Karuuden jälkeen väriloisto yllättää. Vuoristotie on kiemurrellut halki maiseman, jossa kasvaa vain aavikkopensaita. Vielä mutka, vielä sola, ja eteen avautuu muinainen tulivuoren kraateri. Satoja vuosia vanhat viljelysterassit hehkuvat ruusujen ja granaattiomenoiden vihreää ja punaista.

Yli 2000 metrin korkeudessa Al Jabel Al Akhdarilla, Omanin Vihreällä vuorella valmistetaan ”ruusun hikeä”, Lähi-idän arvokkainta ruusuvettä.

Salem Al-Riyamin silmät ovat ystävälliset ja parta harmaa. Hän kapuaa kivien ja piikkisten oksien peittämää jyrkkää polkua ketterästi ja paljain jaloin, villapaita yllään.

Al-Riyami tekee samaa kuin kymmenet sukupolvet häntä ennen: viljelee ruusuja ja valmistaa niistä ruusuvettä. Hänellä ei ole rasitteenaan velkoja, veroviranomaisia, työnantajia eikä nihkeitä asiakkaita. Hänen viljelemänsä tuote revitään käsistä, eikä kukaan tingi.

Kaipa hänelläkin huolensa on, mutta ei hän niitä muille näytä.

Al-Riyami kiertelee pensaita ja valitsee poimittavat kukat. Joitain kukkia hän hieroo hellästi silmät kiinni. Jos ruusu ei ole aivan auennut sitä ei kannata poimia; poimittuna se aukeaa väkivalloin ja menettää samalla jotain olennaista.

Omien sanojensa mukaan Al-Riyami ”herättää kukan”: ruusut on poimittava aikaisin aamulla, ennen kuin hehkuva aurinko haihduttaa ruusujen terälehdistä himoitun öljyn.

Ikivanhat ruusut, iättömät miehet

Omanin sulttaanikunta on yksi maailman kuivimmista paikoista. Al Jebel Al Akhdarista on tullut vihreä vuori kasteen ja alueen lukuisien lähteiden ansiosta. Täällä on aina osattu ottaa talteen joka ikinen vesipisara.

Vuoria pitkin kiemurtelevat vanhat kastelukanavat falaj’t, joiden kautta vettä jaetaan alueen viljelijöille.

Veden mukana tulee myös riitaa: kenellä on oikeus saada vesiporttinsa auki juuri tänä aamuna? Falaj-järjestelmän hoito ja veden jakelu vaativat tiivistä yhteistyötä.

Viljelijät myös lainaavat vettä ja ruusuja toisilleen. ”Jos minulta puuttuu pari kourallista, saan ne naapurilta, ja annan aikanaan takaisin. Olemme sopineet, ettemme aloita poimintaa ja tislausta yhtä aikaa, vaan muutaman päivän välein. Näin prosessi ei katkea ruusujen, polttopuiden, kaasun, veden tai astioiden puutteeseen”, Al-Riyami sanoo.

Yhteisöllisyyttä on vaadittu myös viljelmien teossa. Useat sukupolvet ovat muokanneet jyrkkiä laavarinteitä viljelyterasseiksi. Kuten Arabiassa usein, saa ilmiöiden ikää uteleva tietää, että ne ovat hyvin vanhoja, ”ehkä jo Islamia edeltävältä ajalta”.

Tämä tarkoittaa sitä, että kukaan ei tiedä tarkkaa ikää.

Täällä ei eletä kalenterin, vaan vuodenkierron mukaan. Ruusuviljelmien ikääntyneistä miehistä kukaan ei tiedä omaakaan ikäänsä.

Ruusut ovat ikivanhaa perua nekin. Täällä niillä ei ole sen tarkempaa nimeä – ne nyt ovat ruusuja. Kasvin pensasmainen muoto, kirkkaanvihreät lehdet, parimetrinen runko, terävät piikit ja miltei läpikuultavat kukat antavat aihetta uskoa, että kasvi on Rosa damascenan sukua.

Jos arvaus osuu oikeaan, rinteillä kasvavat kukat ovat tuoksuvien ruusujen aatelia. Persiasta lähtöisin oleva kukka ja siitä tislattu ruusuvesi olivat muinoin ylenpalttisen arvostettuja. Urin ja Babylonian kuninkaat saivat aarretta mukaansa tuonpuoleiseen ruukkukaupalla.

Vasta vanhan tislausmenetelmän verkkaisuuden ja tarkkuuden nähtyään ymmärtää täysin ruusuveden arvon.

Tislaus on taidonnäyte

Ruusun kukat poimitaan aikaisin aamulla, jolloin ne ovat vielä kasteesta raskaita. Kukat kannetaan sisätiloihin ja niitä kostutetaan jatkuvasti, jottei arvokas ruusuöljy haihtuisi. Yksi litra ruusuvettä vaatii puolitoista kiloa kukkia, satamäärin ruusuja.

Nokeen pinttyneet, ikkunattomat seinät kätkevät keskelleen kaksi savesta ja vuohenkarvoista muotoiltua uunia, joihin on upotettu kartionmuotoisia saviastioita. Alla palaa tuli. Täällä kukista tislataan ruusuöljyä ja ruusuvettä.

Ruusut asetellaan huolellisesti pestyin käsin varovasti astioihin hautumaan, ja sarja kulhoja kerää syntyvän höyryn. Issa Al-Riyami on korvannut kaasupolttimella ennen polttoaineena käyttämänsä granaattiomenapuun.

Lämpötilaa on valvottava herkeämättä. Huoneessa on kuuma. Silloin tällöin mies raapii astioiden sisäpinnalta karrelle palaneet ruusut. Ruusuja lisätään vähän kerrallaan.

Tislaus toistetaan kolmesti. Tulokseksi saatu tumma neste viedään astioihin lepäämään, ja pinnalle nouseva siirappimainen öljy kaavitaan varovasti pois. Öljy myydään parfyymiteollisuuden raaka-aineeksi.

Kullakin tislaajalla on oma käsityksensä prosessin tahdista. Kukin sato ja kunkin päivän ruusut ovat erilaisia. Ammatillinen asenne on sama kuin perinteisessä mustikkapiirakan teossa: piirakka on hyvä kun taikina tuntuu oikealta ja kun pinnan väri on oikea.

Kun kaikki vaiheet on tehty, jäljelle jää himmeän punertava neste, ruusun hiki.

Ruusuvesi

Ruusujen tislaamisessa syntyy kahta tuotetta: ruusuöljyä ja ruusuvettä. Öljyä käytetään parfyymien raaka-aineena.

Ruusuvesi on Persianlahden alueella erittäin haluttu tuote, joka myydään loppuun muutamassa viikossa. Omanilaiset käyttävät ruusuvettä mausteena ruuassa, kahvissa ja halva-makeisissa. Se on olennainen ainesosa makean jogurttijuoman lassin arabialaisessa versiossa.

Ruusuvettä voi myös hieroa iholle. Aluksi tuoksu ei tunnu, mutta muutaman tunnin kuluttua iho tuoksuu vahvasti ja pitkään ruusuilta. Ruusuvettä on käytetty uskonnollisissa rituaaleissa Lähi-idässä.

Euroopassa ruusuvettä on käytetty leivonnaisten mausteena. LD.