Changyang-katu numero 70:ssä kohoava kivitalo on puettu vihreään pressuun. Seinää vasten nojaa rykelmä bambutelineitä. Pressun alta erottuu heikosti punaisella maalilla sudittu kirjoitus ”chai” – repiä alas. Tämä rakennus, kuten kymmenet muut Hongkoun kaupunginosan talot, on tuomittu purettavaksi uuden tien alta.
Talossa, jossa myydään nyt sähköpyöriä, toimi vuosina 1939–1945 ravintola Das Weisse Rossl, Valkoinen hevonen. Paksuista kiviseinistä kaikuivat ajan suosikkisävelet, ja baijerilaisasuiset tarjoilijat kantoivat pöytiin wieninleikkeitä. Asiakaskunta koostui Euroopan natsivainoja paenneista juutalaisista. Heitä virtasi kaupunkiin toisen maailmansodan kynnyksellä kymmeniä tuhansia.
1930-luvun lopulla Shanghai oli yksi maailman harvoista satamista, jonne saattoi rantautua viisumitta.
Moni päätyi asumaan juuri Hongkoun kaupunginosaan. Sota-aikana moninkertaiseksi paisuneen juutalaisväestön myötä alue tunnettiin myös liikanimellä Pikku-Wien. Asuinolot olivat ahtaat, yhdessä huoneessa saattoi asua useita perheitä.
”Kiinalaiset kutsuivat meitä nimellä waiguoren, ulkomaalaiset, vaikka he olivatkin hieman yllättyneitä löytäessään meidät asumasta kaupungin köyhimmässä osassa. Monet meistä olivat mielissään, että meitä kutsuttiin ulkomaalaisiksi muiden eurooppalaisten tapaan. Olimme tottuneet hylkiökohteluun Saksassa”, muistelee lapsuutensa Shanghaissa viettänyt Sigmund Tobias.
Ahtaat asuinolot tiivistyivät entisestään, kun Shanghaita miehittävät japanilaiset pakottivat juutalaiset neliökilometrin kokoiselle alueelle vuonna 1941. Juutalaisyhteisö piti pintansa. Pikku-Wienillä oli pian omat koulunsa, synagogansa ja kosher-teurastamonsa.
Tukea yhteisö sai vaurailta juutalaiskauppiailta, jotka olivat saapuneet Shanghaihin lähes vuosisata aiemmin. Muun muassa oopiumilla omaisuutensa luonut Kadoorien perhe rahoitti alueen synagogan ja koulujen ylläpidon.
Pikku-Wienin klassiseen eurooppalaistyyliin rakennetut tiilitalot korkeine kaari-ikkunoineen ovat yhä pystyssä. Jäljet seitsemänkymmentä vuotta sitten kukoistaneesta juutalaisyhteisöstä ovat kuitenkin haihtuneet. Purkutyöt ovat lisänneet huolta alueen tulevaisuudesta, vaikka vuonna 2005 Shanghai julistikin 70 eekkeriä Hongkoun juutalaiskortteleista suojelukohteeksi.
”Jos Changyangia aletaan purkaa, siitä tulee kuin mikä tahansa modernin Shanghain kaduista. Ihmiset eivät ole enää kiinnostuneita alueesta ja sen ainutlaatuinen historia unohtuu”, juutalaisesta Shanghaista kirjaa valmisteleva Dvir Bar-Gal sanoo.
Tavalliselle kaduntallaajalle yksi harvoista vihjeistä alueen menneisyyteen on kivenheiton päässä sijaitseva, 1920-luvulta peräisin oleva Ohel Moshen restauroitu synagoga, jossa toimii juutalaispakolaisten elämästä kertova museo.
Vierailupäivänä museossa on hiljaista. Narisevien puurappujen päästä löytyy juutalaispakolaisten esineistöä: transistoriradio, ompelukone, kirjeitä ja valokuvia.
Alhaalla salissa sijaitsevan alttarin keskelle on ripustettu purppurainen samettivaate. Kankaaseen on kirjottu hepreaksi ja englanniksi: ”Kiitollisuuden osoitus Hongkoun väestölle, joka hädän hetkellä tarjosi juutalaisille turvapaikan”.
Museon porttien ulkopuolella kuplii perikiinalainen arki. Vaatteet kuivuvat bambukeppien varassa ja verryttelyasuihin puetut koululaiset suhahtelevat ohi polkupyörillään. Korttelin nykyväestöstä Pikku-Wienin muistaa vain kourallinen. Kaupunginosan asukkaat vaihtuvat, mutta elämä jatkuu.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.