Kun maailma oli vaiti

Nigerialaiselle Chimamanda Ngozi Adichelle sanottiin, että hän on liian nuori kirjoittamaan Biafran sodasta. Hän kirjoitti silti.

MILKA ALANEN

chima.jpg”Kolonialismista kirjoittaminen on vaikeaa kielellä millä hyvänsä”, Chimamanda Ngozi Adichelle sanoo.

Kun Chimamanda Ngozi Adichie kirjoitti lapsena ensimmäisiä ”kirjojaan”, niissä seikkaili aina valkoihoinen englantilainen, joka söi omenaa. Nigerian yliopiston läheisyydessä Nsukkassa kasvanut tyttö rakasti kirjoja ja sai luettavansa yliopiston kirjastosta.

”Kaikki mitä luin oli englantilaista, joten ajattelin, että romaanissa on aina oltava omenaa syövää englantilainen”, Adichie naurahtaa.

Noista ajoista on kauan. Vastikään suomennetussa romaanissaan Puolikas keltaista aurinkoa 31-vuotias Adichie tarttuu omenan sijaan sellaiseen järkäleeseen kuin 1960-luvun Nigeria – ja Biafran sota.

Biafran aikaan

Nigeria itsenäistyi 1960 ja oli Adichien romaanin sanoin ”niin hajanainen, että pysyi hädin tuskin koossa”. Nigeriassa asuu 300 erilaista etnistä ryhmää. Koko kansasta igboja on noin 18 prosenttia, siis muutamia kymmeniä miljoonia ihmisiä. Adichie on yksi heistä.

Biafran tasavalta syntyi igbojen jouduttua joukkomurhan kohteeksi. Biafra irtosi Nigeriasta toukokuussa 1967. Nigeria piti Biafraa kauppasaarrossa ja aloitti pian sotatoimet. Biafran alue tuhoutui täysin, ja igbot kärsivät nälänhädästä. Biafran tasavalta lakkasi olemasta tammikuussa 1970.

”Synnyin seitsemän vuotta sodan jälkeen, ’sodan varjossa’. Sota näkyi ympärilläni, vanhemmissani”, Adichie kuvaa. Hän kyseli ja kyseli sodasta. ”Minulle sanottiin, että en voi kirjoittaa Biafrasta, että olen liian nuori.”

Adichie tutki ja kirjoitti silti, ja samat ihmiset kiittivät myöhemmin romaanista. Kiittivät siitä, että se sai itkemään.

Romaanin taustalla on neljä vuotta työtä. Adichie vaikuttaakin juuri niin päämäärätietoiselta, että hänen voi uskoa pystyneen romaanijärkäleen työstämiseen. Ennen kaikkea hän halusi kysyä, mitä ihmisille tapahtui Biafran aikaan.

”Afrikan sodat nähdään vain sen ihmisjoukon kautta, jotka ampuvat. Oli tärkeä kirjoittaa kirja arjesta, ihmisistä, jotka rakastavat, pettävät, tekevät ruokaa, jatkavat ihmisenä oloa sodan aikana.”

Romaani kietoo yhteen kolmen henkilön tarinat. On maaseudulta kotoisin oleva palvelijapoika Ugwu, kaunis ja varakas Olanna – ja tietysti: englantilainen Richard, joka kokee olevansa afrikkalainen. Romaani piirtää myös kuvaa uuden kirjan synnystä, teoksesta nimeltään Maailma oli vaiti kun me kuolimme.

”Idea Afrikasta”

Adichie opiskeli ensin lääketiedettä Nigeriassa, mutta lähti 19-vuotiaana Yhdysvaltoihin opiskelemaan viestintää, politiikkaa, luovaa kirjoittamista.

Esikoisromaani Purple Hibiscus ilmestyi 2003 ja maineikkaan Orange Prizen voittanut Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow sun) vuonna 2006.

Nykyään Adichie asuu puolet vuodesta Yhdysvalloissa, puolet Nigeriassa, mutta korostaa olevansa nigerialainen. Hän kirjoittaa englannin kielellä. Nigerian englannilla tietysti, Adichie hymyilee.

Hän muistaa, miten Iso-Britannian entisessä siirtomaassa englannin kieli oli jo lapsuudessa sivistyksen symboli. Koulussa rangaistiin, jos käytti muita kieliä.

”Mutta kolonialismista kirjoittaminen on vaikeaa kielellä millä hyvänsä.”

Adichien mielestä ihmisillä on ”idea Afrikasta”. Mantereesta, johon mennään auttamaan ja josta kirjoittavat vain ulkopuoliset.

Kieltä suurempi kipupiste on kuva. Kuva Biafrasta, kuva Nigeriasta, kuva Afrikasta. Kuva tiivistyy sotaan ja yhteen suureen sotivaan Afrikkaan. ”Jokaisella sodalla on oikeus olla omansa, tulla nähdyksi itsenään.”

Biafran sota jatkui 1970-luvulle asti. Vähintään miljoona ihmistä kuoli – mutta maailmalle Biafra merkitsi ja merkitsee yhä anonyymia nälkiintyneen lapsen kuvaa.

Yksi lettipäinen tyttö

Puolikas keltaista aurinkoa on tavattoman kaunis kirja. Juuri tässä kauneudessa piilee romaanin voima: se puhuu kovista ajoista vailla naiviutta, mutta niin, että teos todella tuntuu.

Romaanin kenties koskettavin kohta tunkeutuu anonyymien Biafra-kuvien taakse: Olanna matkustaa junassa itkevien, huutavien ihmisten seassa. Hänen vierellään istuva igbo-nainen raottaa junan tungoksessa kalebassi-astiaansa. Siellä on pienen tytön pää, letitetyt hiukset.

Kalebassinainen sulki astiansa. ”Kyllä siinä aikaa meni, kun minä näpersin näitä lettejä”, hän sanoi. Minun tytölläni oli niin paksu tukka.”

Olanna jää ajattelemaan litistyneitä lettejä. Hän miettii sitä, miten äiti siveli ensin lapsensa tukkaan öljyä ja jakoi sen sitten osiin puukammalla. Ja sitä, että maailma todella oli vaiti, kun tuo tyttö kuoli.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2009

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu