PIIA LEHTI

Chamulan torilla on mitä myydä, mutta ihmisillä ei ole varaa samanlaiseen kulutukseen kuin aiemmin.

Gómezin perheen tortillatehdas Etelä-Meksikossa sijaitsevassa San Juan Chamulan -kaupungissa pyörii täydellä teholla; kolme nuorta miestä hyörii tortillakoneen ympärillä minkä ennättää. Kilo voipaperiin käärittyjä, lämpöisiä maissilättyjä maksaa kahdeksan pesoa eli noin 50 senttiä.

Tehdas, kuten uusi talokin, on rakennettu perheen lasten Yhdysvalloissa tienaamilla ja sieltä kotiinsa lähettämillä rahoilla. Kuvio ei ole Chamulassa ainutlaatuinen – kaupunkiin on noussut viime vuosina kymmeniä floridalaistyylisiä taloja, ja vasaranpauke kaikuu siellä nytkin.

Rakennusbuumi tuskin kestää pitkän, sillä dollariposti Chiapasin maakuntaan ja koko Meksikoon on kutistumassa. Tuhannet Yhdysvalloissa laittomasti työskennelleistä meksikolaisista ovat palaamassa kotiin. Töitä ei enää ole. Pohjoisnaapurin kiristynyt siirtolaispolitiikka ei ole helpottanut tilannetta.

Yksi paluumuuttajista on Gómezin perheen poika, 24-vuotias Julio. Neljä vuotta Tampan rakennustyömailla Floridassa on nyt taakse jäänyttä elämää.

”Yhdysvalloissa ei ole nyt paljon töitä. Tiedän monia, jotka ovat palaamassa kotiin”, sanoo Gómezin vaimo Juana. Hän palasi Chamulaan viime vuoden lopulla parikuinen vauva mukanaan.

Työnteko lapsen kanssa ei onnistunut.

”Tilanne pohjoisessa oli kuitenkin niin kehno, että puolentoista vuoden rupeama puutarhatöissä olisi voinut olla ohi muutenkin pian”, hän uskoo.

Meksikon köyhin maakunta

Pariskunta ei ollut Yhdysvalloissa yksin. Pelkästään Floridan Tampassa asui 500 chamulalaista, jotka pitivät tiiviisti yhtä, Juana kertoo. Yhdysvalloissa painaa laittomana siirtolaisena pitkää päivää arviolta puolisen miljoonaa chiapaslaista. Meksikolaisia laittomia on yhteensä 12,4 miljoonaa.

Chiapas on Meksikon köyhin maakunta, ja sieltä on perinteisesti lähdetty töihin muualle Meksikoon. Siirtolaisuus Yhdysvaltoihin on vielä varsin tuore, 2000-luvun alussa kiihtynyt ilmiö.

Siirtolaisuuteen on monia syitä, mutta niitä yhdistää maakunnan köyhyys ja vähäiset mahdollisuudet. Ensimmäinen siirtolaisaalto alkoi kahvin hinnan romahtamisesta 1980-luvun lopussa. Sen jälkeen lähtemistä ovat kiihdyttäneet 1990-luvun zapatisti-kapina ja vuosien 1998 ja 2005 hurrikaanit, jotka runtelivat pahasti koteja ja viljelyksiä.

”Maakunnan talous ei ole kasvanut 28 vuoteen”, tiivistää Chiapasin autonomisessa yliopistossa työskentelevä ekonomi Jorge Alberto López Arévalo.

”Lisää köyhyyttä, lisää nälkää”

Gomézin perhe on huolissaan tulevaisuudesta ja dollaripostin vähenemisestä. Perheenpään, taitelijaisä ”Gallon” kirkolliset vastuutehtävät nielevät tulevana vuonna rahaa. Kesällä Gallo ottaa vastaan tehtävän Chamulan kirkon mayordomona eli palvelijana, mikä edellyttää jopa 10 000 dollarin panostusta kirkollisten juhlien järjestämiseen ja esimerkiksi uusien vaatteiden hankkimiseen kirkon pyhimyksille.

Perhe saa apua vielä Yhdysvalloissa vakituisesti asuvalta tyttäreltä.

”Mutta ei tämä meille suoranainen kriisi ole. Meillä on vielä rahaa esimerkiksi ruokaan”, Gallo sanoo.

Tilanne ei ole yhtä onnellinen monissa muissa perheissä. Taloustieteilijä López ennustaakin maakuntaan vaikeita aikoja.

”Rahalähetykset ovat vähentäneet köyhyyttä enemmän kuin valtion sosiaalipolitiikka”, hän sanoo ja muistuttaa, ettei hallitus ole perinteisesti välittänyt köyhän intiaaniväestön hyvinvoinnista.

Lópezin mukaan Yhdysvaltoihin lähteneiden rahat ovat monille perheille pääasiallinen tulon lähde. Virallisia tilastoja ei ole, mutta hän arvioi, että joka kolmas perhe saa apua Yhdysvalloista, keskimäärin 300 dollaria kuussa.

López painottaa, että ulkopuolisille näkyvät hienot villat doorilaisine pylväineen ovat vain jäävuoren huippu – valtaosa siirtolaisuuden mahdollistamista lisätuloista on käytetty ruokaan; maissiin, tortilloihin ja papuihin. Lisäksi monet lapset on saatu kouluun ja maalattiaisten asumusten tilalle on rakennettu vaatimattomia taloja.

