marraskuu 2009 - Staging - Maailman Kuvalehti

Onko sinkistä ripulikuolemien taltuttajaksi?

Ripulitaudit aiheuttavat kehitysmaissa viidesosan alle viisivuotiaiden lasten kuolemista. Halvasta ja helposti jaettavasta sinkkipilleristä toivotaankin pelastajaa taistelussa ripulia vastaan.

Mikäli lapselle annetaan parin viikon kuuri sinkkiä heti ensimmäisten ripulitaudin oireiden ilmestyessä, ripulin kesto lyhenee ja kuolleisuus vähenee. Sinkkilisä näyttää suojaavaan lapsia uusilta ripuleilta vielä kolmen kuukauden ajan.

Ripulitaudeissa suurin riski terveydelle on elimistön kuivuminen. Se on syynä kahteen kolmasosaan kuolemista.

Tärkeintä hoidossa onkin nesteytys. Siihen on ollut olemassa tehokas keino jo yli puoli vuosisataa; suoloja ja glukoosia sisältävää ORS-ripulijuomaa on kutsuttu penisilliinin veroiseksi keksinnöksi. Juoma ei poista ripulin syytä eikä lyhennä ripulin kestoa, mutta estää elimistöä kuivumasta.

Sinkin vaikutus ripuliin huomattiin 1990-luvun alkupuolella, kun yhdysvaltalaisen Johns Hopkins -yliopiston hanke tutki, miten lisäsinkki vaikuttaa lasten terveyteen Intian New Delhissä. Ripulitautien väheneminen tuli kaikille yllätyksenä.

Varmuudella ei tiedetä, miksi sinkki vähentää ripulin oireita. Sinkkiä tarvitaan noin 300 eri entsyymin toimintaan ja se voi sitä kautta parantaa immuniteettia ja vähentää ripuleja, arvioi WHO:n ripulitautien asiantuntija Olivier Fontaine.

Halpa ja helppo lääke

Maailman terveysjärjestö WHO ja Unicef ovat vuodesta 2004 lähtien suositelleet, että lasten ripulitauteja hoidettaisiin kehitysmaissa paitsi ORS-juomalla myös sinkillä. Ripulijuoman ohella pitäisi aloittaa sinkkikuuri: 20 milligrammaa sinkkiä päivittäin parin viikon ajan.

WHO on ottanut sinkin mukaan välttämättömien lääkkeiden listalleen. Listalle valitaan lääkkeitä, joiden teho ja turvallisuus on todettu ja joilla saadaan edullisesti merkittäviä kansanterveydellisiä hyötyjä. Sinkin käyttö ripulin hoidossa onkin jo kirjattu kymmenien kehitysmaiden omiin terveyspoliittisiin ohjelmiin.

Sinkin tehoa on tutkittu paljon. Eri tutkimuksissa lasten kuolleisuudun väheneminen vaihteli 4:stä 30:een prosenttiin. Näistä pieninkin luku on tieteellisesti merkittävä, kirjoittaa sinkin lapsikuolleisuutta vähentäviä tutkimuksia vertaillut Marzia Lazzerini lääketieteellisessä The Lancet -julkaisussa. Kaikkein pienimmille lapsille sinkkilisästä ei näyttäisi olevan hyötyä, mutta yli yksivuotiaille kyllä.

Sinkin etuihin kuuluvat myös edullinen hinta ja helppo jakelu. Kylmäsäilytystä ei tarvita, eikä ravintolisänäkin käytetyn sinkin jakeluun tarvita terveydenhuollon erityisosaamista.

Varakkaissa maissa sinkkiä saadaan yleensä riittävästi jo ravinnosta. Sinkkiä on esimerkiksi liha-, kala- ja maitotuotteissa. Sinkin puutos onkin erityisesti kehitysmaiden ongelma. Suomessa Valtion ravitsemusneuvottelukunta suosittaa, että aikuisen naisen tulisi saada päivässä ravinnostaan seitsemän milligrammaa sinkkiä, miehen yhdeksän.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2009

Tervetuloa aktivismin peruskurssille

ZABOU CARRIÉRE Aktivistit

Géraldine istuu poliisikuulustelussa. Tenttaaminen vetää muut vakaviksi.

”Ulkomaalaisten säilöönottokeskuksen rakennustyöt ovat alkamassa. Aktivistit aikovat sitoa itsensä kaivinkoneisiin viivyttääkseen työtä. Lähtisitkö mukaan?”

Géraldine, Lydie ja Audrey ovat heti valmiita, Sébastien epäröi. Antoine miettii, mitä vaikutusta päivän myöhästymisellä oikeastaan on.

”Ei ehkä mitään, mutta protestin avulla voidaan herättää keskustelua asiasta, varsinkin jos lehdistö tulee paikalle”, sanoo ryhmää kouluttava Maud. ”Entäs jos kaivinkoneet sytytettäisiin tuleen?”

Tervetuloa kansalaistottelemattomuuden kurssille!

Parikymmentä osallistujaa pohtii, missä menee väkivallan raja ja mitä oma etiikka sallii. Tilanteet ovat kuviteltuja, mutta keskustelut pistävät vakaviksi. Mihin itse olisin valmis? Missä omat rajani nousevat vastaan?

Idea kursseista syntyi Greenpeacen entiselle kampanjapäällikölle Xavier Renoulle vuonna 2006. Perinteisen järjestömaailman tahmeuteen kyllästynyt Renou kaipasi jotain muuta kuin mielenosoituksia ja vetoomuksia, jotain näkyvämpää ja tehokkaampaa. Hän löysi kansalaistottelemattomuuden.

Renou oli vakuuttunut, ettei hän ollut ajatuksineen yksin. Hän suunnitteli ystävineen kurssin, joka toimisi kuin aktivistin työkalupakki. Kahden päivän aikana opitaan kokoustamaan tehokkaasti, vastustamaan väkivallattomasti poliisia, vastaamaan selkeästi toimittajille ja kirjoittamaan lehdistötiedote.

”Emme edusta mitään tiettyä asiaa, tarjoamme ainoastaan työkaluja”, Renou korostaa.

Osallistujat voivat halutessaan liittyä sähköpostitse ja kännykän välityksellä toimivaan rinkiin, jossa kuka tahansa voi tiedottaa tulevasta tempauksesta. Kyse voi olla yhtä lailla kodittomien talonvaltauksesta kuin turvapaikanhakijan tukemisesta poliisilaitoksella. Voi tulla tai olla tulematta.

”Ennen pitkää jokainen löytää asian, joka on omaa sydäntä lähellä.”

Vastustusta suoraan ja näkyvästi

Kahden ja puolen vuoden aikana on järjestetty lähes satakunta kurssia eri puolilla Ranskaa, yhä useammin suoraan kansalaisjärjestöjen ja ammattiliittojen pyynnöstä. Tällä kertaa asialla on liikuntavammaisten järjestön (Association des paralysés de France, APF) paikallisosasto.

Kurssi on avoin kaikille. Mukaan on liittynyt APF:n työntekijöiden ja jäsenten lisäksi ”aktivismin veteraani”, viisikymppinen Lisa, eläkeläinen Philippe, joka määrittelee itsensä ”entiseksi anarkistiksi” sekä parikymppisiä maailmanparantamisen untuvikkoja, jotka eivät kuulu järjestöihin.

Kurssilla käytetään ainoastaan etunimiä ja ranskalaisista tavoista poiketen kaikkia sinutellaan.

Osallistujia yhdistää halu vaikuttaa, suoraan ja näkyvästi. ”Suora toiminta tarkoittaa sitä, että mennään sinne, missä asiat tapahtuvat”, Maud sanoo. Menemistä harkitaan aina tarkkaan: mikä on tavoite, miten se saavutetaan, mitkä ovat riskit ja mitä halutaan sanoa.

Jokaisella osallistujalla on roolinsa: mediapäällikkö vastaa toimittajien kysymyksiin, poliisin yhteyshenkilö huolehtii suhteista virkavaltaan, suojelusenkeli kantaa osallistujille juomista ja evästä.

