”Hakeeko joku sinut lentokentältä?” Näin kysyvät nigerialaiset ystäväni ja tottuneet Nigerian-kävijät, kun kerron tulevasta Lagosin-matkastani.

Onko sinulla joku, joka vie sinut hotellin muurien sisäpuolelle, lukitsee oven perässäsi, hakee aamulla panssarilasein varustetulla maasturilla ilmastoituun toimistoon ja palauttaa ennen pimeäntuloa takaisin, kun on kiltin lapsukaisen nukkumaanmenoaika?

Lagosissa pitää tietää, mihin jalkansa laskee. Jos astuu askeleenkin harhaan, tulevat area boyt – aluepojat – ja vievät rahasi ja joskus jopa henkesi. Jos et tiedä, mitä olet tekemässä, parempi pysyä hotellilla. Älä soita kenellekään omin päin, vaan pyydä isäntääsi tekemään se puolestasi. Pysy hotellissa, älä lähde omin päin liikuskelemaan. Älä käytä julkisia ajoneuvoja. Älä mene Ikejaan, pysy Victoria Islandilla ja Lagos Islandilla. Älä koskaan avaa auton ikkunaa. Vältä kaikkea, mikä voi aiheuttaa vaaraa. Vältä elämää. Tervetuloa Nigeriaan!

Nämä varoituksen sanat ovat Nigeriassa toimivien kansainvälisten yritysten ohjeita vierailleen. Oma isäntäyritykseni painoi heti lentokentällä käteeni vihkosen, jossa kerrattiin säännöt: olet vieraamme ja me pidämme sinusta huolen, joten toimi kuten käskemme. Yritykset haluavat varmistaa oman maineensa; negatiiviset uutiset vieraiden kidnappauksista eivät ole hyvää julkisuutta.

Mutta ajattelevatko he minua? Onko kyse minun turvallisuudestani vai yritysten ylisuojelevasta asenteesta, jolla he tavoittelevat omaa etuaan? Olenko vain pelinappula, valokuvaaja, joka kuvaa tummennetun lasin läpi liikkuvia autoja ja ilmastoitujen kokoushuoneiden puhuvia päitä?

Hotellin vastaanottovirkailija ei haluai-si päästää meitä menemään. ”Area boys”, nuori nainen sanoo. Pysymme toimittajan kanssa jääräpäisinä, vaikka kaikki pelottelu on jo saanut järkemme hämärtymään. Vartija avaa meille rautaportin, ja olemme kadulla kaksin. Pysäytämme mopotaksit.

Nuoret taiturikuskit puikkelehtivat autojen lomassa ja ymmärrämme, että tämä on ainoa tapa välttää jokapäiväiset kilometrien mittaiset ruuhkat! Viiletämme tuhatta ja sataa. Victorian saaren ja Lagosin saaren väliseltä sillalta avautuu näkymä yli Lagosin. Tunnen tuulenvireen hiuksissani ja hetken aikaa olen vapaa – Nigeriassa!

Lagos Islandilla kävelemme muutaman kilometrin, juomme kolajuomaa ja syömme keskiluokkaisessa pikaruokalassa paikallisia antimia. Käymme kirjakaupassa ja ostamme Nobel-palkitun Wole Soyinkan teoksia. Ken Saro-Wiwan tuotantoa ei hyllystä löydy.

Paluumatka käy yhtä jouhevasti. Ei jälkeäkään ”aluepojista”. Teemme muutaman muunkin poskia kuumottavan matkan yökerhoon ja ostoskeskukseen, mutta mitään ”pahaa” ei tapahdu. Meitä kohdellaan kuin ketä tahansa muutakin.

Matkan jälkeen mietin, olinko tyhmänrohkea vai tyhmänarka? Pelolle löytyy aina sijaa, jos sille sitä antaa. Riskinarviointi perustuu todennäköisyyteen, mutta itse elämä satunnaisuuteen. Elämää ei voi ennustaa, joten sitä kannattaa elää. Nigeria on täynnä ihmiselämää sen kaikissa muodoissa, joten se on hyvä paikka aloittaa. Ensi kerralla pyydän nigerialaista ystävääni hakemaan minut lentokentältä ja olen vapaa elämään, vaikka olenkin Nigeriassa. Tai ehkä juuri siksi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6/2009