Kotona pitää voida puhua itselleen, väitellä keskusteluohjelman kanssa, suudella peiliä, maata pöydän alla, tanssia, laulaa, karjua ja nuolla sormista patterilla sulanutta suklaata.
Kotona pitää voida olla katseilta kätkössä – myös sisäistetyiltä.
Mutta kun kodin käsitettä vähän venytetään ja aletaan puhua kotiseudusta, ollaankin yllättävän virittyneellä kentällä. Puhujan on astuttava valokeilaan ja paljastettava kasvonsa. Sitoutuminen seutuun on vahva kannanotto.
Itse pidän tylyistä kaupungeista, koska niissä voi olla rauhassa. En kaipaa juttuseuraa bussimatkoille. On paljon ihanampaa vain valua ison auton aaltoiluun, sulaa siihen hiljaisuudessa. Voin mennä minkä tahansa kaupungin kahvilaan ja tuntea hetken olevani kotona. Kotiseutuni maantiede muodostuu isoista ikkunoista, tummanruskeista tehosteväreistä ja kuppien kilinästä.
Sanotaan, että kansainvälistyvässä maailmassa kotiseudusta on tulossa yksi tärkeä identiteetin osa. Vähän aikaa sitten vielä povattiin, että se tulee menettämään kokonaan merkityksensä. En usko.
Toimittajamme kävi Kajaanissa, josta kukaan ei ennakkoluulojen vastaisesti halunnutkaan muuttaa pois. Vaikka koti voi olla vallan näkökulmasta maantieteellisesti tai poliittisesti marginaalissa, on se jokaiselle yksilölle keskus.
Tämän lehden kotiseutu-teema on haikea. Se kertoo tavalla tai toisella tavoittamattomasta tilasta, johon kaivataan.
Monet jättävät kotiseutunsa pakon edes-sä. Länsisaharalaiset aktivistit kamppailevat alueen itsenäisyydestä Espanjasta käsin. Heille kotiseutu on paradoksi. Se on kipeän totta ja samalla vain kangastus, Marokon valloittama maapala.
Jordania puolestaan isännöi suurta määrää irakilaisia pakolaisia haluamatta myöntää, että nämä ovat tulleet pakoon jäädäkseen, eivät vierailulle.
Kuvareportaasissa kerrotaan, miten länsiafrikkalaisten kalastajien on jätettävä kotiseutunsa, koska eurooppalaiset vievät saaliin. Ja niinpä he tulevat tietysti Eurooppaan töihin.
Länsimaissa kasvanutta sukupolveani pidetään niin globaaliin maailmaan tottuneena, että meitä kutsutaan joskus nomadeiksi. Se kertoo lähinnä siitä, miten vähän me katsomme ympärillemme.
Maailman Kuvalehti on ollut kotini viimeiset kolme vuotta. Sen katon alla on ollut tilaa nähdä kirkkaasti ja kauas. Nyt sijaisuuteni päättyy ja on aika etsiä uusi ammatillinen koti, jossa voi nauraa ja räyhätä, osallistua, ottaa selvää ja kritisoida, pettyä ja taas toivoa, innostua yhä uudestaan.
Kiitos lukijoille, jotka jaoitte kodin kanssani.