On Lyijykynien yö (Noche de los lapices), Argentiinan sotilasdiktatuurin aikana kadonneille opiskelija-aktivisteille syyskuun kuudentenatoista järjestettävä muistomielenosoitus. Nuo kymmenen opiskelijaa vaativat vallanpitäjiltä opiskelijamatkalippuja, minkä seurauksena heidät siepattiin ja vietiin salaiseen pidätyskeskukseen. Neljä selvisi hengissä pidätyksestä ja kidutuksesta.

Tapahtumaa muistellaan kadunvaltauksin – kuten Argentiinassa usein on tapana. Niinpä tämäkin katu on täyttynyt hartauden ja hautakynttilöiden sijaan rock- ja reggaebändeistä, tanssivista ja laulavista karnevaaliryhmistä sekä juhlivasta kansasta.

Miten näin vakavaa asiaa voidaan muistella näin hilpeästi?

Ilo on asia, josta puhutaan usein kehitysmaiden elämää kuvailtaessa: ”Ihmiset ovat köyhiä, mutta silti iloisia ja ystävällisiä. Osaavat nauttia elämästään”.

Kliseisiä hokemia vai oikeaan osuvia totuuksia?

Itse sain ainakin yhdenlaisen oppitunnin ilon merkityksestä argentiinalaisilta murga-ryhmiltä.
La murga porteña on Buenos Airesin merkittävin karnevaalilaji, joka syntyi ja kehittyi mustien orjien parissa. Nykyään sitä viettävät jonkin verran myös ylemmät yhteiskuntaluokat.

Murgassa taiteelliseen ilmaisuun yhdistyy poliittinen kritiikki ja iva. Laulujen aiheina ovat poliisin väkivalta, yhteiskunnan epä-tasa-arvoisuus ja korruptio. Monille murga-ryhmille poliittinen vastarinta onkin toiminnan keskeisin päämäärä.

Miksi he olivat valinneet vastarintansa keinoksi juuri murgan?

”Miksikö? Koska ei ole vaihtoehtoja!”, Los Verdes de Monserrat-ryhmän jäsen Julian Catalano huudahtaa.

Kun asuu toistuvien poliittisten ja taloudellisten kriisien maassa, itku ei auta. Mikäli haluaa säilyttää elämänhalunsa ja toimintakykynsä, on kyettävä iloitsemaan.

”Ilo ei ole välinpitämättömyyttä, vaan kykyä hymyillä kaikesta huolimatta”, laulaa murga-ryhmä Los Herederos de la Locura.

Iloitseminen on osoitus lannistumattomuudesta. Uskallus nauraa vallanpitäjille väkivallan uhasta huolimatta onkin monille murgaajille radikaaleinta mahdollista vastarintaa.

”Jos jokin vallanpitäjiä ärsyttää, niin tanssimalla kamppailu, hymyilemällä protestoiminen ja laulamalla vaatiminen”, toteavat Los Que Nunca Callaran -ryhmän Ana ja Papo.

Todella karussa tilanteessa eläville kyky iloon on välttämättömyys. Kun pelko lamauttaa ja viha kuluttaa, ilo auttaa nousemaan tilanteen yläpuolelle, antamaan hengähdystauon todellisuudesta – näyttämään pitkää nenää alistajille.

Kyse ei ole siitä, että ihmiset olisivat kansanluonteeltaan iloisempia, tai että köyhyys auttaisi huomaamaan tärkeät asiat elämässä.

Näille ihmisille kyky luoda iloa ja nautintoa tuskan ja ahdistuksen keskellä on selviytymiskeino, elinehto. Siihen on pakko kyetä, jos haluaa elää ja toimia.

Catalano onkin antanut murgansa jäsenille nimen Militantes de alegría: ilon aktivistit.