Kongolainen dokumentaristi Nadege Batou pyrkii ohjaajaksi maassa, jossa elokuvakulttuuri on vasta aluillaan.

”Kolonialismista kirjoittaminen on vaikeaa kielellä millä hyvänsä”, Chimamanda Ngozi Adichelle sanoo.

Kohtaus 1: hämminkiä Burkina Fason rajalla:

”Neiti hyvä. En voi päästää teitä maahan ilman viisumia.”

On varhainen maaliskuun aamu läntisessä Afrikassa, Beninin ja Burkina Fason rajalla. Raja-aseman katossa pyörii tuuletin. Uupuneen näköinen nainen katsoo univormuun pukeutunutta virkailijaa. Naisen sylissä on juliste, jonka kuvassa näkyvät hänen juhlavasti meikatut kasvonsa.

Nainen on tshadilainen laulaja Prinsessa Hosana, ja hänen on pian päästävä rajan yli.

Seuraavana päivänä Burkina Fason pääkaupungissa Ouagadougoussa alkavat Fespaco-elokuvafestivaalit. Afrikan suurin säännöllisesti järjestettävä kulttuuritapahtuma herättää Sahelin laidalla sijaitsevan kaupungin joka toinen vuosi juhlahumuun. Elokuvien lisäksi humuun kuuluu kymmeniä tuhansia ihmisiä keräävät avajaiset ja Burkina Fason presidentin Blaise Compaorén järjestämät yltäkylläiset kutsuvierasjuhlat.

Afrikkalaisten elokuvaihmisten lisäksi Ouagadougoun pölyiset kadut täyttyvät eurooppalaisista festivaalijärjestäjistä, elokuvatuottajista ja televisio-ohjelmien ostajista, kaukaisista kylistä matkanneista kaupustelijoista sekä tähteydestä uneksivista naisista ja miehistä.

”Minulla on konsertti huomenna, mutta ei rahaa viisumiin. Olen matkustanut neljä päivää”, Hosana sanoo ääni värähdellen. Annamme virkailijalle rahat ylimääräiseen viisumiin.

Kohtaus 2: kyynärpäätaktiikkaa kaaoksessa

”Ettekö tiedä kuka olen?”

Festivaalitoimiston käytävällä on tungos. Mr. Beanin näköinen espanjalaismies työntyy kimaltaviin asuihin pukeutuneiden afrikkalaisten ja löysissä puuvillavaatteissa hikoilevien eurooppalaisten ohi kyynärpäätaktiikalla.

Kaaosta rauhoittelee poliisi, jonka vyötäisillä roikkuu pamppu. Ihmiset ovat toimittajia, festivaalijärjestäjiä ja rahoittajia. Monet ovat odottaneet festivaalipassiaan useamman päivän.

”Tämä on katastrofi”, belgialainen festivaalijärjestäjä Bruno Bové sanoo. Hänen ja monen muun konkarikävijän mielestä järjestelyt eivät ole koskaan takkuilleet yhtä pahasti kuin nyt.

Kaaos sattuu ikävään aikaan: on Fespacon neljäkymmenvuotisjuhla. Teemana on ”Afrikkalainen elokuva, turismi ja kulttuurinen perintö”. Festivaalille toivotaan tavallistakin enemmän kansainvälistä näkyvyyttä, mutta toimittajat puhuvat kadonneista festivaalipasseista ja siitä, ettei esitysaikatauluja saa mistään. Uusi festivaalijohtaja on uudistanut järjestelyt läpikotaisin.

Afrikkalaisten elokuvantekijöiden vuon-na 1969 perustama festivaali nousi maailmanmaineeseen 1980-luvulla, kun Burkina Fason presidentti Thomas Sankara otti sen suojelukseensa. Sankaran mukaan luonnonvaroiltaan köyhässä maassa kulttuuri on raaka-aine, jota on vaalittava.

Sittemmin tapahtuma on saanut kansainvälisiä sponsoreita. Yksi heistä on jonossa etuileva espanjalainen televisiotuottaja. Hänen yrityksensä on ostanut festivaalikatalogista mainostilaa tuhansilla euroilla.

Yrityksen logon sijaan katalogissa näkyvät sähköpostilla lähetetyt ohjeet siitä, miten logo pitää painaa. Kiukkuista tuottajaa ei lohduta, että katalogi saadaan jakeluun vasta festivaalin viimeisenä päivänä.

