita allekirjoittamaan ”väliaikaisen EPAn”.
Afrikan maat menivät ansaan salliessaan EU:n jakaa maat kahteen kastiin: vähiten kehittyneisiin maihin (least developed countries, LDC) ja muihin. EU uskotteli muille, että maiden edut eroavat LDC-maiden eduista ja maat hyötyisivät kaiken muun paitsi aseita koskevan kaupan vapauttamisesta.
EU:n edustajat toistelivat, ettei unioni suostu jatkamaan Afrikan maiden kanssa aiemmin solmittua Cotonoun sopimusta. Muiden kuin vähiten kehittyneiden maiden piti joko hyväksyä väliaikainen sopimus tai törmätä Euroopan tullimuuriin.
Joukko maita taipui lopulta vastahakoisesti allekirjoittamaan joko alueellisen (Kenia, Tansania ja Uganda) tai oman sopimuksensa (Norsunluurannikko ja Ghana).
Neuvottelut kuitenkin jatkuvat varsinaisesta sopimuksesta, joka tyydyttäisi molempia osapuolia. Kompromissia ei helposti löydy. Afrikkalaiset haluavat ”kehitysystävällisyyttä”, kun taas Eurooppa ajaa kaupallisia etujaan.
YK:n kauppa- ja kehitysjärjestön Unctadin tuore raportti osoittaa, ettei kaupan vapauttaminen ole kohentanut Afrikan teollisuus- ja maataloustuotteiden vientiä tai monipuolistanut kauppaa. Pikemminkin vapauttaminen on saanut Afrikan yhä vahvemmin erikoistumaan alkutuotteiden vientiin.
EPA jatkaa ja pahentaa tätä suuntausta.
EU vaatii esimerkiksi, että Afrikan maiden palvelutuotanto, kuten vesi- ja energiahuolto, kuljetus, tietoliikenne, koulutus ja terveydenhuolto, on avattava eurooppalaisille yrityksille. Lisäksi valtioiden on EPA-sopimusten nojalla päästettävä eurooppalaiset yritykset kilpailemaan hankinnoistaan ja taattava eurooppalaisten sijoitusten ja pääoman vapaa liikkuvuus. Eurooppalaisille sijoittajille vaaditaan lisäksi samaa kohtelua kuin afrikkalaisille. Tämä tarkoittaisi oikeutta haastaa afrikkalainen hallitus oikeuteen, jos se syyllistyy ”syrjintään” suosimalla omiaan.
EU:n tarjoamat EPAt estäisivät Afrikan alueellista integraatiota, ruokaturvaa ja teollistumista. Ne riistäisivät Afrikan voimavaroja lisäämällä voittojen kotiuttamista ja kiihdyttämällä veronkiertoa sekä muuta pääomapakoa.
EU:n mukaan unionin Afrikkaan suuntaamat kehitysyhteistyövarat riittävät hälventämään Afrikan huolet. Kokemus panee kuitenkin epäilemään, ettei Afrikan menetyksiä korvata täydesti. Esimerkiksi Oxfam Internationalin mukaan EU ei vuodesta 1975 lähtien ole antanut Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren alueen maille puoliakaan niille nimellisesti osoittamistaan apuvaroista.
Afrikan on torjuttava kaikki vapaakauppasopimukset, jotka vaarantavat mantereen määräysvallan omiin voimavaroihinsa, ja etsittävä vaihtoehtoja. Afrikka haluaa todellista yhteistyötä, josta puuttuvat uuskolonialistinen holhous ja riisto ja joka perustuu keskinäiseen kunnioitukseen ja etujen edistämiseen. IPS
Kirjoittaja johtaa African Forum on Alternatives -järjestöä Senegalissa.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2009