”Mikään ei ole niin tärkeää kuin omien fyysisten ja psyykkisten rajojen tunteminen. Uhkarohkeus asettaa koko ryhmän vaaratilanteeseen”, Maud muistuttaa.

Ensimmäinen sääntö: pelko johtaa helposti väkivaltaan. Aktivistin on osattava pitää pää kylmänä, vaikka vastapuolen tunteet kuumenevat. Toinen sääntö: poliisia ei koskaan juosta karkuun, eikä käsiä pidetä koskaan selän takana. Kolmas sääntö: fyysistä kosketusta tulee välttää. Kireässä tunnelmassa hienovarainenkin hipaisu tuntuu helposti aggressiiviselta.

Kurssilaiset nyökyttelevät. Pyörätuolissa istuva Géraldine kirjoittaa sääntöjä muistiin. Hän ei miellä itseään aktivistiksi, mutta on kurkkuaan myöten täynnä yhteiskunnan syrjintää ja sääliä.

Jarrut päälle, lukolla kiinni

Iltapäivällä harjoitellaan poliisin väkivallatonta vastustamista. Kurssilaiset heittäytyvät vuoronperään lattialla kiemurteleviksi ankeriaiksi, joiden kantamiseen tarvitaan vähintään neljä aikuista.

Pyörätuolilaiset laittavat jarrut päälle ja kiljuvat, kun poliisia esittävä Maud yrittää etsiä jarrumekanismia. Neliraajahalvaantunut Marie-Antoinette kirvoittaa muilta kurssilaisilta aplodit: sähköistetty pyörätuoli painaa yli 150 kiloa, eikä sitä liikauteta millään, kun jarrut ovat päällä.

”Tehän olette uskomattomia aktivisteja!” Maud hehkuttaa. Marie-Antoinette hymyilee leveästi. Hän ei ole koskaan ajatellut, että pyörätuoli voisi olla aktivistin ase.

Vielä hankalamman tilanteen edessä poliisi on, kun kaksi pyörätuolilaista lukitsee kätensä metallisen putken sisälle. Ei auta kuin sahata putki poikki.

”Siihen kuluu monta tuntia ja lehdistö ehtii saamaan hyviä kuvia”, Maud selittää.

Vielä parempia kuvia saadaan, kun lukkiudutaan pyörän U-lukolla kaulasta kiinni. Kolme avainta mukaan: yksi paikalla olevan kaverin taskuun, yksi kauas tempauspaikalta – ja yksi alushousuihin.

”Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Jos teidän on syystä tai toisesta päästävä tilanteesta pois, teillä on oltava avain käsillä.”

Salapoliisileikkiä

Seuraavana aamuna sovelletaan opittua. Poliiseja esittävät kurssilaiset järjestäytyvät omaksi ryhmäkseen, aktivistit taas eristäytyvät suunnittelemaan sosiaaliviraston valtausta. Tarkoituksena on vaatia työkyvyttömien vammaisten saaman 680 euron kuukausiavustuksen korotusta ja herättää keskustelua vammaisten toimeentulosta.

Yksi ohjaajista hoitaa toimittajan virkaa ja kuvaa tempauksen. Toiset esittävät viraston turvallisuuspäällikköä ja tympääntyneitä toimihenkilöitä.

Ilmassa kihelmöi pientä jännitystä, vähän kuin lapsuuden salapoliisileikeissä. Sovittuun kellonaikaan harjoitus alkaa, aktivistit soluttautuvat asiakkaina virastoon ja eristävät virastopäällikön toimistoonsa. He ehtivät jopa antaa lausuntoja lehdistölle ennen kuin poliisit saapuvat paikalle.

Kaikkia naurattaa. Kun harjoitusta puretaan ryhmässä, poliiseja harmittaa, etteivät he ehtineet tehdä mitään.

Nauru hyytyy vähitellen, kun Maud istuttaa kurssilaisia vuoronperään poliisikuulusteluun. Fiktiivisyydestään huolimatta tilanne alkaa nopeasti stressata. Géraldine pysyy tyynenä kuin viilipytty, mutta Lydie ryhtyy väittelemään poliisin kanssa.

”Seis, seis”, Maud pysäyttää harjoituksen. Uusi sääntö: älä koskaan kuvittele olevasi vahvempi tai fiksumpi kuin poliisi.

”Te olette tehneet jotain laitonta, poliisilla on täysi oikeus kuulustella teitä. Kysymyksiin ei tarvitse vastata, mutta väitteleminen vain pahentaa asiaa. Tämä on pelkkä harjoitus, oikeassa tilanteessa jännitteet ovat kymmenkertaiset.”

Kärsivällisyys palkitaan

Parin viikon kuluttua kurssista Géraldine, Antoine, Sébastien ja Marie-Antoinette päättävät kokeilla, miltä oikea stressi tuntuu. Ryhmä aktivisteja vaatii maakuntahallinnolta toimivaa liikuntavammaisten kuljetusta, jota ei lakipykälistä ja lukuisista lupauksista huolimatta ole saatu.

Pyörätuolit valtaavat hallintorakennuksen pihan, seinää vasten levitetään banderolli. Leppoisa tunnelma kiristyy, kun pari virkamiestä ilmestyy selittämään, että valitettavasti kukaan ei voi ottaa aktivisteja vastaan. Paikallistelevision toimittaja kuvaa loputtomalta tuntuvaa selittelyä, Géraldinen tavallisesti tyyniltä kasvoilta kuultaa suuttumus.

”Me vaadimme vain lainmukaisia oikeuksia. Meidän on järjestettävä tempaus tullaksemme kuulluksi – ja sitten meille sanotaan, ettei kukaan muka voi ottaa meitä vastaan! Minähän en lähde tästä mihinkään!”

Kärsivällisyys palkitaan tunnin kuluttua. Maakuntaneuvoston puheenjohtaja kutsuu osan aktivisteista keskustelemaan, peittelee kiukkuaan kauniisiin sanakäänteisiin ja koreisiin lupauksiin ja hermostuu, kun aktivistit vaativat asiaa maakuntaneuvoston seuraavan kokouksen asialistalle.

”Minä en tällaisia ukaaseja kuuntele. Täällä neuvotellaan silloin, kun minä kutsun neuvottelun koolle, sillä siisti.”

Aktivistien kamera kuvaa. Parin viikon päästä video on netissä, sopivasti ennen seuraavaa tempausta: maakuntaneuvoston kokoukseen tunkeutumista. Pyörätuoliaktivisteista kuullaan vielä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2009.

Elämää kaislojen päällä

ANNA VAINIO Uro-intiaanit

Uro-intiaanit asuvat kaislasaarella Perun ja Bolivian rajamailla.

Titicaca-järvellä puhaltaa kylmä tuuli, mutta aurinko on polttavan kuuma. Istun pienen laivan kannella Perun ja Bolivian rajamailla ja ihailen värejä. Aivan kuin joku olisi yhtäkkiä pyyhkäissyt pölyt tuulilasista, niin kirkkaina hyppäävät esiin veden sininen ja kaislojen vihreä.

Purjehdimme kelluville Los Uros -saarille, joita intiaanit ovat rakentaneet kaisloista jo useita vuosisatoja. Rakennusmateriaalista ei ole pulaa: kaisloja kasvaa niin tiheästi, että reitin löytämiseen vaaditaan laivan kapteenilta erinomaisia navigointitaitoja.

Kaikki ovat keskenään sukua

Lähestyessämme saaria kanssamme matkustavan turistiryhmän opas innostuu. Hänen mukaansa olemme onnekkaita päästessämme vielä näkemään uro-intiaanien perinteisiä menoja, ennen kuin heimo häviää taistelunsa kehitystä vastaan.

Opas kuitenkin lisää, että viimeinen ”oikea” uro-intiaani kuoli jo yli 50 vuotta sitten. Nykyään saarilla asuvat uro- ja aymara-mestitsit.

