Jos mielii pysyä järjissään, maailman menoa seuraavan ei kannata harrastaa kriittistä ja analyyttista ajattelua. Varsinkin se onneton objektiivisuuden tavoittelija, joka on kiinnostunut historiasta ja tuntee sitä, tuomitsee itsensä jatkuvaan hämmennyksen ja epätietoisuuden tilaan.
Ajatellaanpa vaikka Afganistanin tilannetta, joka on antanut suomalaisille viranomaisille ja oikeusoppineille aihetta keskustella siitä, mikä on sotaa ja mikä ei. Kysymys on tärkeä, eikä sitä saisi käsitellä kuten meillä on tehty. Suomessa on sivuutettu eettiset ja inhimilliset – sekä poliittiset – ulottuvuudet, juututtu ahtaitten pykälien ja saivartelevien määritelmien tasolle ja piiloteltu instituutioiden selän takana, vaikka kyseessä on sellainen arvovaltainen rakennelma kuin YK.
En väitä, että viranomaisemme tai YK ovat väärässä, saati sitten väärällä asialla. Soisin vain, että tilanteen mutkikkuus tunnustettaisiin. Historiasta näemme, että ulkovallat eivät ole koskaan yrittäneet ”rauhoittaa” Afganistania muista kuin strategisista syistä. Miksi nyt olisi toisin? YK:n tukema keskushallinto ei liioin edusta niin yksiselitteisesti demokratiaa kuin mediaan levitetty tieto väittää. Se olisikin sotaisaan heimohallintoon tottuneessa maassa raamatullinen ihme.
Historian ironiaa on sekin, että vain Taleban pystyi hallitsemaan Afganistania tukeutumatta korruptioon ja suurimittaiseen huumekauppaan, jotka ovat Taleban-hallinnon kukistumisen ja maan miehityksen aikana kasvaneet kasvamistaan. Tämä ei tietenkään merkitse, että Taleban-hallinto olisi muilla tavoilla hyväksi Afganistanille.
Ei, mikään ei ole niin yksinkertaista kuin me tahdomme kuvitella sen olevan.
Historiaan kätkeytyy muitakin ironisia käänteitä. Muistan itsekin ajan, jolloin Neuvostoliitto yritti saada otetta Afganistanista. Länsimainen media ei puhunut demokratisaatiosta vaan miehityksestä, jossa nähtiin vain voimapoliittisia intressejä. Länsimaista virtasi tukea ja sympatiaa urheille mujahedin-sisseille, jotka taistelivat myötäilijänä pidetyn presidentti Nazibullahin keskusvaltaa vastaan. Sissit saivat vapaasti levittää vaikutusvaltaansa pohjoiseen Pakistaniin. Olivathan he hyvällä asialla, yhteistä vihollista vastaan.
Neuvostoliitto luovutti ja muuttui samaan aikaan itsekin niin, että länsi menetti ainakin vähäksi aikaa arkkivihollisensa. Mujahedin-sissit perivät voiton. Heillä oli nyt uusi nimi, Taleban. Länsivallat ja Pakistan huomasivat, että ne olivat ajaneet suden pois kutsumalla karhun paikalle. Virhe on historiaa lukeneille tuttu, ja tuttua on myös se, että möhläys yritetään painaa unohduksiin.
Ihmisillä on lyhyt muisti. Se on heidän onnensa. Jos muistaa liikaa, on vaikeampi erottaa hyviä pahoista ja munia kanoista.
Kirjoittaja on tutkija ja kirjailija.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2009