Eeva Anundi

Eva Kagiri ymmärtää sekä etelän että pohjoisen näkökulman kehitysasioihin – ja joutuu siksi tasapainoilemaan näiden välissä.

”Nolointa oli, että asuimme isossa talossa, mutta meillä ei ollut rahaa”, muistaa kenialainen Eva Kagiri lapsuudestaan.

Kagiri varttui isänsä, neljän siskonsa ja kolmen veljensä kanssa Nairobin liepeillä Ongata Rongaissa, isän rakentamassa kartanossa. Isä oli menestyvä liikemies – tai oli ollut. Bisneksen alamäki alkoi, kun kahdeksanlapsisen perheen äiti kuoli. Eva oli tuolloin 6-vuotias.

”Ennen äitini kuolemaa en ollut tiennyt mitään köyhyydestä. Äidin kuoltua ymmärsin, miltä tuntuu olla ’toisella puolella’”, Kagiri sanoo.

Äidin kuolemasta alkoi myös Kagirin lukemisvimma. Tyttö väsyi häpeilemään perheensä taloudellista asemaa. Kirjat tarjosivat pakoreitin.

Lukeminen kannatti: Isä huomasi tyttären innostuksen ja lupasi, että vaikkei hänellä olisi antaa tyttärelleen perintörahoja, hän antaisi tälle koulutuksen. Hän säästi tyttärelleen rahat lentolippuun ja lähetti tämän lukion jälkeen Suomeen. Aiemmin Suomeen olivat päätyneet opiskelemaan jo kaksi vanhempaa sisarta.

Kagiri luki itsensä Tampereella ympäristöinsinööriksi. Jyväskylässä hän jatkoi ympäristöteknologian ja kansainvälisen yhteistyön maisteriksi. Nyt hän elättää itsensä kehitysyhteistyön freelancerina. Verkostoituminen ja suhteiden solmiminen on verissä – ja siitä on nyt hyötyä.

Biokeittimiä ja koulutusta Keniaan

Kagirin päivät kuluvat yhteistyössä kansalaisjärjestöjen kanssa. Hän suunnittelee ja seuraa hankkeita, hakee rahoituksia, kirjoittaa raportteja.

Yksi Kagirin yhteistyötahoista on Shalin-järjestö. Juuri nyt suunnitteilla on viedä Keniaan ruuanvalmistukseen suunniteltu luontoa säästävä, biojätettä käyttävä keitinmalli. Niinikään Kagiri suunnittelee yksityisen koulun avaamista kotikaupunkiinsa Ongata Rongaihin. Lisäksi hänellä on käynnissä olevia hankkeita Tansaniassa, ja useita suunnitteilla.

Kagiri sanoo idean kehitysyhteistyön freelanceriksi ryhtymisestä syntyneen, kun hän ymmärsi, että asiat olikin ajateltava kokonaan uudella tavalla, outside the box.

Oman alansa töitä Kagiri etsi jo opiskeluaikana, mutta tuloksetta. Työnantaja toisensa jälkeen vastasi kieltävästi. Siksi Kagiri päätti, että hänen täytyisi itse myydä itsensä työnantajalle sen sijaan, että odottaisi työnantajan ottavan yhteyttä.

Oman ammattitaidon myyminen taas onnistuu parhaiten, kun uskaltaa olla ”jotakin itsevarman ja aggressiivisen väliltä”, Kagiri sanoo. Periksi antamiseen ei ole varaa. On jaksettava jatkaa, vaikka saisi kuinka monta kieltävää vastausta.

Mistä nainen sitten saa energiansa, jota hänellä pulppuavan puheen perusteella näyttää olevan vaikka muille jakaa?

”Olen kyllästynyt hanttihommiin”, hän sanoo ja viittaa töihin, joita teki opiskeluaikoinaan ja valmistumisensa jälkeenkin. ”Kokemuksesta tiedän, että pärjään vain, jos teen lujasti töitä.”

Luja työnteko tarkoittaa Kagirille paitsi oman osaamisen kokopäiväistä kauppaamista, myös osaamisen jatkuvaa päivittämistä. On seurattava akateemista keskustelua kehitysyhteistyöstä, selattava verkkokirjoittelua, luettava, luettava ja luettava.

Suurin ongelma kelvoton hallinto

Lukenut Kagiri toki onkin.

”Amartya Senin tavoin käsitän kehityksen vapaudeksi päästä käsiksi sellaisiin palveluihin, joiden avulla ihmiset voivat tyydyttää perustarpeensa”, Kagiri muotoilee.

Kehittyneessä valtiossa ihmisillä on siis käytössään puhdasta vettä ja pääsy säällisiin käymälöihin, mahdollisuus elää turvallisessa ympäristössä ja käyttää julkisia koulutus- ja sairaalapalveluita. Paitsi että mikään valtio ei ole Kagirin mielestä valmis – kukin niistä kehittyy koko ajan.

”Suomessa asiat ovat todella hyvin, mutta voisivat ne olla paremminkin”, Kagiri sanoo. Asioilla hän tarkoittaa sekä yhteiskuntaa, taloutta että ympäristöä, kehityksen kolmiyhteyttä.

Kotimaansa Kenian ja monen muun afrikkalaisvaltion kehityksen suurimpana ongelmana Kagiri pitää kelvotonta hallintoa. Poliittisen yläluokan välinpitämättömyyden vuoksi Afrikka kuulemma ”on sellainen kuin on”.