Vuosisatojen seka-avioliitot ovat hävittäneet ”puhtaat” urot. Moinen epätarkkuus ei turisteja häiritse: he viettävät saarilla vain tunnin, ottavat itsestään kuvia ja jatkavat pian matkaa.

Minä jään. Päällikön löytäminen jalkapallokentän kokoiselta saarelta ei ole vaikeaa. Ongelmaksi osoittautuu kävely pehmeän kaislapeitteen päällä. Kaislat joustavat jalkojen alla, jopa painuvat veteen. Onneksi saari on iso, kellumisliikettä ei tunne.

Kyläpäälliköksi esittäytyvä Juan saattaa minut huteraan majaan. ”Yöllä saattaa nousta myrsky. Jos tuulee oikein kovaa, pidä seinästä kiinni”, Juan varoittaa ja näyttää talon pelastustoimet tottunein ottein.

Päivän päätteeksi päällikkö kiipeää saaren keskellä seisovaan torniin tarkistaakseen, ettei muita turistiveneitä ole tulossa. Nyt voi rentoutua, hän huokaisee.

Saarella asuu viisi perhettä. Kun kysyn, ovatko perheet toisilleen sukua, isäntäni naurahtaa. Kaikki uro-intiaanien parituhatta jälkeläistä ovat keskenään sukua.

Rakentaminen ei lopu koskaan

Juanilla on kuusi lasta. Hieron tuttavuutta 7-vuotiaan, turisteja varten värikkäästi pukeutuneen Glorian kanssa. Hän juoksee kotiinsa ja ilmaantuu hetken päästä farkkuihin ja huppariin pukeutuneena. Hupparin selässä komeilee Mikki Hiiri.

Gloria näyttää läksynsä: kiitos naapurisaaressa sijaitsevan adventistien koulun, suurin osa lapsista käy vähintään ala-asteen. Sen jälkeen on lähdettävä opiskelemaan lähikaupunkiin, Punoon.

Suurin osa asukkaista kuitenkin jää saarille. Punossa alkuperäisväestöä odottavat usein kodittomuus, työttömyys ja köyhyys. Vaikka elämä saarilla ei ole helppoa, se on turvallista: niin kauan kuin turisteja tulee ja järvessä kasvaa kaislaa, intiaanit pärjäävät.

Työtä riittää. Saaren rakentaminen ei lopu koskaan. Alimmat kaislat mätänevät vedessä nopeasti ja päälle on laitettava uusia. Sadekauden aikana saaren koko väestö osallistuu rakennustöihin. Silloin uutta kaislakerrosta tehdään pari kertaa viikossa. Silloin on myös siirrettävä kaikki talot, tavarat ja jopa näkötorni.

Illan tullen saaren ohi soutaa veneitä lastinaan kaislapinoja. Kaislaa tarvitaan aina: sitkeitä yläosia käytetään veneiden rakentamiseen, pehmeitä alaosia syödään.

Illalliseksi kaislaa, lounaaksi ankanmunaa

Illalliseksikin on kaislaa: pehmeää ja makeahkoa, miltei mautonta. Lapset pureskelevat tottelevaisesti varsia: kaikki ruoka maistuu. Illallisen jälkeen lapset hierovat hampaitaan kaislavarsilla hammasharjan tapaan.

Vanhimmat menevät peseytymään järveen. Vesi oli vielä päivällä siedettävän lämpöistä, mutta pimeän laskiessa tuntuu kuin kävisi avannossa. Veden alla jalat koskevat jotain, joka tuntuu köydeltä.

Juan kertoo, että saari on kiinnitetty pohjaan köydellä. Muuten saattaisimme herätä aamulla kaukana Bolivian puolella. Toisaalta köyden avulla asuinpaikkaa on helppo vaihtaa tarpeen tullen. Tässä siis syy siihen, ettei yksikään matkatoimisto anna saarten karttaa.

Aamulla Juan valmistautuu metsästysretkeen.

Matkalle lähdetään pienellä alumiinisoutuveneellä. Kaislaveneet ovat turisteja varten. Sitä paitsi viime vuosina kaupungin laskemien jätevesien takia kaislat eivät kasva yhtä pitkiksi kuin ennen, eivätkä riitä veneen rakentamiseen.

Vietämme kaislikossa useita tunteja, mutta lintuja ei näy. Lopulta oppaani päästää ilonkiljahduksen ja näyttää ankanpesän, josta poimii kolme munaa. Tänään ei tarvitse syödä kaislaa.

Ruoka ei ole kelluvilla saarilla itsestäänselvyys. Muun ruuan kuin kalan saaminen vaatii työtä.

Perunamaa kaislojen päällä

Joidenkin talojen vieressä on pieniä, vain parin neliömetrin kokoisia kasvimaita. Juanin vaimo Luz kerää kaislojen juuriin tarttunutta multaa ja laittaa sitä kaislapohjalle. Siellä kasvaa perunaa, joka riittää perheelle vajaaksi viikoksi.

Perheellä, kuten monilla muillakin uroilla, on Punon lähellä maissa pieni maapalsta. Jos sitä ei käy joka päivä vahtimassa, naapurit tai kodittomat korjaavat sadon.

Isännän talossa keskellä lattiaa seisoo väritelevisio, josta lapset katsovat piirrettyjä. Naisten turisteille ahkerasti kauppaamia perinteisiä leluja ei näy, mutta leikkiautoja ja Barbie-nuken kopioita on useampi.

Eniten rahaa menee moottoriveneisiin ja polttoaineeseen, kertoo Juan. Sen jälkeen kun 1990-luvulla saarille saatiin aurinkopatterit ja sähkögeneraattorit, ostettiin myös televisiot. Samoihin aikoihin viimeisetkin matkailua vastustaneet saaret alkoivat vastaanottaa turistiveneitä.

Uhkaava ja auttava ulkomaailma

Kysyn Luzilta, asuisiko perhe edelleen lautalla, jos turisteja ei olisi. Nainen miettii hetken ja vastaa, että hänen on vaikea kuvitella sellaista elämää.

800 vuotta sitten, kun ensimmäiset uro-intiaanit pakenivat inkojen valloitusta ja rakensivat kaisloista kelluvia saaria, he ajattelivat hengissä pysymistä. Siinä missä alkuperäiskansa turvautui järven suojaan, nykyasukkaat ovat riippuvaisia ulkomaailmasta.

Puolisojakin haetaan nykyään muualta. Juan löysi aikoinaan Luzinsa kaupungista, minkä jälkeen tämä sai luvan muuttaa saarille. Ulkopuolinen voi asettautua saarelle vain naimisiinmenon jälkeen.

Miltei kaikki saarten asukkaat ovat nykyisin rannikon aymara-heimoa. Juan pitää itseään kuitenkin uro-intiaanina, ja niin pitävät kaikki muutkin, jotka ovat kasvaneet saarilla. Kodeissa puhutaan vain aymaran kieltä, urojen oma kieli on hävinnyt.

Matkaan naapurisaareen pienellä kaislaveneellä. Melan sijasta Juan antaa minulle pitkän kepin, jolla soutaminen on hyvin hidasta. Meillä ei kuitenkaan ole kiire mihinkään.

Kun on yöpynyt saarella, intiaanit eivät enää tyrkytä käsitöitä ja tuskin edes kiinnittävät huomiota vieraaseen. Pistäytyvät turistit sen sijaan maksavat jokaisesta maihinnoususta sisäänpääsymaksun, joka vaihtelee 1–3 dollarin välillä. Nähtävyydet nostavat saaren käyntimaksua, joten asukkaat perustavat ahkerasti eläinmuseoita täytettyine lintuineen tai rakentavat torneja, jotka ovat jo kauan sitten menettäneet tehtävänsä vartiotorneina.

Todellisiin nähtävyyksiin törmää, kun niitä vähiten odottaa: eräällä saarella harjoittelee jalkapallojoukkue. Saaren isäntä kertoo ylpeänä, että paikallinen joukkue voittaa aina alueelliset ottelut. Vastustajat pystyvät harvoin hyviin suorituksiin 3 800 metrin korkeudessa merenpinnasta. Sillä niin korkealla täällä ollaan.

