TEPPO LINJAMA

Luomuviljelijän kellarista löytyy vielä porkkanoita ja hapankaalia. Palsternakat, sipuli ja valkosipuli on myyty ja syöty. Joka vuosi isäntä kokeilee uusia lajikkeita.

Aamu alkaa ani varhain. Mies menee ulos, kuuntelee lintuja, imee keuhkot täyteen puhdasta ilmaa. Jos on talvi, laittaa sukset jalkaan ja sukeltaa metsän siimekseen. Muina vuodenaikoina suuntaa pellolle.

Parrakkaan miehen saattaa tavata syksyllä Joensuun torilla, usein hänen kojullaan on tungosta. Keskiviikkokierroksellaan Pjotr Houtbeckers tuo luomuruokaa suoraan seudulla asuvien ovelle.

Kolmilapsinen perhe muutti Pikkunupun tilalle alkuvuodesta 1985. Talvi oli kylmin vuosikymmeniin. Vanhaan uuniin piti lisätä puuta yhtenään.

Rintamamiestyylinen talo kaipasi pikaista remonttia. Ikkunoita uusittiin, lattiaan lisättiin eristeitä, rakennettiin uusi uuni. Aittaan isäntä rakensi ritilät vihannesten kuivausta varten. Rinteeseen kaivettiin kellari.

Parikymmentä vuotta hoitamattomana olleen tilan pelloilla rehottivat koivut.

”Saatiinpahan paljon polttopuuta”, isäntä naurahtaa.

Suurin porkkana -voitto hallussa

Myös tilan pohjoisrinteen viljelijä kääntää eduksi.

Pohjoisrinteellä kasvit kasvavat riittävän isoiksi. Niinkin isoksi, että isäntä on voittanut luomullaan Suurin porkkana -kilpailun maakuntasarjassa.

”Lumi sulaa hitaammin kuin etelärinteeltä ja työt on pakko aloittaa myöhemmin. Jos pellot olisivat etelän puolella, en tiedä riittäisikö itsehillintäni. Takatalvi voisi yllättää, koska sormet syyhyävät jo helmikuussa.”

Aluksi tilalla oli mehiläisiä ja muutama kana. Navetan pitäminen lämpimänä kanojen takia tuntui kuitenkin haaskaukselta.

”Kasvissyöjänä ihailen eläimiä mieluummin metsän vapaudessa. Mehiläisistä taas luovuimme, koska niiden hoito vei liikaa aikaa toukotöiltä”, isäntä sanoo.

Mutta ennen pohjoisrinnettä ja porkkanoita liikkeelle täytyy lähteä Hollannista, Saksan ja Belgian rajaseudulta. Lapsuuden perhe oli suuri, kylä pieni ja ahdasmielinen. Koulun jälkeen nuorukainen kouluttautui maalariksi ja nautti nähdessään työnsä tulokset. Mutta ei hän montaa vuotta maalien myrkkyjä hengitellyt.

”Maalarin keuhkot pihisevät jo viisikymppisenä. Eivät pääse terveenä eläkkeelle”, Houtbeckers sanoo suomea pehmeästi murtaen.

Tämän kuusikymppisen hengitys ei pihise. Hän ammentaa terveyttä luomujuureksista, hapankaalista, yrteistä ja valkosipulista. Niitä roikkuu letteinä yksinkertaisesti sisustetun tuvan seinällä.

Toissa päivänä lämmitetty vuolukiviuuni hohkaa vielä lämpöä. Isäntä tarjoaa vierailijoille yrttiteetä ja kyytipojaksi itse tehtyjä keksejä.

”Kuusenkerkkätee on hyvä kurkkukipuun, kanerva rauhoittaa, koivunlehti puhdistaa elimistöä”, hän kertoo teevaihtoehdoista.

Lapsuusmiljöönsä tavoin mies pyörii nytkin pienissä ympyröissä, mutta elää itsensä näköistä elämää. Näin kauaksi piti siis tulla?

Nuori kapinallinen

”Kaverit sanoivat, että armeijassa on kivaa: juodaan ja pidetään hauskaa, ei tarvitse tehdä mitään”, Houtbeckers muistelee nuoruutensa virstanpylväitä.

Nuori mies ei kuitenkaan sopeutunut totalitaariseen järjestelmään. Lopullisesti malja läikähti yli, kun sotaharjoitukseen sairaana pakotettu armeijatoveri kuoli.

“Kapteenin mielestä harjoitus oli hyvä, koska miehiä kuoli paljon ennakoitua vähemmän”, Houtbeckers sanoo.

Nuorukainen kapinoi aikansa, kunnes ilmoitti, ettei enää jatka valtion leivissä. Pakko jatkaa, hänelle sanottiin – tai tulee vankilareissu.

Pari kuukautta ennen palvelusajan loppua Houtbeckers jäi viikonloppuvapaalta kotiin. Häntä ei koskaan tultu hakemaan takaisin.

Mieli oli kiihdyksissä. Elämään alkoi tulla valoa, kun hän törmäsi hippeihin Stuttgartissa. Hipit soittivat ja lauloivat, jutustelivat ja pitivät hauskaa. Ja vastustivat armeijaa.

Houtbeckers jätti kokonaan maalarin työnsä ja lähti hippien mukana kiertämään. Hän oppi nukkumaan puistoissa ja hylätyissä taloissa. Jotain ansaitakseen hän myi kadulla itse valmistamiaan koruja.

Reppu selässä ristiin rastiin

1970-luvun Helsinki ei ollut suopea koruja kauppaavalle ulkomaalaiselle.

”Poliisit tulivat paikalle pillit ulvoen. Joku saksaa osaava poliisi antoi ymmärtää, ettei meitä kaivata Suomessa”, Houtbeckers muistelee ensivisiittiään.