Esimerkiksi Keniassa noin 40 prosentilla väestöstä ei ole käytössään puhdasta vettä. Sisäistä turvallisuutta nakertavat köyhyys ja järjestäytyneet rikollisliigat.

Siksi Kenian ja muun Afrikan kansalaisyhteiskuntaa – tavallisia kadunmiehiä ja -naisia – pitäisi voimaannuttaa niin, että he pystyisivät panemaan päättäjänsä vastuuseen. Tämä taas on ongelmallista, koska voimaannuttaminen vaatii köyhiltä kansalaisilta paitsi rohkeutta, myös aikaa ja rahaa. Asioita, joita harvalla on, ainakaan tarpeeksi.

”Jos alat kertoa kansalaisille heidän oikeuksistaan Keniassa, olet vaarassa tulla ammutuksi. Päättäjät tietävät, ettei kansa pysty tekemään mitään, mitä poliitikot eivät halua.”

Kehitettävä on myös kehittäjä

Hallinnon ongelmat ovat Kagirin mukaan syynä myös siihen, ettei kehitysavulla ole Keniassa eikä muuallakaan etelässä saatu aikaan toivottuja tuloksia. Hän mainitsee sambialaissyntyisen Dambisa Moyon, joka kirjassaan Dead Aid käsittelee sitä, miksi kehitysapu ei toimi.

”Moyon mukaan apu sinänsä estää kehitystä, mutta minusta ongelma ovat ihmiset, jotka hallinnoivat apua”, Kagiri viittaa valtioiden väliseen kehitysyhteistyöhön ja palaa ruotimaan afrikkalaispoliitikkojen korruptoituneisuutta ja työmoraalin puutetta.

Entä järjestöjen välinen kehitysyhteistyö, jossa Kagiri itsekin on mukana, millainen rooli sillä on kehityksessä?

Tärkeä, Kagirin puheesta voi päätellä. Mutta yhdellä ehdolla.

Niiden, joiden elinolosuhteita yhteistyöllä on tarkoitus kehittää, pitää päästä osallistumaan yhteistyöhön. Muuten apu ei toimi.

”Yhdessä projektissa olin jo Suomessa päättänyt, millaista teknologiaa tansanialaisen kylän käymälöissä käytettäisiin”, Kagiri kertoo omasta kokemuksestaan.

”Teknologia näytti hyvältä paperilla, mutta Tansaniassa kyläläiset olivat eri mieltä. He eivät halunneet tyhjentää käymälöitä ja käsitellä ihmisten jätöksiä, kuten ajattelemani menetelmä olisi edellyttänyt. Niinpä mietimme, mitä kyläläiset itse käymälöiltään vaativat, päädyimme toiseen ratkaisuun, ja sanitaatio parani.”

Keniassa kasvaneena ja Suomessa opiskelleena kehitysyhteistyön ammattilaisena Kagiri kokee työskentelevänsä kaksoisroolissa. Hän ymmärtää sekä etelän että pohjoisen näkökulman – ja joutuu siksi tasapainoilemaan niiden välissä.

”Suomalaiset opettivat minulle, kuinka hoitaa asioita omassa maassani”, Kagiri kiteyttää.

Kaksoisrooli johtaa usein siihen, että etelän avunsaajat olettavat Kagirin tukevan heidän kantojaan pohjoisen avunantajien ohi, ja päinvastoin. Niin kävi esimerkiksi tansanialaisessa orpokotihankkeessa, jossa Kagiri työskenteli suomalaisten arkkitehtien kanssa.

Arkkitehdit halusivat rakentaa talon ympärille muurin kasveista, koska se viilentäisi rakennusta sisältä, olisi ympäristön kannalta kestävä ja kauniskin. Paikalliset kuitenkin vastustivat: kasvit houkuttelisivat rakennukselle käärmeitä, varkaat pääsisivät muurin yli hujauksessa, ja lapset kiipeilisivät sen hajalle.

”Huomasin olevani samaa mieltä molempien kanssa, yhtäältä ympäristöasiantuntijana ja toisaalta Afrikassa varttuneena ihmisenä”, Kagiri sanoo.

”Mutta jos hanke saa paikalliset tuntemaan, etteivät he omista sitä, eikä siitä ole heille hyötyä, en vie hanketta läpi, vaikka siinä olisi kuinka monta hyvää puolta.”

Ylös YK:hon saakka?

Etelän kadunmiehiä ja -naisia Kagiri haluaa kuunnella myös tulevaisuudessa. Hän aikoo pysyä kehitysyhteistyön ruohonjuuritasolla, ainakin toistaiseksi, ja haaveilee oman konsulttiyrityksen perustamisesta.

”Haluan rakentaa mahdollisimman laajan ja lujan kontaktiverkoston, jonka avulla voin auttaa suomalaisia kehitysyhteistyöntekijöitä etelässä”, Kagiri suunnittelee.

Entä missä hän näkee itsensä kymmenen vuoden päästä?

”Ennen olin varma, että haluan YK:n pääsihteeriksi. Nyt olen alkanut epäillä”, Kagiri nauraa.

Varmaksi hän kuitenkin tietää sen, että aikoo lukea itselleen toisen maisterintutkinnon – taloudesta pitää oppia lisää – ja palata sitten Keniaan tai muualle Afrikkaan ”tekemään jotakin merkityksellistä”.

Mutta ihan ensiksi olisi kuitenkin saatava toimimaan se Ongata Rongain koulu.

Jottei alueen köyhien lasten tarvitsisi enää häpeillä perheidensä taloudellista asemaa, vaan he voisivat lukea niin paljon kuin jaksavat.