Palaneita mustia tynkiä. Halkeamia paistuneessa, janoisessa maassa, joka ennen oli kosteikkoa. Kävelin surulliselle puiden hautausmaalle. Pohjois-Mumbaissa sijaitsevan Bhandupin mangrovealueet näyttivät ilmestyskirjan maisemalta.
Huokaisin epävarmana siitä, oliko näkemäni ihmisen eloonjäämistarpeen vai ahneuden seurausta. Vaalikampanjat olivat käynnissä. Jokainen poliitikko huusi lupauksia, mutta yksikään ei puhunut mitään ympäristöstä. Tai maasta, jolla elämme.
Ei, vaikka kärsimme usein luonnonkatastrofeista. Vuoden 1996 tsunami vei etelärannikolta ihmishenkiä ja koteja.
Lähempänä kotiani Mumbai-joki tulvii usein. Heinäkuu 2005 oli kuin vedenpaisumus. Paitsi inhimillinen tragedia, tulva oli myös valtava taloudellinen menetys. Vasta se sai hallituksen puhdistamaan kaupungin halki virtaavaa Mithiä. Sitä kutsutaan joeksi, vaikka se on enemmänkin viemäri.
Valitettavasti enemmistölle poliitikoistamme ympäristönsuojelu on pelkkä vitsi: ympäristöpäivän tapahtumassa ympäristöministeri Ganesh Naik ajoi mangroveiden tuhoamista ja ehdotti, että viheralueille rakennettaisiin liiketiloja. Kaupungissa, jossa ei juuri ole puita. Niinpä niin.
Ekosysteemimme hidas hävitys on osa toista ongelmaa. Laajenevat kaupungit, uudet rautatiet ja maantiet syövät viheralueita kuin nälkäiset hirviöt. Muita syypäitä ovat tonttien hinnat, korruptio sekä insinöörien, paikallispoliisien ja rakentajien vehkeilyt, jotka ovat johtaneet laittoman rakentamisen puuskaan viimeisillä metsäalueilla.
Taistelua käydään “kehityksen” ja sen maan välillä, jonka päällä “kehitymme”.
Vuosina 2003 ja 2004 istutetuista 18 000:sta mangrovetaimesta vain tuhat on jäljellä. Slummien asukit ja rakentajat ovat kaataneet loput. Rakennus- ja muut jätteet ovat tuhonneet suuria alueita rannikon mangroveja. Puita, jotka imevät itseensä tulvavesiä ja suojelevat meitä valtamerten raivolta, monsuuneilta.
Onneksi kansalaiset ovat alkaneet ottaa valtaa omiin käsiinsä. Julkisuuslain avulla on osoitettu, että ympäristöministeriökin osallistuu laittoman hiekan louhintaan suojelualueilla.
Jotkut, vaikkakin vain harvat, kyseenalaistavat hiilijalanjälkeään ja painostavat korkeinta oikeutta tekemään päätöksiä, jotka suojelisivat rannikoiden kosteikkoja.
Toiset pilkkaavat ja kysyvät, eikö kehitys ole välttämätöntä Intian kaltaisen maan edistymiselle.
Heille vastaan: “Jos maa häviää, mitä hyötyä on kehityksestä? Jos tappaa ainoan kanan, voiko yhä odottaa munia?”
Kirjoittaja on Mumbaissa asuva intialainen runoilija ja aktivisti.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 7-8/2009