Nainen tarjoaa snapsilasillisen sakeaa keltaista juomaa.
”Sekoitus sitruunaa ja mandariinia”, hän sanoo.
Mónica Medeira on ostanut apteekista 90 prosenttista alkoholia. Siitä tulee kuusi litraa kotitekoista likööriä: banaania, kirsikkaa, suklaata, kananmunaa, kookosta, kinuskia.
Vuosi sitten Medeira meni naapuriin maistelemaan kotitekoisia juomia ja palasi kotiin likööriresepti kourassa. Likööreistä tuli niin maukkaita, että ne menivät heti kaupaksi Medeiran äidin liikkeessä.
Kun viime helmikuussa joukko nuoria tuli kertomaan Medeiralle mahdollisuudesta anoa mikrolainaa, nainen innostui asiasta – likööribisnes mielessä. Silloin hän ei vielä tiennyt kaikkea lainan ehdoista.
”Ryhmistä kertominen hirvitti”
Vapaaehtoisvoimin pyörivä Un Techo Para Mi Pais -järjestö jakaa toista vuotta mikrolainoja Uruguayssa.
Ennen kuin Mónica Medeira saa lainarahat pankista, järjestön vapaaehtoiset ja uudet lainanhakijat kokoontuvat viitenä sunnuntaina lankuista rakennettuun kerhohuoneeseen.
Vasta toisella tapaamiskerralla Siete de eneron -slummin asukkaille selviää, että lainaan on liitetty ehto: se myönnetään ainoastaan ryhmille. Laina maksetaan takaisin viikoittain kerättävinä lyhennyksinä. Jos joku ryhmän jäsenistä ei maksa, maksu peritään muilta jäseniltä.
Valtio-oppia yliopistossa opiskeleva vapaaehtoinen, 20-vuotias Román Sugo, sanoo, että ensimmäisellä kerralla asiasta ei hiiskuta tarkoituksella. Muuten vapaaehtoiset joutuvat pitämään loput kokoukset keskenään.
Sugo käy toisessakin montevideolaisessa hökkelikylässä. Siellä tieto lainaan liittyvästä ehdosta pani kerhohuoneen ovet paukkumaan.
”Siellä ei syntynyt ryhmiä, ei ainuttakaan. Ihmiset säikähtivät. Sen takia tulin hieman varautuneella mielellä tänne. Meitäkin vähän hirvitti kertoa asiasta”, Sugo sanoo.
Siete de eneron -slummin asukkaiden yhteisessä kerhohuoneessa syödään Laura Lacuestan lihapiirakoita. Termospullosta kaadetaan vettä kädestä käteen kiertävään mate-mukiin.
”Meidän välillämme on luottamusta! Uskon, että pystymme yhdessä etenemään ja maksamaan osuutemme”, sanoo mikrolainaa vaatteiden myyntiä varten hakeva Lóurdes Suárez.
Luottamusta hän tarvitseekin. Suárez on vastuussa oman lainansa lisäksi likööreitä myyvän Medeiran ja lihapiirakoita myyvän Laura Lacuestan lainoista.
Kymmenen euron lyhennyksen maksaminen naapurin puolesta on slummin asukkaille menoerä, jolle jokainen keksisi parempaa käyttöä.
On selvää, etteivät hekään olisi halunneet hakea lainoja ryhmänä.
Epäviralliset asukkaat
Pääkaupunki Montevideon laidalla asuvan Mónica Medeiran perheeseen kuuluu puistonvartijana työskentelevän aviomiehen lisäksi kolme tytärtä: Fatima, 12, Camilla, 8 ja Melanie, 4.
”Muutimme tänne äitini luota esikoista odottaessani, olin juuri valmistunut sairaanhoitajaksi. Sairaanhoitajan työt jäivät kuitenkin äidiksi tulon myötä”, Medeira kertoo. Perhe elää aviomiehen 200 euron kuukausituloilla.
