Romaanin juoni ei ole kummoinen. Se perustuu perinteiseen nuoren pojan, myöhemmän miehen matkatarinaan.
Asetelma, jonka romaani luo, ei ole uusi. Se ei ollut uusi edes vuonna 1991, jolloin ranskankielinen alkuperäisteos julkaistiin. On Eurooppa ja on Afrikka. On tuttu ja tuntematon. On kovuus ja kylmyys; on lämpö, ilo, alkukantaisuus. On sivistyneet tavat ja puvut; on paljain jaloin juoksevat pikkupojat.
Ja silti: J. M. G. Le Clézion matkassa Onitshaan ja takaisin on ihanaa, ja tuo ihanuus perustuu kirjailijan kerrontaan: Kaupunki nimeltä Onitshan kanssa on mehevä matkustaa, kun ulkona sataa räntää.
Pieni Fintan-poika lähtee äitinsä Maoun kanssa Ranskasta kohti Afrikkaa. Fintanin englantilainen isä asuu Onitshassa, paikassa, jonka nimeä on toistettu pojalle syntymästä asti. Onitsha on jotain mystistä, Onitsha on runo ja onni.
Todellisuus on kuitenkin erilainen kuin poika ja äiti odottivat. Eikä isäkään tunnu isältä.
Suomessa melko vieras kirjailija, viime vuoden Nobel-voittaja, 68-vuotias Le Clézio on kuuluisa juurettomuudestaan ja siksi myös taidostaan kuvata lähtemistä, saapumista ja ulkopuolisuuden tunnetta. Hänen tuotannossaan luonto on suuri ja puhdas, ihminen hyvin pieni ja häikäilemätön. Ukkoset ja myrskyt riepottelevat, vedet vievät, ja samanaikaisesti ihminen tekee toiselle henkisesti kaikkein kipeintä.
Ja kuitenkin kaikki vaikuttaa niin kliseiseltä. Mikä Onitshassa on uutta ja erilaista, mikä tekee Le Cléziosta nobelistin?
Ruotsin akatemia mainitsi palkintoperusteluissaan Le Clézion olevan ”aistillisten ekstaasien tutkija”. Se on parasta Onitshassakin. Romaanin mukana on taivaallista matkata, koska kirjailijan kynä piirtää, maalaa, tarkentaa kuvaamansa ympäristöt, hajut ja maut niin eläviksi, että ne on todella pakko aistia. Intensiivisyys ei jätä orvoksi.
Kaupunki nimeltä Onitsha on kuitenkin nopea matka, viikon tai parin äkkilähtö. Se on matkana myös hiukan nolo. Se vie syvälle hetkiin, iholle, ja kiiruhtaa sitten jo eteenpäin. Käteen jää hitusen pinnallinen vaikutelma. Mistä tässä kaikessa olikaan kyse?
Ainakin siitä, että jollei Le Clézio todella olisi Nobel-voittaja, häntä lukisi vielä kriittisemmin: voiko romaani olla taidokas kuvaus kolonialistisesta todellisuudesta, rasistisuudessaan totta – kun samanaikaisesti se pitää hengissä ”primitiivisen etelän” stereotypiaa, sukupuolten epätasa-arvoa, luonnon ja sivistyksen kärjistettyä vastakkainasettelua? Lukijan olo on hiukan häpeällinen. Miksi minä niin pidin tästä? Kenelle tämä olikaan kirjoitettu? Mitä pitäisi ajatella aataminaikaisesta tavasta kuvata ”suurta tuntematonta” – ja onko se tarkoituksella luotu?
Kaikkein typistetyimmillään Kaupunki nimeltä Onitsha on nimittäin puhdas toisinto ”sankarin matkasta”. Valkoinen nuori lähtee elämysten perässä villiin luontoon ja palat-
tuaan kotiin elää loppuelämänsä sivistyneessä ja harmaassa asfalttitodellisuudessa ”ikuinen toiseuden tunne sydämessään”.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2009