Kaikkien jumalten maa

Kun palaan takaisin, Luz laittaa ruokaa: paistettua truchaa, kuuluisaa Titicacan kirjolohta. Ennen lohi oli miltei ainoa urojen ravinnonlähde, nykyään intiaanit joutuvat kilpailemaan kaupallisten kalastusalusten kanssa, eikä lohta riitä kaikille. Kalojen kokokin pienenee. Nainen kääntelee hiukan yli 15-senttisiä kaloja paistinpannulla, joka on asetettu avotulelle keskelle saarta.

Ruoan kanssa otetaan chichaa, paikallista kiljua. Juan kaataa vähän chichaa maahan. Lahjaksi Pachamamalle, hän selittää. Täällä Pachamamaa, Äiti Maata, kunnioitetaan yli kaiken.

Sunnuntaina Juan ja perhe suunnittelevat lähtevänsä saarten ainoaan kirkkoon: naapurit ovat huhunneet, että amerikkalaispastori olisi tulossa jakamaan intiaaneille vaatteita ja elintarvikkeita.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2009

Miksi ydinaseista pitäisi luopua?

Lapselliselta kuulostava kysymys siitä, miksi ydinaseista tulisi luopua, on noussut kuumaksi puheenaiheeksi. Hiroshiman ja Nagasakin ydintuhot kokeneessa Japanissa halu ydinaseiden kieltämiseen kumpuaa omista kauhukokemuksista.

Ne eivät kuitenkaan näytä riittävän ydinaseista vapaan maailman perusteluiksi. Ponnistelut ydinaseiden kieltämiseksi tulee kytkeä saumattomasti nykyistä tasa-arvoisemman, oikeudenmukaisemman ja inhimillisemmän maailmanyhteisön rakentamiseen.

Kun ajatus ydinaseettomasta maailmasta nousi uudelleen poliittiseksi tavoitteeksi Yhdysvalloissa, jouduin jälleen kerran pohtimaan hankkeen perusteluja. Sivistyneen ihmiskunnan periaatteet edellyttävät köyhyyden ja ilmastonmuutoksen kaltaisten ongelmien ratkaisemista. Ydinaseiden kieltämistä koskeva keskustelu sen sijaan juuttuu aseistuksen ja kansallisen turvallisuuden alueelle. Sitä ei pidetä moraalisena tai inhimillisenä kysymyksenä. Ydinaseita vastustava liike on kuitenkin kytkettävä laajempiin kokonaisuuksiin, jotta aseriisunta onnistuisi.

Käänsin kymmenen vuotta sitten japaniksi Britannian laivaston entisen komentajan Robert D. Greenin kirjan Fast Track to Zero Nuclear Weapons. Yksi kirjan ajatus askarruttaa minua yhä: Kirjailija vertasi ydinaseiden vastaista liikettä 200 vuoden takaiseen kampanjaan orjuuden lakkauttamiseksi. Hän sanoi jälkimmäisen onnistuneen, koska se keskittyi orjuuden raakuuden ohella sen laittomuuteen.

Green opettaa, että ihmiskunnan kokemat kärsimykset ja katkerat kamppailut voivat luoda poliittisen tahdon säätää tärkeitä lakeja kansallisesti ja kansainvälisesti. Vaikka lakien läpivienti vaatii kompromisseja, lainsäädäntöön tulee oikeudellisia normeja, kieltä ja käsitteellisiä viitekehyksiä, joita voidaan käyttää uuden aikakauden airuina.

Aseita kieltävien tai rajoittavien kansainvälisten sopimusten esipuheet vetoavat laillisuuden perusperiaatteisiin. Ydinaseita ja muita asetyyppejä käsittelevien sopimusten välillä on kuitenkin selvä ero. Biologisten ja kemiallisten aseiden sekä henkilömiinojen ja rypäleaseiden kieltoa koskevat sopimukset sisältävät inhimilliset ja moraaliset perustelut, jotka ovat niiden mukaan ennakkoehtona sivistyneelle maailmalle. Ne ovat myös ihmisen omantunnon sanelemien lakien alaisia. Yllättävää kyllä, näihin ei vedota ydinsulkusopimuksessa (NPT) eikä täydellisessä ydinkoekieltosopimuksessa (CTBT).

Vastoin yleistä olettamusta NPT- ja CTBT-sopimuksissa ei ole inhimillisiä ja moraalisia perusteluja, jotka sisältyvät muihin asesopimuksiin. Voimmeko todella päästä ydinaseettomaan maailmaan näin heikon lainsäädännön pohjalta?

Taustalla on se, että ydinaseiden haltijoiden taivuttelu sitoviin säädöksiin vaatii kaunistelevia ilmauksia. Pelkään, että hyväksyessämme tämän käytännön, emme onnistu luomaan normeja, jotka tunnustavat ydinaseiden todellisen luonteen ja niiden vaikutuksen tuleviin sukupolviin. Emme myöskään pysty visioimaan ydinaseista vapaata maailmaa parempana mallina ihmiskunnalle.

Tehtävämme on luoda kansainvälinen oikeudellinen instrumentti, joka voi toimia, vaikka ydinasevallat eivät hyväksyisi sitä, koska siihen sisältyy moraalinen kannanotto ydintuhon silmitöntä kauhua kohtaan. Mahdollinen askel tähän suuntaan voisi olla se, että ydinaseiden käyttö ja niillä uhkaaminen julistettaisiin laittomaksi. Kansalaisjärjestöjen ja samanmielisten valtioiden aloittama niin sanottu Ottawan prosessi saattaa tarjota sopivan kanavan lähestyä asiaa.

Meidän on tehtävä selväksi, kuinka sapelinkalistelu ja tykkidiplomatia vääristävät maailmaa. Räikein esimerkki tästä on ydinaseilla uhkaaminen. YK:n peruskirja pyrkii kehittämään ”kansakuntien välillä ystävällisiä suhteita, jotka perustuvat kansojen yhtäläisten oikeuksien ja niiden itsemääräämisoikeuden periaatteen kunnioittamiseen” ja edistää ”kaikille kuuluvien ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamista”. Näitä tavoitteita ei voida saavuttaa ydinasepelotteilla. Samalla, kun me kuljemme kohti maailmaa, jossa ei ole ydinaseita, meidän pitäisi visioida uutta, entistä inhimillisempää maailmaa.

Kirjoittaja on sovelletun fysiikan tohtori, joka on perustanut Japaniin riippumattoman Peace Depot -tutkimuslaitoksen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2009.

Kovissa kansissa: Demokratia on rikki

Kun Paul Collier kirjoitti edellisen kerran maailman köyhimmästä miljardista ihmisestä, syntyi moderni klassikko. Vuonna 2007 julkaistu The Bottom Billion oli rohkea ja terävä puheenvuoro globaalin kurjuuden pohjimmaisista syistä, eikä ole ihme, että sitä luetaan nykyisin osana kehitysmaatutkimuksen perusopintoja. Collier, Oxfordin yliopiston taloustieteen professori, palaa uusimmassa kirjassaan saman ihmisryhmän pariin, ja hänellä on jälleen tärkeää sanottavaa.

Wars, Guns and Votes: Democracy in Dangerous Places alkaa varoituksella: Collier toteaa esipuheessa, että hänen kirjassa esittämiään suosituksia voidaan pitää kalliiksi tulevana idealismina, valeasuisena imperialismina tai loukkauksena demokratian periaatteita kohtaan. Hän kiistää tulkinnat välittömästi toteamalla, että kaikki kirjan ehdotukset perustuvat yksinkertaisesti empiirisiin faktoihin ja poliittisiin perusoikeuksiin.

Argumentti ei aivan vakuuta: empiirisillä ”faktoilla” on historian saatossa perusteltu jos jonkinlaisia myöhemmässä tarkastelussa epäonnistuneiksi osoittautuneita yhteiskuntajärjestyksiä, eikä taloustieteenkään saldo liene tässä suhteessa aivan puhdas.

