Katja Tähjä
Maria Helena Pinto toi Helsinkiin kolmen miestanssijan tulkitseman teoksen, jonka taustalla on Maputon katujen todellisuus.
Alaston nainen vääntäytyy kipeiltä näyttäviin asentoihin intiimissä näyttämötilassa, yltä päältä veressä. Katsojat ovat hänen ympärillään, aivan liki. Maria Helena Pinto tanssii omaa tragediaansa, tosielämän verilöylyä. Teoksen nimi on Punainen meri.
Neljä vuotta sitten Pinto oli menossa hakemaan poikaansa ex-miehensä luota, kun sai tiedon, että tämän taloon oli tunkeutunut varkaita. Hän hälytti paikalle poliisit, jotka aloittivat silmittömän tulituksen. Varkaiden sijaan surmansa sai pojan isä.
Onnettomuus päätyi lööppeihin ja Pinto sai miehen suvun vihat niskaansa, vaikka hän itsekin oli vähällä kuolla.
”Tämä oli vain yksi niistä onnettomuuksista, joita Afrikassa tapahtuu koko ajan. Elämme raakuuksien keskellä. Meidän tulisi kysyä, kuinka päästä eroon väkivallan kierteestä. Itse olen etsinyt rauhaa tanssin avulla”, Pinto, 34, sanoo.
Suomessa vieraillut tanssija-koreografi johtaa Maputossa yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuvaa tanssitaiteen keskusta. Se tuo vastapainoa Mosambikin kansalliselle tanssiryhmälle, joka on vahvasti sidoksissa maan politiikkaan ja valtapuolueeseen ja jonka missio on kansallisaatteen vahvistaminen.
Pinto on itsekin kansallisen tanssiryhmän kasvatti. Erityislahjakkaana tanssijana hän pääsi 1990-luvun alussa Kuubaan opiskelemaan. Suhde entiseen opinahjoon on kotimaahan paluun jälkeen ollut ristiriitainen.
”Minun tehtäväni taiteilijana on kritisoida valtaa. Vihaan tekopyhyyttä ja siksi haluan sanoutua lopullisesti irti kansallisesta tanssiryhmästä”, hän sanoo.
Koreografin työnsä ohella Pinto valmistelee väitöskirjaa pariisilaiseen yliopistoon. Hän tutkii Mosambikin uuden koreografi-sukupolven tanssiestetiikan lähtökohtia.
Helsingissä Pintolta nähtiin kolmen miestanssijan tulkitsema O olho e a Percepcão, Silmä/Katse/Havainto. Sen taustalla on Maputon katujen todellisuus: sisällissodan jälkeensä jättämien miinakenttien vammauttamat ihmiset, joiden ainoa elinkeino on kerjääminen kadulla.
Ihmiskehon rujoutta ja kätkettyä primitiivisyyttä käsittelevä teos ei jätä katsojaa kylmäksi – ei Maputossa eikä Helsingissä.
”Minun tehtäväni on lisätä ihmisten tietoisuutta. Tanssi on minun aseeni. Sen avulla olen luomassa parempaa yhteiskuntaa. Minun on pakko uskoa sen voimaan.”
Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2009.