Maailmanmusiikki, etnomusiikki, etninen musiikki, kansanmusiikki… Hankalasti määriteltävällä lapsella on monta nimeä.

Matti Ripatti soveltaa Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomarin 1960-luvun määritelmää pornografiasta maailmanmusiikkiin: ”En osaa määritellä sitä, mutta tunnen sen, kun kuulen.”

”Oikeastaan maailmanmusiikkia on kaikki marginaalinen musiikki, joka ei ole angloamerikkalaista valtavirtamusiikkia”, hän sanoo.

Eli Eppu Normaalikin on maailmanmusiikkia? ”Mitä suurimmissa määrin!” Ripatti innostuu.

”Arabimaailmalla on omat Eppu Normaalinsa.”

Pääasiallisesti radiokriitikkona työskentelevä Ripatti on arvioinut maailmanmusiikkia Maailman kuvalehti Kumppanin Levyt-palstalle jo viisi vuotta.

Musiikkikriitikon työ ei ole kadehdittavaa. Miten kukaan pystyy muuttamaan kuulemansa monimutkaiset äänikuviot sanoiksi? Ja kun kyse on vielä musiikista, jossa soitetaan suomalaisille vieraita soittimia, sävelkuvioita ja rytmejä.

Silti Ripatti onnistuu herättämään halun kuulla itse, kun malilainen laulaja Rokia Traoré ”lähestyy haltioitumista hienostuneesti, hivelevän kauniilla ja jumalaisen kauniisti lauletuilla melodioilla” tai kun nigerialaisen Tony Allenin ”polyrytmiset ja suurisointiset rummut puskevat soittoa ja laulua vastustamattomasti eteenpäin, kitarat tikkaavat kuin lyömäsoittimet ja väkevät vaskipuhaltimet tuuttaavat terävän iskevästi”.

On siis aika opiskella maailmanmusiikin lyhyt oppimäärä.

Kuuntele ja sovella tuttua

”Kannattaa aloittaa jostain tutusta”, Ripatti neuvoo. Kuuntele ensin musiikkia, josta pidät ja mieti, mikä piirre siinä miellyttää. Pyri sitten löytämään samanlaisia piirteitä maailmanmusiikista.

”Jos kuuntelee räppiä, Saharan eteläpuolisen Afrikan musiikkiperinne on ehdoton. Oikeastaan kaikki pop-musiikki on niin paljon velkaa Afrikalle, että sieltä on helppo lähteä liikkeelle.”

Toinen vaihtoehto on Latinalainen Amerikka. ”Siellä afrikkalainen ja eurooppalainen musiikkiperinne sekoittuvat, joten Latinalaisesta Amerikasta löytyy helposti lähestyttävää musiikkia.”

Ripatti uskoo, että hänen oma kiinnostuksensa lähti liikkeelle 1960-luvun rokista.

”Kuuntelin nuorena paljon vanhaa rokkia ja esimerkiksi intialaisvaikutteista jatsia. Amerikkalainen trumpetisti Don Cherry otti vaikutteita muun muassa turkkilaisesta musiikista. Muistan, että hänellä oli jopa tiibetiläinen, neidon sääriluusta tehty huilu.”

Mutta sitten hän kertoo vielä mielenkiintoisemman tarinan maailmanmusiikkiherätyksestään: kreikkalaiset sotilaat vaikuttivat hänen musiikkimakunsa kehitykseen – humalassa.

Teini-ikäisenä interreilaajana 1970-luvulla Ripatti matkusti junalla Ateenaan. Junavaunu oli täynnä ryyppääviä sotilaita, jotka alkoivat laulaa, kuten ”tietyssä humalan vaiheessa on tapana”.

Se ei ollut mitään suoraviivaista jollotusta, tyyliin ”Isontalon Antti”, johon Ripatti oli tottunut. ”Sieltä tulikin akustista korua. Kreikkalaiset laulut ovat vivahteikkaita ja sointukuviot hyvin monimutkaisia.” Hämmentyneenä nuorukainen jäi kuuntelemaan sotilaiden juopunutta kauneutta.

Sukella vieraaseen

Jos tuntuu siltä, että tuttujen elementtien kautta yhteyttä musiikkiin ei löydä, voi kokeilla vastakohtaa: kiehtovaa outoutta. Ripatille läheistä on intialainen musiikki, jota moni länsimaalainen pitää vieraana sen hyvin erilaisten rakenneperiaatteiden vuoksi.