Joka tapauksessa Collier asettaa itselleen ainakin pintapuolisesti yksinkertaisen tehtävän: tutkia yhteiskuntatieteellisillä menetelmillä, miksi yritykset rakentaa demokratiaa, hyvinvointia ja vakautta epäonnistuvat toistuvasti maailman köyhimmissä maissa, ja antaa havaintoihin perustuvia suosituksia siitä, mitä asialle voisi tehdä.

Empirian asialla, vaaraa uhmaten

Collier on tutkimusryhmänsä kanssa koonnut vaikuttavan määrän aineistoa. Tutkimusprosessi on kuvattu kuivakkaan ironisissa kertomuksissa vaaraa – usein Afrikan kriisipesäkkeissä – uhmaavista, totuutta etsivistä sankariyhteiskuntatieteilijöistä. Collier jaksaa toistuvasti alleviivata sitä, miten kaikki kirjan johtopäätökset perustuvat empiiriseen tutkimukseen. Loppuun hän on vielä varmuuden vuoksi listannut teoksen pohjana olevat 25 tieteellistä julkaisua.

Collier korostaa kirjan tutkimuksellista otetta luultavasti siksi, että hän sanoo asioita, joita emme haluaisi kuulla. Teoksen keskeinen väite on, että demokratia lisää väkivaltaa, epävakautta ja vallankaappauksia maailman köyhimmissä maissa. Väitteen aiheuttama shokkiefekti tosin lieventyy siinä vaiheessa, kun Collier myöntää demokratian tarkoittavan maailman köyhimmälle miljardille ihmiselle lähinnä vaaleja – jotka nekin ovat useimmiten läpikotaisin epärehellisiä.

Demokratia ei toimi, sillä vallanpitäjiä on erittäin vaikea saada poliittiseen vastuuseen. Collier osoittaa vakuuttavasti, miksi tyypillisen maailman köyhimpiin kuuluvan maan hallitsijan on järkevää turvautua vilppiin: kun huijaamisesta ei seuraa rangaistusta, eikä rehellisyydestä palkintoa, kannattaa jokaisen omaa etuaan maksimoivan rationaalisen toimijan huijata. Pyyteettömästi kansan etua ajavat poliittiset johtajat näyttävät olevan vähissä.

Väkivalta demokratian käyttöön

Collier tarjoaa ratkaisuksi keppiä ja porkkanaa. Kehitysavun ehdoksi tulisi asettaa julkisen rahankäytön tiukka ulkopuolinen valvonta, ja avun määrän pitäisi olla sidottu vastaanottajamaan sotilasmenoihin. Huomionarvoista on, että Collier ei kannata kehitysavun lakkauttamista kokonaan, toisin kuin hänen entinen oppilaansa, teoksellaan Dead Aid kohua herättänyt Dambisa Moyo. Maiden sisäinen turvallisuus tulisi lisäksi Collierin mukaan taata kansainvälisen yhteistyön avulla, koska monet valtiot ovat yksinkertaisesti liian pieniä vastaamaan omasta turvallisuudestaan.

Radikaalein ehdotus koskee kuitenkin väkivallan valjastamista demokratian käyttöön. Collier haaveilee kansainvälisestä sopimuksesta, jossa länsimaat lupaisivat maailman köyhimpien maiden poliittisille johtajille estävänsä vallankaappaukset, mikäli he sitoutuvat järjestämään avoimet ja rehelliset vaalit. Tällöin vallanpitäjät saisivat rehellisestä toiminnasta palkinnon. Vastaavasti huijaamisesta seuraisi rangaistus suuremman vallankaappausriskin muodossa – etenkin mahdollisten kapinallisten tietäessä, että länsimaat eivät puutu heidän toimintaansa.

Collierin kirjan alussa antama varoitus alkaa näyttää aiheelliselta. Nämä ehdotukset on todellakin helppo tulkita kielteisesti. Mutta voimmeko luottaa hänen vakuutteluunsa siitä, kuinka kaikki perustuu vain yksinkertaisiin empiirisiin faktoihin ja poliittisiin perusoikeuksiin? Ainakin hän hahmottelee ehdotuksensa poikkeuksellisen kevyellä kädellä: teokselle muuten kovin tyypillinen tilastoihin ja tutkimuksiin perustuva argumentaatio puuttuu.

Ehdotusten uskottavuus jää siis arvoitukseksi, mutta yksi asia käy joka tapauksessa ilmi: hyppy empiirisiä faktoja etsivän yhteiskuntatieteilijän roolista poliittisia suosituksia antavan visionäärin tehtävään on pitkä ja vaativa. Paul Collier ansaitsee kiitokset hyvästä yrityksestä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2009.

Muut Kumppani-lehden linkit

Mikä tekee naisen?

Kameran laukaisimet napsuvat – lähikuvia hiuksista, vatsalihaksista, käsivarsista, sääristä. Keskustelut, analyysit ja mielipidetiedustelut täyttävät tiedotusvälineet. Kaikki katseet kohdistuvat Caster Semenyaan, eteläafrikkalaiseen urheilijaan. Hän saavutti maailman huomion: ei siksi, että voitti kultaa, vaan koska hänen identiteettinsä kyseenalaistettiin. Draamassa oli kyse siitä, kuka saa päättää hänen sukupuolestaan.

Vaikka Semeneyan syntymätodistus osoitti hänen syntyneen naiseksi, Kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF väitti muuta. Semeneyan käytös nähtiin miehisenä. Yhteiskunnan jäykät sukupuolirakenteet pelkistivät hänen naiseutensa sarjaksi biologisia piirteitä.

Caster Semenyalle 800 metrin kultamitalin voittaminen Berliinin MM-kisoissa on täytynyt olla loistelias hetki. Mutta se ei kestänyt kauan. Semeneyan ihmisyys sai odottaa sillä aikaa, kun hänestä tehtiin laboratoriorotta.

Kuinka nöyryyttävältä täytyykään tuntua, kun valkotakkiset ihmiset tutkivat sukupuolielimiä ja suorittavat muita tunkeilevia toimenpiteitä. Sukupuoli varmistetaan yhä reduktionistisilla menetelmillä, joista tulisi luopua.

Semenyan tarina toimii esimerkkinä yhteiskunnan pakkomielteestä sukupuoli-identiteettiin ja osoittaa, miten poissulkevaa se voi olla. Kuva täydentyy seksuaalisilla ja sukupuolisilla stereotypioilla.

Jos Semenyalla olisi ollut pitkät hiukset, mielellään taipuisat tai suorat, korkea ääni ja isot rinnat – ja silti hän olisi juossut nopeasti – olisiko häntä yhä pidetty miehenä? En oikein usko.

Mikä siis on ydinkysymys? Miltä nainen näyttää? Millainen on afrikkalainen nainen? Hormonien määräkö tekee naisen? Riittääkö kohtu? Jos kohtu on poistettu, tuleeko naisesta vähemmän nainen? Mitä, jos hän on syntynyt ilman kohtua? Onko se merkki hänen sukupuolestaan vai ainoastaan luonnon oikku? Jos syntyy ilman raajoja, onko silloin vähemmän ihminen?

Semenyalla on väitetty olevan enemmän mieshormoneja kuin keskimääräisellä naisella. Testataanko kaikki naisurheilijat, jotta heidän hormoninsa voitaisiin laskea?

Säännöt ovat sääntöjä. Doping on väärin siinä missä huijaaminenkin, mutta ihmisen synnynnäiset ominaisuudet meidän tulisi jättää rauhaan.

Jos sille tielle lähdettäisiin, meidän pitäisi lyhentää Usain Boltin jalkoja ja vähentää Michael Jordanin kimmoisuutta.

Kirjoittaja on kenialaissyntyinen kustannustoimittaja ja aktivisti.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2009.

Pääkirjoitus: Sakset käteen!

