Meira Valtonen
Hallitseva Miss Cholita Paceña, Yecenia Apaza Kunu (vas.) sekä muut missit Roberta Cota Apaza ja Yolanda Mamani Mamani näyttävät, miten perinteisiä aimaranaisen asua kannetaan.
Bolivialaisen hotellihuoneen televisiossa pyörivät Miss La Paz -kilpailut.
Kisojen sponsori on ilmiselvä, sillä jokaisella uimapuvussaan tepastelevalla kandidaatilla on kädessään pepsitölkki.
Lavan reunalla neitokaiset esittävät mekaanisesti ottavansa huikan tölkistä. Se vaikuttaa hankalalta, sillä samaan aikaan olisi ylläpidettävä herttaista hymyä.
Ehdokkaita on lähes mahdoton erottaa toisistaan. Kierroksen vaikutelma on niin robottimainen, että suomalaiset missikisat näyttävät sen rinnalla anarkistiselta hulluttelulta.
Vaikka kauneuskilpailut ovat suosittuja kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa, on Boliviassa joku muukin huomannut niiden kaavamaisuuden. Maan missikisoissa Boliviaa edustaa poikkeuksetta eurooppalaistaustainen, valkoiseen eliittiin kuuluva nainen. Näin siitäkin huolimatta, että esimerkiksi juuri La Pazin seudun asukkaista enemmistö on taustaltaan aimara tai ketsua.
Alkuperäisväestöllä ei ole mitään asiaa Miss La Paz -kisoihin: intiaanitaustaiset naiset ovat usein pieniä ja pulleita, eivätkä täytä virallisten missikisojen valintaraatien vaatimuksia.
Koska ollaan missikisojen luvatussa maanosassa, ratkaisu epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen on kuitenkin löytynyt. Alkuperäisväestön oma kauneuskilpailu Miss Cholita Paceña, La Pazin Miss Cholita, pidetään nyt joka vuosi.
Aitoutta bikinien sijaan
Cholita tai chola on nimitys, jolla Boliviassa viitataan sellaisiin alkuperäisväestöön kuuluviin naisiin, jotka käyttävät perinteistä aimaranaisen asua. Asun näkyvimmät osat ovat suuri röyhelöinen hame eli pollera, sekä pään päällä keikkuva knallihattu. Sellaisia käyttää myös hallitseva Miss Cholita Paceña, Yecenia Apaza Kunu, 24.
Apaza Kunu on kaukana patsastelevista bikinipimuista. Kun rehevä neito hymyilee, suussa pilkahtelevat kultahampaat.
”Tässä kilpailussa ei ole kyse siitä, että naiset kävelevät lavalla ja heitä töllistellään kuin karjaa”, hän teroittaa.
”Me olemme konservatiivisempia, emmekä voi olla tavallisten mallien mitoissa. Meille koko ei ole muutenkaan kauneudessa keskeistä.”
Toki Miss Cholita -kisoissakin kävellään lavalla, ollaan kuvattavana ja meikattavana. Tarkastelun alla ei kuitenkaan ole vyötärön- tai rinnanympärys, vaan uskottavuus ja aitous.
Mitä aidompi cholita on, sitä viehättävämpänä häntä pidetään. Yksi tapa mitata uskottavuutta on se, kuinka osanottaja kantaa asuun kuuluvat tykötarpeet ja korut. Erityisesti knallihatun kannattelu pään päällä vaatii taitoa.
”On tärkeää osata kantaa hattua niin ettei se putoa. Jotkut cholitat pitävät hatussa painoja, jotta se pysyisi paikoillaan. Minä en sellaisia tarvitse,” Apaza Kunu kehaisee, ja antaa näytteen siitä, kuinka hankalaankin kulmaan asetettu hattu pysyy hänen päässään jopa villisti tanssiessa.
Aitoutta ei aina ole helppo tunnistaa. Siinä missä suomalaismissi pimittää silikoninsa, huijareita on nähty myös cholitojen keskuudessa. Vuonna 2007 maata ravisutti skandaali, kun voittajaksi kruunatun tytön mustat pitkät letit paljastuivat irtohiuksiksi. Voittajan omat hiukset olivat lyhyet, ja hän joutui välittömästi luopumaan kruunustaan.
