Afel Bocoum & Alkibar: Tabital Pulaaku
Contre-Jour
Malilainen laulaja, kitaristi ja lauluntekijä Afel Bocoum on kotoisin samasta Niafunken kylästä kuin hiekkaerämaabluesin edesmennyt mestari Ali Farka Toure. Afel Bocoum aloittikin muusikonuransa Ali Farka Touren orkesterissa jo vuonna 1968, 13-vuotiaana. Vaikka hänen musiikkinsa muistuttaa hiukan Ali Farka Tourea, jäljittelystä ei ole kyse. Afel Bocoumilla on selvästi oma äänensä, kantava sellainen. Akustisen ilmava ja rytmisesti kimmoisa orkesteri koostuu kahdesta kitarasta, bassosta, hauskasti nitkuttelevasta njarka-viulusta ja erämaatuulten sointia jalostavasta njurkle-huilusta sekä kalebassirummusta, joiden päälle Afel Bocoum laulaa ja kolmihenkinen kuoro vastaa hänelle. Laulujen veto on vastustamaton, vähän arabimaalaiseen tai vaikkapa sudanilaisen popin tapaan. Kuitenkin esimerkiksi algerialaisesta rai-musiikista poiketen soitto on täysin orgaanista, ei siis mitään rumpukoneita tai viiden euron syntetisaattoreita tanssitahtia hakkaamassa.
Os Mutantes: Haih… Or Amortecedor
Anti-
Jos Frank Zappa olisi sattunut syntymään Brasiliaan, hänen musiikkinsa olisi voinut kuulostaa samalta kuin Os Mutantesin hilpeän hyppelehtivät laulut. Vuonna 1966 perustettu ja vuonna 1978 toimintansa lopettanut, mutta jälleen vuodesta 2006 lähtien esiintynyt Os Mutantes on luokittelijan painajainen. 1960-luvun lopun psykedeelis-kokeellinen rock yhdistyy sambaan, bossa novaan, forroon ja ties mihin brasilialaiseen perinteeseen, arabi- ja intialaiseen musiikkiin ja niin edespäin. Lajityypistä ja tyylilajista toiseen siirtyily muistuttaa Zappaa myös äkkiväärässä ja soitannollisesti taidokkaassa huumorissaan. Monilajisuus tuottaa kiintoisan ironian vaikutelman aivan kaikkeen, myös siihen osaan musiikista, joka kenties on tehty tosissaan. Os Mutantes on niitä populaarimusiikkihistorian tapauksia, jotka eivät aikanaan menestyneet kaupallisesti, mutta joiden vaikutus toisiin muusikoihin ja musiikin kehitykseen on ollut suuri. Uusi albumi osoittaa, ettei pitkä hiljainen kausi sammuttanut kollektiivista luovuuden liekkiä – ja että aidoilla vintage-60-lukulaisilla saattaa yhä olla jotain opetettavaa nuoremmilleen.
Kimi Djabaté: Karam
Dumbancha Discovery
Guinea-Bissaussa vuonna 1975 syntyneellä Kimi Djabatélla on hieno sukutarina: hänen esivanhempansa olivat malilaisia grioteja, laulajia, jotka jokunen vuosisata sitten rannikolla vieraillessaan tekivät guinealaiseen kuninkaaseen niin suuren vaikutuksen, että tämä kutsui nämä hovimuusikoikseen. Tätä perinnettä Kimi Djabaté jatkaa, nykyään tosin Lissabonista käsin. Hän laulaa pehmeää arvovaltaa huokuvalla äänellä, ja lisäksi soittaa akustista kitaraa sekä afrikkalaista ksylofonia, balafónia. Säestävä yhtye on pieni (usein vain kora-harppu, bassokitara ja lyömäsoitin sekä pari taustalaulajaa), ja melkein kamarimusiikillisen intiimi. Erinäisiin yhteiskunnallisiin epäkohtiin pureutuvissa lauluissa on silti ruumistakin liikuttavaa potkua. Kaikkein hiljaisimmat kappaleet on viisaasti kerätty albumin loppupuolelle. Niihin verrattuna muutamat alkukappaleet ovat melkein poppia.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.