Joulukuun alussa Kööpenhaminassa päätetään taas maapallon tulevaisuudesta. Suuressa ilmastokokouksessa Afrikan unioni aikoo vaatia länsimailta kymmeniä miljardeja euroja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Se uskoo yhtenäisen Afrikan olevan entistä vahvempi vaateissaan. Kokousta edeltävä neuvottelukierros on kuitenkin takkuillut.

Näen jo edessäni järjestöjen Kööpenhaminan jälkeiset tiedotteet, joiden mukaan kokous oli pettymys. ”Lupauksia annettiin, mutta ei mitään konkreettista. Länsi pysyy poteroissaan ja köyhät maat maksavat hinnan”, kuuluu kriitikoiden viesti ennustuksessani.

Toivottavasti olen väärässä.

Lokakuussa Helsingissä vieraili englantilaisen The Corner Housen tutkija-aktivisti Larry Lohmann, joka muistutti, että samaan aikaan, kun katseemme on käännetty kohti Kööpenhaminan kaltaisia isoja kokouksia, pimentoon jää hidas poliittinen muutos.

Päästökauppa tekee ilmastonmuutoksesta kaupankäyntiä. Se ei ole mikään uutinen sinänsä. Lohmann kuitenkin vertaa nyt neuvoteltavia sopimuksia Euroopassa 1300-luvulta 1800-luvun puoliväliin asti jatkuneeseen maan yksityistämiseen. Maanjako ei ollut yksinkertainen prosessi ja se tuotti paljon vastarintaa. Nyt neuvotellaan tilasta, johon saasteet saa tupruttaa.

Maanomistuksella ja ilmastokaupalla on myös suorempi yhteys. Rikkaat maat voivat hankkia itselleen lisää päästöoikeuksia ostamalla maata köyhemmistä maista. Hiilidioksidia sitova metsä toisaalla antaa luvan saastuttaa kotona. Omille markkinoille hankitut päästöoikeudet hyödyttävät rikkaan maan taloutta. Monet alkuperäisasukkaat ovat huolissaan maaostoksilla olevista rikkaista valtioista. Valtio kun saattaa myydä heidän maansa ulkomaalaiseen omistukseen.

Lohmannin viesti on se, että fossiilisiin polttoaineisiin turvautuvat jättiyritykset eivät pelaa ilmaston vaan kaupan ehdoilla: yritykset liioittelevat päästöjään saadakseen paremman alkuasetelman ilmaisille kiintiöilleen. Kun pelinappulat vähenevät, yhä suurempi osa niistä joutuu harvojen ja voimakkaiden käsiin, aivan kuten maankin suhteen on käynyt.

Tässä lehdessä pohditaan, miksi me pienet ihmiset toimimme toisin, vaikka tiedämme, mikä olisi ympäristölle parasta (Pallo jalassa, s. 16). Suomalaisille ilmastonmuutoksessa on vielä paljolti kysymys moraalisista valinnoista. Täällä seuraukset näkyvät lähinnä lisääntyvänä räntänä. Bangladeshissa taas ihmiset voivat vain paeta (s. 18).

Talous- ja ruokakriisin vuoksi maailmassa on tällä hetkellä eniten nälkää näkeviä 40 vuoteen. Ruokakriisi alkoi jo ennen talouskriisiä, joka puolestaan aiheutti sen, että rikkaiden apuhanoja pantiin pienemmälle.

Maailmalla ei ole erotuomaria. Meidän on itse ratkaistava loputtomat riitamme. Jos ja kun emme niitä ratkaise, ne ratkaisevat meidät.

Joskus mietin, miltä maailman kartta näyttäisi, jos kaikilla mailla olisi sakset, joilla irrottaa itsensä naapureistaan. Kaikki kelluisivat valtamerissä tasaisin välein. Tai ehkä rikkaimmat keksisivät keinon ampua itsensä avaruuteen, jossa voisivat avaruusauktoriteetin puuttuessa saastuttaa sydämensä kyllyydestä.

Tällainen kirjoittaminen on sekin melko vastuutonta. Pallo jalassa -jutussa kerrotaan ilmastonmuutosmasennuksesta, joka voi uhata ketä tahansa. Sen päälle pudotin niskaan maailman nälkää näkevät. Mutta älkää lannistuko. Pelkkä yrittäminen riittää. Saihan Yhdysvaltain presidenttikin siitä juuri Nobelin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2009.

Muut Kumppani-lehden linkit

Pallo jalassa – ilmastonmuutos ahdistaa

Tiedän, että ilmastonmuutos on vakava ongelma. Tiedän myös, että voisin osaltani torjua sitä säästämällä energiaa, kuluttamalla vähemmän ja erityisesti välttämällä lentämistä. Silti lähden jouluksi kaukomatkalle Suomen talvea pakoon.

Ilmiö on yleinen. Suomen Gallupin syksyllä tekemän mielipidetiedustelun mukaan suomalaiset kokevat ilmastonmuutoksen vakavaksi uhkaksi, mutta yhä harvempi on valmis tekemään uhrauksia sen torjumiseksi. Alle viidesosa suomalaisista olisi valmis maksamaan energiasta selvästi enemmän ympäristösyistä.

Tieto lisää tuskaa, mutta miksi se ei motivoi toimimaan?

Ongelma siirtyy tulevaisuuteen

”Ilmastonmuutoksella ei ole välittömiä seurauksia, jotka huomaisimme”, tutkija Sabine Marx sanoo. Ihmismieli vähättelee riskejä, jotka ovat kaukana tulevaisuudessa.

”Toivomme, että tapahtuu asioita, jotka estävät vaarojen toteutumisen. Ehkä toivomme, että kehitetään uutta teknologiaa, jolla ilmastonmuutos voidaan pysäyttää. Ehkä ajattelemme, että meillä on tulevaisuudessa niin paljon rahaa, että pystymme korjaamaan sen seurauksia. Tai sitten yksinkertaisesti ajattelemme, että emme enää ole hengissä vuonna 2100, kun ilmastonmuutoksesta todella kärsitään”, Marx selvittää.

Marx on Center for Research on Environmental Decisions (CRED) -tutkimuslaitoksen apulaisjohtaja. CRED on osa Columbian yliopistoa New Yorkissa, ja sen tutkijat ovat perehtyneet ilmastonmuutokseen psykologian näkökulmasta.

Useimmat ilmastonmuutosta tutkivat tiedemiehet keskittyvät ilmiön selittämiseen tai torjuntakeinojen keksimiseen. CRED:in tutkijat sen sijaan pohtivat, miksi ilmastonmuutos on osoittautunut niin vaikeaksi ongelmaksi ihmismielelle hahmottaa ja ratkaista.

Marx selittää vaikeutta osittain evoluutiolla. Ne aivojen osat, jotka reagoivat vahvasti uuteen vaaraan, ovat kehittyneet varhaisessa vaiheessa ihmisen evoluutiossa. Ne mahdollistavat nopean reagoinnin välittömään vaaraan – emme jää miettimään, jos joku hyökkää kimppuumme, vaan pakenemme heti.

”Aivojen osat, jotka käsittelevät tieteellistä tietoa, ovat nuorempia. Ne eivät aiheuta samanlaisia reaktioita”, Marx kertoo.

Ilmastonmuutoksesta tarjolla olevaan faktatietoon on siis helppo suhtautua etäisemmin. Se ei aiheuta välitöntä tunnereaktiota, joka motivoisi toimimaan.

Onko valinnoilla merkitystä?

Myös ilmastonmuutoksen mittakaava tekee siitä lähes käsittämättömän ihmismielelle. Ilmastonmuutos koskettaa koko maapalloa ja kaikkia ihmisiä. Miljardit yksittäiset valinnat vaikuttavat siihen, onnistutaanko sitä torjumaan.

”Ihmisille tulee halvaantumisen tunne: mitä ikinä he tekevätkään, se on vain pisara meressä”, Marx kuvailee.

Psykologian tutkija Janet Swim on samaa mieltä. Hänen mukaansa yksi ongelmista on juuri se, että ihmiset eivät tiedä, onko heidän ilmastovalinnoillaan todella merkitystä.

”Tämän lisäksi tilannetta vaikeuttaa ilmastonmuutoksen monimutkaisuus. Sillä on monta aiheuttajaa”, Swim sanoo.

Hän myös huomauttaa, että on esimerkiksi vaikeaa tietää, mitkä luonnonkatastrofit ovat ilmastonmuutoksen aiheuttamia. ”Yhdysvalloissa tiedemiehet sanoivat, että ilmastonmuutos oli syy hurrikaani Katrinaan, mutta sitä on mahdotonta tietää tarkalleen.”

Swim on psykologian professori Pennsylvanian osavaltionyliopistossa Yhdysvalloissa. Hän johti Yhdysvaltain psykologiliiton syksyllä julkaistun ilmastonmuutosraportin laatimista.

Ilmastoähky uhkaa

Ilmastotiedosta ei ole puutetta: mediassa on ilmastouutisia päivittäin. Tiedon määrä saattaa kuitenkin olla itsessään ongelma. Onko vaarana, että tieto menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos?

”Jotkut ihmiset sanovat, että on vaikeaa pelätä jotain, kun siitä kuulee toistuvasti. Monet ihmiset myös ajattelevat, että ilmastonmuutoksen vaaroja liioitellaan”, Swim sanoo.

Marx on huomannut saman ilmiön. ”Ilmastoväsymys uhkaa. Ihmiset saattavat turtua koko asiaan.”

Jotkut turtuvat, toiset ahdistuvat. Molemmat tutkijat uskovat, että ilmastonmuutos saattaa olla niin raskas ihmisen mielelle, että se voi aiheuttaa jopa masennusta.

”Olen lukenut tutkimuksia, joissa kerrotaan nuorten kärsivän ilmastonmuutosahdistuksesta. Nuorten kanssa toimivat psykiatrit ovat törmänneet ilmiöön”, Marx sanoo.

Swim muistuttaa, että vaikka ihmiset ahdistuvat ilmastonmuutoksesta, on vaikeaa tietää, olisivatko he ahdistuneita joka tapauksessa.

”On tärkeää, että ihmiset ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta, jotta he tekisivät jotain asian eteen. Ei kuitenkaan ole toivottavaa, että ihmiset ovat niin ahdistuneita, etteivät kykene toimimaan!” Swim sanoo.

Vaaditaanko katastrofi?

Monet ihmiset ovat tehneet ilmastosyistä pieniä muutoksia elämässään, esimerkiksi vaihtaneet hehkulamput energiansäästölamppuihin tai lisänneet julkisen liikenteen käyttöä. Vaikka nämä valinnat ovat hyödyllisiä, niissäkin on vaaransa. Ihmisillä on nimittäin taipumus ajatella, että kun he ovat tehneet yhden ympäristöystävällisen teon, se riittää. En harrasta yksityisautoilua, joten voin paremmin mielin lähteä jouluksi Thaimaan lämpöön.

”Tapojen muuttaminen on erittäin vaikeaa, varsinkin jos se vaatisi elintason alentamista”, Marx sanoo.

”Ihmiset myös usein valitsevat teon, jolla ei ole hirveän suurta vaikutusta. On luultavasti tärkeämpää, että eristää talonsa hyvin kuin kierrättää”, Swim sanoo.

Onko ilmastonmuutosta sitten edes mahdollista torjua? Yksittäisen ihmisen mieli on täynnä esteitä ongelman ratkaisulle – kansainvälisten ilmastoneuvottelujen koukeroista puhumattakaan.

”Joinain päivinä tuntuu siltä, että emme tule koskaan saamaan mitään aikaiseksi ilmastonmuutoksen suhteen”, Swim huokaa.

Parempina päivinä Swim kuitenkin uskoo, ettei peliä ole täysin menetetty. Hänen mielestään myönteiset esimerkit ovat erittäin tärkeitä. ”Tiedon sijaan ihmiset kiinnittävät enemmän huomiota siihen, mitä heidän naapurinsa tekevät.”

Marx myöntää joskus miettivänsä, vaadittaisiinko jokin suuri luonnonkatastrofi, jotta ihmiset heräisivät torjumaan ilmastonmuutosta. Hän on kuitenkin optimisti. Tärkeää on se, miten ilmastonmuutos esitetään ihmisille.

”On näytettävä myönteiset vaikutukset, joita ilmastonmuutoksen vaatimilla muutoksilla voi olla. Esimerkiksi vihreän teknologian yhteydessä pitäisi puhua uusien työpaikkojen ja talouskasvun luomisesta.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2009.

Missit knallihatuissa Boliviassa

Meira Valtonen

Hallitseva Miss Cholita Paceña, Yecenia Apaza Kunu (vas.) sekä muut
missit Roberta Cota Apaza ja Yolanda Mamani Mamani näyttävät, miten
perinteisiä aimaranaisen asua kannetaan.

Bolivialaisen hotellihuoneen televisiossa pyörivät Miss La Paz -kilpailut.

Kisojen sponsori on ilmiselvä, sillä jokaisella uimapuvussaan tepastelevalla kandidaatilla on kädessään pepsitölkki.

Lavan reunalla neitokaiset esittävät mekaanisesti ottavansa huikan tölkistä. Se vaikuttaa hankalalta, sillä samaan aikaan olisi ylläpidettävä herttaista hymyä.

Ehdokkaita on lähes mahdoton erottaa toisistaan. Kierroksen vaikutelma on niin robottimainen, että suomalaiset missikisat näyttävät sen rinnalla anarkistiselta hulluttelulta.

Vaikka kauneuskilpailut ovat suosittuja kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa, on Boliviassa joku muukin huomannut niiden kaavamaisuuden. Maan missikisoissa Boliviaa edustaa poikkeuksetta eurooppalaistaustainen, valkoiseen eliittiin kuuluva nainen. Näin siitäkin huolimatta, että esimerkiksi juuri La Pazin seudun asukkaista enemmistö on taustaltaan aimara tai ketsua.

Alkuperäisväestöllä ei ole mitään asiaa Miss La Paz -kisoihin: intiaanitaustaiset naiset ovat usein pieniä ja pulleita, eivätkä täytä virallisten missikisojen valintaraatien vaatimuksia.

Koska ollaan missikisojen luvatussa maanosassa, ratkaisu epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen on kuitenkin löytynyt. Alkuperäisväestön oma kauneuskilpailu Miss Cholita Paceña, La Pazin Miss Cholita, pidetään nyt joka vuosi.

Aitoutta bikinien sijaan

Cholita tai chola on nimitys, jolla Boliviassa viitataan sellaisiin alkuperäisväestöön kuuluviin naisiin, jotka käyttävät perinteistä aimaranaisen asua. Asun näkyvimmät osat ovat suuri röyhelöinen hame eli pollera, sekä pään päällä keikkuva knallihattu. Sellaisia käyttää myös hallitseva Miss Cholita Paceña, Yecenia Apaza Kunu, 24.

Apaza Kunu on kaukana patsastelevista bikinipimuista. Kun rehevä neito hymyilee, suussa pilkahtelevat kultahampaat.

”Tässä kilpailussa ei ole kyse siitä, että naiset kävelevät lavalla ja heitä töllistellään kuin karjaa”, hän teroittaa.

”Me olemme konservatiivisempia, emmekä voi olla tavallisten mallien mitoissa. Meille koko ei ole muutenkaan kauneudessa keskeistä.”

Toki Miss Cholita -kisoissakin kävellään lavalla, ollaan kuvattavana ja meikattavana. Tarkastelun alla ei kuitenkaan ole vyötärön- tai rinnanympärys, vaan uskottavuus ja aitous.

Mitä aidompi cholita on, sitä viehättävämpänä häntä pidetään. Yksi tapa mitata uskottavuutta on se, kuinka osanottaja kantaa asuun kuuluvat tykötarpeet ja korut. Erityisesti knallihatun kannattelu pään päällä vaatii taitoa.