Mutta Intiastakin löytyy helpommin lähestyttäviä esimerkkejä.

”Intialaissyntyinen Susheela Raman tekee eteläintialaisista lauluista pop-sovituksia, jotka eivät ole liian poppia.”

Mutta todellinen intialaisen musiikin jumalatar on Lata Mangeshkar, joka ”näyttää Niskavuoren vanhalta emännältä, mutta laulaa kirkkaalla ja kuulaalla tytönäänellä”. Bollywood-elokuvien tähtösille äänensä tarjonnut Mangeshkar on Ripatin mielestä järkyttävän taitava, paljon taitavampi kuin länsimaiset iskelmälaulajat.

”Laulamisessa on jotain, joka tekee laulajan emotionaalisesti todella läsnäolevaksi. Höpsötkin sanat kuulostavat hyvin laulettuina tosilta.”

Klassista intialaista musiikkia saa muuten paremmin legendaarisesta Digeliuksen musiikkikaupasta Helsingistä kuin Intiasta, jossa oman musiikin arvostus on laskenut.

”Länsimaalaiset levy-yhtiöt toisaalta ryöstävät ja hyväksikäyttävät katoavia perinteitä ja kulttuuria, mutta toisaalta ne myös osallistuvat perinteisen musiikin hengissä pitämiseen. Samalla tavoin paradoksaalisesti Lönnrotkin tuhosi ja säilytti Suomesta suullisen kansanperinteen – panemalla sen kansien väliin.”

Kärsivällisyys palkitaan

Maailmanmusiikista saa kiinni samalla tavalla kuin monista muistakin hienostuneista herkuista: kärsivällisyydellä. Pitää kuunnella kärsivällisesti ja pitkään. Se kyllä palkitsee.

”Musiikki, jossa kaksi perinnettä kommunikoi keskenään, on usein helpompaa ulkopuoliselle kuin yhden ’puhtaan’ perinteen musiikki.”

Ripatti teki radio-ohjelman pygmi-väestöstä ja kuunteli sitä varten kaiken pygmi-musiikin, minkä sai käsiinsä.

”Sen johdosta minusta saattoi tulla Suomen parhaimman pygmilevykokoelman omistava yksityishenkilö. Sitkeällä tuntien kuuntelulla opin myös pitämään pygmien musiikista, jota useimmat pitäisivät kamalana. Siis aitoa pygmimusiikkia, ei sitä, mitä elokuvissa kuulee.”

Olemme yhtä mieltä siitä, että aloittelevan harrastajan ei kannata istua kuuntelemaan pygmejä viiden tunnin ajan. Sen sijaan hänen kannattaa etsiä käsiinsä Rough Guide to World Music -sarjan levyjä.

”Ne toimivat hyvinä johdantoina ja niissä on usein lisätietoa maista ja kulttuureista. Ne ovat yleensä myös selkeästi rajattuja kokonaisuuksia, joten niihin ei huku.”

Ja parasta on, jos maailmanmusiikkia pääsee kuuntelemaan konserttiin. Läsnäolon voimaa ei tule aliarvioida, varsinkaan maailmanmusiikin kohdalla.

Parikymmentä vuotta sitten Ripatti kävi Berliinissä konsertissa, jossa ”vuori” istui lavalla muodostamassa äänellään ihmeellisiä, liiteleviä savukiehkuroita. Kyseessä oli rehevä pakistanilainen laulaja Nusrat Fateh Ali Khan, jonka musiikissa on sufimystiikan piirteitä.

”Konsertin aikana näin, miten joku yleisöstä joko vaipui transsiin – tai sai epilepsiakohtauksen.”

Ja lopuksi pitää muistaa, ettei tärkeintä ole purismi tai snobismi vaan nautinto. Intialainen sitarin soittaja, jo 1960-luvulla muun muassa Beatlesit intialaiseen musiikkiin tutustuttanut mestarimuusikko Ravi Shankar neuvoo kuuntelemaan intialaista musiikkia rentoutuneesti ja avoimin mielin. Sitä paitsi Ripattikin kuuntelee myös angloamerikkalaista populaarimusiikkia – esimerkiksi Tom Waitsia ja Nick Cavea.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2009.