Nyt tilanne on muuttumassa. Lópezin mukaan vuonna 2008 kotiin palasi kymmenisentuhatta chiapaslaista, ja tänä vuonna vauhti kiihtyy. ”Rahojen väheneminen syventää köyhyyttä ja pahentaa ihmisten nälkää.”

Helppo ei ole koko Meksikonkaan tilanne: Yhdysvaltain rakennustyömailla ja viljapelloilla ahkeroivien meksikolaisten rahalähetyksistä on kertynyt viime vuosina maan toiseksi suurin ulkovaluutan lähde öljytulojen jälkeen.

Vuonna 2008 tulot notkahtivat 26 miljardista 25:een, ja tänä vuonna pudotuksesta ennustetaan suurempaa. Muihin köyhiin maihin rahalähetykset ovat vielä kasvussa, mutta Meksikon riippuvuus Yhdysvalloista tekee siitä erityisen haavoittuvan.

Valtavista summista huolimatta rahalähetykset eivät muodosta kuin vajaat neljä prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Pudotus kirpaiseekin valtion kirstunvartijoita enemmän yksittäisiä kyliä ja perheitä.

Uudet bisnekset hiljenevät

Chiapasissa on joitakin pikkukyliä, joissa siirtolaisuus näkyy hiljaisina katuina – jäljellä on vain lapsia, naisia ja vanhuksia. Chamulan kaupunki kuitenkin pursuu elinvoimaa. Suurin osa Yhdysvaltoihin menijöistä on Juanan ja Julion kaltaisia nuoria, jotka lähtevät alle parikymppisinä muutamaksi vuodeksi pohjoiseen.

Isä Juan Gallo kuvaa siirtolaisuutta ”yliopistoksi”, jonne nuoret lähtevät pariksi vuodeksi. Vaarallinen matka aavikon yli ei häntä tunnu erityisesti huolettavan, etenkään, kun kaupunki on kehittynyt huimasti näiden oppivuosien ansiosta.

”Meistä maanviljelijöistä on tullut kauppiaita”, hän kuvaa kaupungin kehitystä. Uskollisesti 1500-luvulta polveutuvien maya-perinteiden mukaan elävään kylään onkin avattu lukuisia uusia kauppoja viimeisen parin vuoden aikana.

Torin laidalta löytyvät Western Unionin toimisto ja nettikahvila, kännykät myyvät kuin häkä. Parhaasta kuppilasta saa cappuccinoa. Samalla aukion kirkossa kuitenkin edelleen parannetaan ihmisiä kananmunien voimin ja kanoja uhraamalla.

Gallo ei ole huolissaan perheen uudesta tortillabisneksestä – maissilätyt myyvät aina, hän uskoo. Moni muu liike sen sijaan tulee hiljenemään, López ennustaa.

Chamulassa eikä koko maakunnassa ole töitä kotiin palaaville, ja rahalähetysten kutistuessa ihmisillä ei ole enää varaa samanlaiseen kulutukseen kuin aiemmin. Työttömyysluvut ovat jo nyt nousussa koko maassa.

Taloustieteilijä López Arévalo pyörittelee päätään pohtiessaan, mitä paluumuuttajat voisivat tehdä. Perinteisestä maanviljelystäkään rahaa ei voi repiä, sillä väestön kasvaessa ennestäänkin vähäistä maata on niukalti jaettavaksi. Eikä maanviljelys ole koskaan ollut kovin tuottoisaa.

Ainoa onni onnettomuudessa on Lópezin mukaan se, ettei maailmantalouden myllerrys juuri muutoin heiluttele Chiapasia – maakunta kun ei tuota mitään, mitä vietäisiin ulkomaille.

Kehitysapua isompi potti

Maailmanlaajuisesti kehitysmaista lähtöisin olevien siirtolaisten rahalähetyksistä kertyy valtava potti – Maailmanpankin mukaan noin 283 miljardia dollaria vuonna 2008. Vertailukohdaksi sopii rikkaiden maiden antama kehitysapu, joka oli 103,5 miljardia dollaria vuonna 2007.

Rahavirrat alkoivat kutistua syksyllä 2008 ja niiden odotetaan kutistuvan tänä vuonna tuntuvasti. Yleisesti rahalähetykset ovat vakaita tulonlähteitä kehitysmaille, sillä talousvaikeudet vaikuttavat helpommin esimerkiksi ulkomaisiin investointeihin.

Rahallisesti mitattuna Intia, Kiina ja Meksiko ovat maailman suurimpia vastaanottajamaita. Köyhemmissä ja pienemmissä maissa rahalähetykset taas voivat muodostaa suuren osan bruttokansantuotteesta. Esimerkiksi 46 prosenttia Tadzikistanin bruttokansantuotteesta tulee siirtolaisilta. Raskaasti niistä riippuvaisia ovat myös esimerkiksi Moldova ja Tonga.

Latinalainen Amerikka on perinteisesti ollut rahalähetysten valtakuntaa Yhdysvaltain läheisyyden vuoksi. Nyt virrat hiipuvat, kuten myös Euroopasta Keski-Aasiaan. Samalla rahalähetykset Persianlahden GCC-maista Itä- ja Etelä-Aasiaan ovat kasvaneet nopeasti.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2009