”On tärkeää osata kantaa hattua niin ettei se putoa. Jotkut cholitat pitävät hatussa painoja, jotta se pysyisi paikoillaan. Minä en sellaisia tarvitse,” Apaza Kunu kehaisee, ja antaa näytteen siitä, kuinka hankalaankin kulmaan asetettu hattu pysyy hänen päässään jopa villisti tanssiessa.

Aitoutta ei aina ole helppo tunnistaa. Siinä missä suomalaismissi pimittää silikoninsa, huijareita on nähty myös cholitojen keskuudessa. Vuonna 2007 maata ravisutti skandaali, kun voittajaksi kruunatun tytön mustat pitkät letit paljastuivat irtohiuksiksi. Voittajan omat hiukset olivat lyhyet, ja hän joutui välittömästi luopumaan kruunustaan.

Oikeaoppisella cholitalla ei voi mitenkään olla lyhyitä hiuksia. Muitakin rajoituksia on. Samoin kuin perinteisissä missikisoissa, kandidaattien joukossa ei näy keski-ikäisiä naisia. Ehdokkaiden on oltava iältään 17–23-vuotiaita ja puhuttava espanjan lisäksi joko aimaraa tai ketsuaa.

Kisa paransi itsetuntoa

Nykyään cholitoja valitaan varmuuden vuoksi kaksi. Toinen tuuraa, kun Toinen on kiireinen. Apaza Kunun kollegan Roberta Cota Apazan, 24, titteli on Miss Cholita Lider, Miss Johtaja-cholita.

Naiset vakuuttavat, ettei kumpikaan ole toista alempana kuten perintöprinsessat perinteisissä missikisoissa, vaan että heidän välillään vallitsee täysi tasa-arvo.

Apaza Kunun työhön kuuluu virallista edustustyötä kaupunginjohtajan seurana, kun taas puheliaampi Cota Apaza vastaa erilaisten tapahtumien järjestämisestä yhdessä La Pazin kulttuuritoimen kanssa.

Kaksikon mukana kulkee lisäksi kolmas nainen, Yolanda Mamani Mamani, 24, joka valittiin vuonna 2007 yhden La Pazin provinssin omaksi missiksi. Hänen tittelinsä on Miss Cholita Max Paredes, vähän niin kuin Miss Hervanta tai Miss Etelä-Haaga.

Kyömynenäisen ja nauravaisen Mamani Mamanin mielestä kilpailuihin osallistuminen oli niin upea kokemus, että hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi avustamaan virallisia voittajia, Cota Apazaa ja Apaza Kunua.

”Aiemmin pidin itseäni huonompana kuin miehiä ja muita naisia. Tämän kilpailun myötä itsetuntoni on noussut niin naisena kuin ihmisenäkin”, Mamani Mamani sanoo.

On tavallista, että alkuperäisväestöön kuuluvien naisten itsetunto on heikko, sillä heitä ei ole aiemmin juuri arvostettu bolivialaisessa yhteiskunnassa. Heitä on pakotettu käyttämään länsimaista vaatetusta, pankeissa heitä on käsketty jonon perälle, ja sisäänpääsy ravintolaan on joskus evätty.

Viestintää opiskelevan Cota Apazan oli aluksi vaikea saada ystäviä yliopistolta, koska muut kyseenalaistivat hänen älynsä. Ei hän itsekään pitänyt itseään arvossa.

Hänen mielestään Miss Cholita -kisa tarjoaa vaihtoehtoisen tavan määritellä kauneutta. ”Nykyään olemme tietoisempia omasta arvostamme ja kauneudestamme. Meidän on oltava ylpeitä itsestämme, jotta muutkin voivat arvostaa meitä,” Cota Apaza pohtii.

”Cholita-missi ei voi olla pelkkä barbi. Hänellä on oltava asennetta ja älyä”, Mamani Mamani nauraa kultaiset hampaat suussa vilkkuen.

Aimara-kulttuuri on kautta aikojen mielletty hiljaiseksi ja vakavaksi. Vaikka Miss Cholita-kisoissa on rajoituksia ja sääntöjä siinä missä perinteisissä kauneuskilpailuissakin, ainakin Apaza Kunu, Cota Apaza ja Mamani Mamani vaikuttavat iloluontoisemmilta ja räiskyvämmiltä kuin televisiossa limsan ryystämistä esittävät bikinipimut. Vaikuttaa siltä kuin he iloitsisivat naiseudestaan hyvin terveellä tavalla.

”Parasta mitä olen tästä kilpailusta oppinut, on se, että saan hymyillä. Olen oppinut iloitsemaan siitä, että olen nainen ja cholita,” Apaza Kunu toteaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2009.

Muut Kumppani-lehden linkit

Windows ja vapaus

Uudet pankkiautomaatit eivät huoli vanhaa pankkikorttiani. Niiden kitaan pitää heittää luottokortti. Eivätkä ne osaa kysyä suomeksi: luotto vai tili? Niiden on pakko kysyä: debit vai credit?

Onneksi osaan kieliä ja tunnen pankkitermejäkin, mutta periaatteen vuoksi harmittaa. Sanotaan, että teknologia kehittyy koko ajan, ja kuitenkin kun jokin uusi tekninen systeemi otetaan käyttöön, on aina ”kohtuuttoman vaikeaa” tehdä siitä yhtä joustavaa kuin vanhasta.

Odotan kauhulla Windowsin uutta käyttöjärjestelmää. En tarvitse sitä mihinkään, koneessani on Xp enkä ole käyttänyt sen toiminnoista hyväkseni kuin noin viittä prosenttia. Kun vuosi sitten ostin hajonneen tietokoneen tilalle uuden, sain onneksi sen mukana vanhan järjestelmän enkä Vistaa.

Myyjä sanoi, että Vistasta on tullut niin paljon valituksia, että hyviin koneisiin tarjotaan kylkiäisenä myös Xp-vaihtoehto. Mutta jos Windows 7 ei ole samanlainen susi kuin Vista, voin seuraavan koneenvaihdon yhteydessä joutua luopumaan Xp:stä ja turhautumaan opetellessani uuden järjestelmän metkuja.

Sain esimakua tästä, kun yliopisto päätti siirtyä Office 2007 -ohjelmaan. Se tekee minulta kysymättä liian monta asiaa, joita en tahdo sen tekevän. Elämäni Office 2003:n kanssa tehdään kuitenkin ikäväksi. En saa kotona auki Office 2007:llä kirjoitettuja liitetiedostoja, joten pian minun on pakko hankkia se pirun 2007, tai 2009, tai 2011, vaikken siitä mitään hyödy.

Minulla ei ole vapautta valita, paitsi vapaus luopua tykkänään tietokoneen käytöstä. Se puolestaan vaikeuttaa toisilla tavoilla elämääni.

Nämä eivät toki ole kuolemanvakavia asioita. Minä alistun ja joustan ja opettelen uudet metkut. Marinani suurin syy on jälleen periaate, ja suurempi kuva. Kaikkialla siirrytään yhä lyhyemmin välein uusiin teknologisiin järjestelmiin, ja juuri kun edellinen on saatu joten kuten toimimaan, täytyy ottaa käyttöön seuraava.

Miksi, oi miksi on pakko sijoittaa rahaa ja vaivaa uuteen, jos vanha vielä kelpaisi? Miksi meidät painostetaan mukaan luonnonvarojen riistämiseen, jota yhä uusien tuotteiden mekaaninen syytäminen markkinoille välttämättä merkitsee? Miksi me kaikki suostumme pyörimään tässä karusellissa, joka tulee jossain vaiheessa varmasti suistumaan sijoiltaan ja romahtamaan säpäleinä maahan?

Ei ole järkevää rakentaa hyvinvointia sellaisen tuotannon varaan, jota emme tarvitse. Miksemme vapauttaisi itseämme turhasta teknologiasta? Maailma ei kaipaa uusia käyttöjärjestelmiä tai aikuisten leluja, vaan ruokaa, puhdasta vettä, halpoja lääkkeitä, rauhaa ja oikeudenmukaisuutta.

Kirjoittaja on tutkija ja kirjailija.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2009.