Oikeaoppisella cholitalla ei voi mitenkään olla lyhyitä hiuksia. Muitakin rajoituksia on. Samoin kuin perinteisissä missikisoissa, kandidaattien joukossa ei näy keski-ikäisiä naisia. Ehdokkaiden on oltava iältään 17–23-vuotiaita ja puhuttava espanjan lisäksi joko aimaraa tai ketsuaa.
Kisa paransi itsetuntoa
Nykyään cholitoja valitaan varmuuden vuoksi kaksi. Toinen tuuraa, kun Toinen on kiireinen. Apaza Kunun kollegan Roberta Cota Apazan, 24, titteli on Miss Cholita Lider, Miss Johtaja-cholita.
Naiset vakuuttavat, ettei kumpikaan ole toista alempana kuten perintöprinsessat perinteisissä missikisoissa, vaan että heidän välillään vallitsee täysi tasa-arvo.
Apaza Kunun työhön kuuluu virallista edustustyötä kaupunginjohtajan seurana, kun taas puheliaampi Cota Apaza vastaa erilaisten tapahtumien järjestämisestä yhdessä La Pazin kulttuuritoimen kanssa.
Kaksikon mukana kulkee lisäksi kolmas nainen, Yolanda Mamani Mamani, 24, joka valittiin vuonna 2007 yhden La Pazin provinssin omaksi missiksi. Hänen tittelinsä on Miss Cholita Max Paredes, vähän niin kuin Miss Hervanta tai Miss Etelä-Haaga.
Kyömynenäisen ja nauravaisen Mamani Mamanin mielestä kilpailuihin osallistuminen oli niin upea kokemus, että hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi avustamaan virallisia voittajia, Cota Apazaa ja Apaza Kunua.
”Aiemmin pidin itseäni huonompana kuin miehiä ja muita naisia. Tämän kilpailun myötä itsetuntoni on noussut niin naisena kuin ihmisenäkin”, Mamani Mamani sanoo.
On tavallista, että alkuperäisväestöön kuuluvien naisten itsetunto on heikko, sillä heitä ei ole aiemmin juuri arvostettu bolivialaisessa yhteiskunnassa. Heitä on pakotettu käyttämään länsimaista vaatetusta, pankeissa heitä on käsketty jonon perälle, ja sisäänpääsy ravintolaan on joskus evätty.
Viestintää opiskelevan Cota Apazan oli aluksi vaikea saada ystäviä yliopistolta, koska muut kyseenalaistivat hänen älynsä. Ei hän itsekään pitänyt itseään arvossa.
Hänen mielestään Miss Cholita -kisa tarjoaa vaihtoehtoisen tavan määritellä kauneutta. ”Nykyään olemme tietoisempia omasta arvostamme ja kauneudestamme. Meidän on oltava ylpeitä itsestämme, jotta muutkin voivat arvostaa meitä,” Cota Apaza pohtii.
”Cholita-missi ei voi olla pelkkä barbi. Hänellä on oltava asennetta ja älyä”, Mamani Mamani nauraa kultaiset hampaat suussa vilkkuen.
Aimara-kulttuuri on kautta aikojen mielletty hiljaiseksi ja vakavaksi. Vaikka Miss Cholita-kisoissa on rajoituksia ja sääntöjä siinä missä perinteisissä kauneuskilpailuissakin, ainakin Apaza Kunu, Cota Apaza ja Mamani Mamani vaikuttavat iloluontoisemmilta ja räiskyvämmiltä kuin televisiossa limsan ryystämistä esittävät bikinipimut. Vaikuttaa siltä kuin he iloitsisivat naiseudestaan hyvin terveellä tavalla.
”Parasta mitä olen tästä kilpailusta oppinut, on se, että saan hymyillä. Olen oppinut iloitsemaan siitä, että olen nainen ja cholita,” Apaza Kunu toteaa.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2009.