Vuonna 2006 maailman maat sopivat YK:n yleiskokouksen erityisistunnossa, että kaikkien lääkitystä tarvitsevien hiv-tartunnan saaneiden pitää saada lääkehoitoa. Myös rahoitusta luvattiin.
”Oli ennenkuulumatonta, että kansainvälisesti hyväksyttiin oikeus saada lääkitystä krooniseen sairauteen”, kirjoittavat Ethan B. Kapstein ja Josh Busby elokuussa ilmestyneessä raportissa Making Markets for Merit Goods: The Political Economy of Antiretrovirals.
Kaksikko tutkailee Center for Global Development -ajatushautomon julkaisemassa raportissa sitä, miten poliittinen maaperä muokattiin suotuisaksi hiv-lääkkeille. Sitoumus lääkehoitoon on kattavin kansanterveydellinen sitoumus sitten toisen maailmansodan jälkeen tehdyn yrityksen hävittää malaria, he muistuttavat. Samanlaiseen yksimielisyyteen ei ole päästy minkään muun terveyskysymyksen suhteen. Edes puhdasta vettä ei pidetä oikeutena.
Hiviin suunnattu kehitysrahoitus on sitoumusten myötä moninkertaistunut. Ennen vuosituhannen vaihdetta globaalit vuosibudjetit liikkuivat 200 miljoonan dollarin paikkeilla. Vuonna 2008 summa oli noussut 8,7 miljardiin.
Viestit oikeassa valossa
Kuinka ihmeessä koko maailma saatiin sitoutumaan hiv-lääkitykseen? Taidon, onnen ja ajoituksen yhdistelmällä.
Vuosituhannen vaihteessa hiv ei kehittyneissä maissa ollut enää kuolemantuomio vaan krooninen sairaus, joka oli mahdollista pitää lääkityksellä melko hyvin kurissa. Ero köyhien ja rikkaiden maiden tilanteessa alkoi olla silmiinpistävä.
Oikeus lääkitykseen ei kuitenkaan olisi noussut kansainväliselle agendalle ilman aktivisteja, kansalaisjärjestöjä ja onnistunutta kansainvälistä yhteistyötä, Kapstein ja Busby kirjoittavat.
Lääkehoito osoittautui myös vähemmän ristiriitaiseksi aiheeksi kuin hivin ennaltaehkäisy, jossa erilaisista moraalikäsityksistä nousseet erimielisyydet vaikeuttivat yhteistyötä.
Taloudellinen tilanne oli sekin suopea. Hiv-lääkkeiden hinta oli lisääntyneen kilpailun johdosta jo laskussa länsimaissa, ja globaali kehitysapubudjetti oli nousussa. Kehitysmaat saivat oikeuden rikkoa lääkkeiden patentteja, jos se on kansanterveyden kannalta välttämätöntä. Tämä edisti geneeristen lääkkeiden tuotantoa ja halvensi hintoja entisestään.
Hiv-aktivistit onnistuivat erityisen hyvin luomaan erilaisille yleisöille soveltuvia viestejä, kirjoittajat arvioivat. He nostivat oikeutta lääkitykseen esiin niin kansanterveydellisenä, moraalisena kuin ihmisoikeuskysymyksenäkin. Myös turvallisuus- ja patenttinäkökohdat tulivat esille.
Hivin lääkehoito on pitkäaikainen sitoumus, sillä kerran aloitettua lääkitystä ei voi keskeyttää ilman riskejä. Koska hiv-tartuntojen määrä on yhä kasvussa, ala tarvitsee merkittävää rahoitusta jatkossakin, kirjoittajat muistuttavat.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2009.