Matkustamisen ihanuutta maistanut nuorimies ei voinut enää jäädä paikoilleen. Seuraavat vuodet hän kulki ympäri Eurooppaa ja Lähi-itää. Keväisin mies hakeutui pohjoisemmaksi, syksyisin liftasi etelään.

Koruja myymällä ei kuitenkaan tullut toimeen. Houtbeckers päätyi Israeliin kibbutsille. Maatöissä nuori mies havahtui syrjintään.

“Israelilaiset kohtelivat huonosti arabeja ja palestiinalaisia. Se oli melkein sitä samaa, mitä natsit tekivät juutalaisille.”

Israelilaisia tuotteita isäntä on boikotoinut noista ajoista lähtien.

”Mutta vaikken ihastunutkaan kibbutsin väkeen, aina kun keräsin yrttejä tai istutin taimia, tuli tunne, että tämä on minun hommani”, hän kertoo.

Yhdysvalloissa, Suurten järvien liepeillä Houtbeckers etsi käsiinsä professorintytär Cathy Rohlichin, johon hän oli tutustunut vuoden 1970 Suomen-visiitillään. Nuoret päättivät lyödä hynttyyt yhteen.

”Kaiken kaikkiaan meillä oli Suomesta hyvät muistot. Kypsyttelimme ajatusta luomutilan perustamisesta”, Houtbeckers kertoo. ”Hollannissa ilma ja vesi ovat niin saastuneita, ettei mistään luomusta voi puhua. Amerikkalaisten arvot taas tuntuivat meistä etäisiltä.”

Tie ei ollut mutkaton. Ensin oli saatava Suomen kansalaisuus, sillä ilman sitä ei voi omistaa maata. Kansalaisuuden saamiseksi oli asuttava viisi vuotta Suomessa. Kaiken lisäksi oli kerättävä rahaa ja löydettävä paikka, jota viljellä.

Kärsivällisen kiertelyn tuloksena oma paikka löytyi. Pariskunta ihastui pieneen liperiläiseen tilaan, jonka multa on erinomaista.

Pohjois-Karjalan ensimmäinen ammattimainen luomutila elää ja voi hyvin. Naapurit ovat alusta asti tarjonneet auliisti apuaan uudistilallisille, vaikka epäilivätkin perheen olevan seudulla vain pikavisiitillä.

Oli niitäkin, jotka epäilivät Pikkunupun tilalla käytettävän apulantaa, kun perunat kasvoivat niin suuriksi. 1980-luvulla lehdet kirjoittivat luomuviljelystä kielteiseen sävyyn. Luomua ei pidetty uskottavana vaihtoehtona.

1990-luvulla asenteet alkoivat muuttua ja nyt kysyntä lisääntyy koko ajan. Isännän voimat alkavat kuitenkin ehtyä. Viljelypinta-alaa on vähennetty puolestatoista hehtaarista reiluun hehtaariin.

Houtbeckers aikoo kylvää niin kauan kuin jaksaa. Vaimo osallistuu tilan töihin, minkä opettajantöiltään ennättää.

Luomutila oli pariskunnan unelmien täyttymys. Pesästä lentäneille kolmelle lapselle kotitila on rakas, mutta näillä näkymin heistä kukaan ei jatka viljelyä tilalla. Vanhemmat eivät sitä myöskään vaadi: jokaisen on löydettävä omat unelmansa.

Vaikka luomutuotantoa arvostetaan, sillä voi olla edessä vaikeita aikoja. Luomun kannalta erityisen ongelmallisena Houtbeckers pitää geenimuuntelua. Kanadassa luomurapsin viljely on mahdotonta, koska geenimuunneltu rapsi on levinnyt kaikkialle. Myös esimerkiksi Etelä-Amerikassa monien kasvien luomuviljely on vaikeaa.

“Koska geenimuunnellun kasvin dna:ta löytyy nyt simpukoista, se leviää varmasti myös ihmisiin. Ei ehkä minun elinaikanani, mutta seuraavien vuosisatojen aikana. Puhutaan, että homma on hallinnassa, mutta on monta esimerkkiä siitä, ettei sitä hallita.”

Sadonkorjuussa sekalainen sakki

Syksyisin Pikkunupussa järjestetään sadonkorjuujuhlat. Talkooväen joukossa on paljon vaihto-opiskelijoita. Viime syksyn neljästäkymmenestä talkoolaisesta noin kolmekymmentä oli ulkomaalaisia.

Tunnelma on erinomainen. Moni opiskelija tunkee talkoissa sormensa multaan ensimmäistä kertaa elämässään. Houtbeckers näyttää vieraskirjaa, johon muuan vaihto-opiskelija on piirtänyt kuvan. Hyttyset ovat purreet kuvan tytön paukamille. ”En ole porsaanlihaa, olen ihminen”, kiljuu puhekupla.

Väkeä tulee myös Outokummun tanssikoulusta. Kesken porkkanannoston tai saunomisen voi alkaa spontaani sadonkorjuutanssi.

Viime talvena Pikkunupun kellarissa oli paljon perunoita. Sato oli ennätyksellinen. Myös porkkanoita ja hapankaalia on jäljellä, mutta palsternakat, sipulit ja valkosipulit on myyty ja syöty. Joka vuosi isäntä kokeilee uusia lajikkeita, mutta ei kelpuuta mitään viljelyyn pelkän satoisuuden vuoksi. Maku ja ulkonäkö ratkaisevat.

Ennen lähtöä kuulostelemme pihalla yhdessä hiljaisuutta. Edellisellä viikolla pihaan kuului kuulemma pöllö, ehkä viirupöllö.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6/2009