Kohtaus 3: Nollywood rynnistää maailmankartalle

Aurinkolaseihin ja tummaan pukuun pukeutunut mies puhuu toimittajille hotelli Independencen uima-altaalla. Vieressä istuu kaksi kiiltäviin nahkakenkiin pukeutunutta hyvin pienikokoista miestä. Myös heidän silmiään peittävät aurinkolasit.

Iso mies on nigerialainen elokuvatuottaja Sonny Mcdon-W, joka on saapunut Burkina Fasoon osana kolmikymmenhenkistä nigerialaisdelegaatiota. He valitsevat ehdokkaita nigerialaisten jakamalle, mantereen laajuiselle elokuvapalkinnolle.

Pienet miehet ovat näyttelijät Osita Iheme ja Chinedu Ikedieze. He näyttävät ala-asteikäisiltä veljeksiltä, mutta kertovat olevansa aikuisia ja työtovereita, jotka tapasivat toisensa koekuvauksissa. He ovat opiskelleet näyttelemistä myös New Yorkissa valmistautuakseen loikkaamaan tarvittaessa Hollywoodiin.

Unelma Hollywoodista ei välttämättä ole tyhjästä temmattu. Nigerialaisissa nyrkkipajoissa alkunsa saanut, Nollywoodiksi kutsuttu elokuvateollisuus herättää yhä suurempaa kansainvälistä kiinnostusta.

Amatöörikameroilla yhdessä päivässä kuvatut elokuvat ovat levinneet afrikkalaisilla kaduilla, toreilla ja pienimmissä kylissä jo pitkään. Viime vuosina tekijät ovat panostaneet laadun parantamiseen, ja Nollywood-elokuvia viedään nyt Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan.

Kehityksessä alusta asti mukana ollut tuottaja Mcdon-W kertoo nigerialaisten torjuneen Hollywoodista tulleet yhteistyöyritykset. Elokuvateollisuudestaan ylpeät nigerialaiset ovat varuillaan, sillä he pelkäävät liian tiiviin yhteistyön tarkoittavan kontrollin menettämistä Hollywoodille. Näin kävisi, mikäli Nollywood-elokuvat tehtäisiin Hollywoodissa.

Nyt ulkomailla asuvat nigerialaiset ovat puuhaamassa Nollywoodin kehittämiseksi rahastoa. Siihen otettaisiin harkitusti mukaan ulkomaalaisia, mutta pääkontrolli säilyisi nigerialaisilla.

”Elokuvateollisuuden kehitys tarkoittaa, että afrikkalaisilla on vihdoin mahdollisuus puhua omasta puolestaan. Valloitamme maailman elokuvalla”, Mcdon-W sanoo.

Nigerialaisten elokuvapalkinnon yksi tarkoitus on yhdistää englannin- ja ranskankielisen Afrikan elokuvantekijöitä. Palkintokomitean toiminnanjohtaja Peace Anyiam-Osigwe painottaa tarvetta ylittää jännitteet taiteellisesti kunnianhimoisempana pidetyn ranskankielisen ja saippuasarjamaisena pidetyn englanninkielisen Afrikan elokuvakulttuurin välillä. ”Olemme ja tulemme olemaan yhtä.”

Kohtaus 4: mistä saisi afrikkalaista yleisöä?

Illalla esikaupungin pimeyttä rikkovat myyntikojujen tuikkuvalot. Muutama nuori mies harhailee rapistuneen betonimuurin ulkopuolella. Repaleiseen vanerilevyyn on kiinnitetty elokuvan mainosjuliste: Sembéne Ousmane. La Noir de… Muurien sisäpuolella leviävän katsomon ylle kaartuu tähtien pilkottama taivas. Valkokankaalle heijastuu mustavalkoinen elokuva senegalilaisesta naisesta, joka päätyy palvelijaksi valkoiseen perheeseen.

Ouagadougoun keskustan elokuvateatterit ovat kaikissa näytöksissä täynnä, mutta kaukana kaupungin ulkopuolella sijaitsevan teatterin valtavassa katsomossa on vain kourallinen yleisöä. Muurien ulkopuolelle jää ihmisiä, joille euron maksava pääsylippu on liian kallis.

Yksi festivaalin teemoista on kunnianosoitus kaksi vuotta sitten kuolleelle, Fespacon perustajiin kuuluneelle senegalilaiselle ohjaajalle Ousmane Sembénelle, jota kutsutaan afrikkalaisen elokuvan isäksi.