Jalkapallokentän kokoisella maa-alueella asuu kahdeksankymmentä perhettä. Useimmat talot ovat hyväntekeväisyysjärjestön laudoista rakentamia, keskivertosuomalaiskodin keittiön kokoisia koppeja.
Siete de enero on yksi Montevideon 556 slummista. Asukkaat eivät omista maata eivätkä ole alueen virallisia asukkaita.
Naapurimaan Argentiinan talouskriisi vuonna 2001 potkaisi pahasti myös Uruguayta, joka tunnettiin aiemmin Etelä-Amerikan Sveitsinä. Köyhyysaste pomppasi kymmenestä prosentista 15:een. Uruguayn hintataso on kuitenkin selvästi Argentiinaa korkeampi.
Laina yhdistää naapurit
Mikrolainojen ryhmäsääntö otettiin käyttöön tänä vuonna kaikissa Latinalaisen Amerikan Un Techo Para Mi Pais -järjestöissä.
”Ilman ryhmiä ei olisi enää lainojakaan”, Uruguayn järjestön mikrolainoista vastaava johtaja Pia Pirelli sanoo.
Viime vuonna järjestö myönsi Uruguayssa parikymmentä lainaa, joita juuri kukaan ei maksanut takaisin.
Tänä vuonna tavoite on myöntää sata lainaa. Pirelli uskoo, että tällä kertaa useampi maksaa takaisin. Sosiaalinen paine ryhmän sisällä lisää maksuhaluja.
Tappioiden pienentäminen ei kuitenkaan ole ainoa syy, miksi lainoja alettiin myöntää ryhmille.
”Monen lainanhakijan liikeidea ei ole mullistava, sellainen jossa olisi kasvupotentiaalia. Taloudellisen tilanteen parantamisen lisäksi tavoitteemme on kuitenkin yhdistää naapureita ja lisätä yhdessä tekemistä”, Pirelli sanoo.
Jos naapurin lihapiirakkabisnes yskii, muulla ryhmällä on konkreettinen kannustin kerääntyä yhdessä pohtimaan, mättääkö resepti vai myyntipaikka, ja miten lihapiirakoiden menekki saadaan käännettyä nousuun.
Muiden into rohkaisi
Liköörikauppias Mónica Medeiralla oli aluksi epäilynsä ryhmälainaamisesta.
”Mietin, pystynkö saavuttamaan minulle asetetun tavoitteen. Muun ryhmän luottamus on voitettava, koska he sijoittavat tähän rahaa. Mietin myös, kenen kanssa voisin perustaa ryhmän”, Medeira sanoo.
Vaatteita ovelta ovelle myyvän Lóurdes Suárezin hän tunsi ennestään. Lihapiirakkamyyntiä suunnitteleva Laura Lacuesta tuli mukaan, koska hänellä ei ollut muuta ryhmää, ja Súarezilta ja Medeiralta uupui ryhmän vähimmäiskokoon vaadittava kolmas ihminen.
”Kyllä kävi mielessä, että mitä jos yhtäkkiä minun pitääkin maksaa toisen osuus lainasta, eikä minulla ole siihen varaa. Mutta ajattelin asiaa ja laskin, että jo kahden litran liköörimyynnillä saan yhden lainaerän katettua”, Medeira sanoo.
Hän hakee 60 euron lainaa. Summalla hän ostaa raaka-aineet ja printtaa etiketit pulloihin. Pienissä pulloissa kaupattuna litra myytyä likööriä poikii noin kymmenen euroa voittoa.
Mónica Medeiran lainanhakupäätöstä helpotti puhuminen muiden kanssa.
”Kun huomasin ihmisten kiinnostuksen, sain varmuutta. Näin sen innon, mikä ihmisillä oli työllistää itsensä.”
Siete de enerossa syntyi lopulta kolme ryhmää. Niiden nimet huokuvat optimismia: ”Edistys”, ”Eteenpäin luottavaisin mielin” ja ”Toivo”.