Sembéne aloitti uransa kirjailijana, mutta huomasi, että tavoittaa kirjoittamalla vain kotimaansa pienen, lukutaitoisen eliitin. Koska Sembéne halusi teostensa puhuttelevan laajaa afrikkalaista yleisöä, hän ryhtyi lähes neljäkymmentävuotiaana ohjaamaan elokuvia.

Sembéne kritisoi teoksissaan sekä Ranskan siirtomaahallintoa että Afrikan maiden itsenäistymisen jälkeisiä hallituksia. Hänen viimeiseksi jäänyt elokuvansa on vuonna 2004 valmistunut Moolaadé, joka on nähty Suomessakin. Se kertoo afrikkalaisen kylän naisista, jotka alkavat vastustaa tyttöjen ympärileikkausta.

Burkina Fasossa ohjaajamestarin muistoa kunnioitetaan patsaalla, joka on pystytetty Ouagadougoun keskustaan elokuvantekijöiden aukiolle. Mutta vaikka Sembéne toivoi elokuvilleen afrikkalaista yleisöä, ne ovat menestyneet parhaiten Euroopan festivaaleilla ja taide-elokuvia näyttävissä teattereissa.

”Afrikkalaisen elokuvan ongelma on levitys”, sanoo Bruno Bové. ”Kaikki haluavat tehdä elokuvia, mutta elokuvateatterit kuolevat. Vain Nigeriassa avataan uusia teattereita.”

Levitystä puidaan myös seminaarissa, jossa ranskalaiset televisiotuottajat keskustelevat afrikkalaisten tekijöiden kanssa. Ranskalaisista televisiokanavista erityisesti Arte ostaa afrikkalaista elokuvaa, mutta se ei ratkaise kotimaisen levityksen ongelmaa.

Tulevaisuuden vaihtoehtona esiin nousee myös internet. Lontoossa asuva, ghanalaissyntyinen tuottaja kertoo suunnittelemastaan mainosrahoitteisesta sivustosta, jonne elokuvantekijät saisivat ladata teoksiaan. Silloinkin elokuvat näkyisivät lähinnä eurooppalaiselle yleisölle, sillä Afrikan maiden internetyhteyksillä ei vielä pitkään aikaan katsella elokuvia.

Kohtaus 5: tarina tyhjästä 
kaivosta

Voimakkaasti ilmastoidussa salissa on kolkko valo ja muovituolit. Valkokankaan edessä seisoo nuori nainen, joka kertoo varmalla äänellä tulossa olevasta elokuvasta.

Nainen on Kongon Brazzavillestä kotoisin oleva dokumentaristi Nadege Batou, ja hän on Fespacossa etsimässä rahoitusta vesipulasta kertovalle dokumenttielokuvalle. Batou pyrkii ohjaajaksi maassa, jossa elokuvakulttuuri on vasta alullaan. Hän aloitti uransa toimittajana, ja säästi rahaa pieneen videokameraan. Sen avulla syntyi videoita kansalaisjärjestöille, ja nyt oman elokuvan alku.

Batou on festivaaleilla ensimmäistä kertaa ja maksaa matkan itse. Hän on tullut Ouagadougouhun bussilla ja yöpyy yhdessä kaupungin halvimmista hotelleista. Hän puhuu säteillen mahdollisuuksista, joita festivaali tarjoaa kontaktien luomiseen ja oppimiseen.

”Ihmiset ovat olleet ihania. Yksi poika antoi minulle puhelimen lainaksi, koska minulla ei ollut omaa. Toinen on vienyt mopolla ympäri kaupunkia.”

Sali pimenee. Valkokankaalle ilmestyvät lapset kantavat suuria, keltaisia muovikanistereita. He työntävät kanisterin vesihanan alle, mutta hanasta tippuu vain yksinäinen pisara. Tuntien kävelymatkan päässä oleva kaivo on tyhjä. Kamera heiluu ja äänestä saa tuskin selvää, mutta kerronnasta näkee, että ohjaajalla on lahjoja, vaikka tekniikka puuttuu.

Esityksen jälkeen Batoun ilme on toiveikas. ”Toivottavasti saan elokuvan viimeistelyyn rahaa. Tämä on yksi tarinoista, joita kukaan muu ei pysty kertomaan.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009