The Rough Guide to Jazz and Blues Legends:
Robert Johnson
The Rough Guide to Jazz and Blues Legends:
Muddy Waters
Rough Guides/World Music Network
Matkaoppaista maailmanmusiikkiin ja länsimaailman populaarimusiikin juurille on kulkenut Rough Guides -kustantamon ja levy-yhtiön julkaisulinja. Taustalla saattaa olla romanttinen ajatus, että historia on kuin vieras manner. Nyt tuntuu kuin yhtiö monien muiden tavoin olisi ryhtynyt sisällölliseen vastaiskuun musiikin laitonta lataamista ja piraatteja vastaan; melkein kaikki maailman musiikki on saatavissa eri lähteistä ja ilmaiseksikin, mutta netin rannaton avaruus ei sisällä tällaisia ajatuksella koottuja ja rajattuja, siis ikään kuin toimitettuja kokonaisuuksia.
Uudessa julkaisusarjassa kunnioitetaan sellaisia bluesin legendoja kuin Robert Johnson ja Muddy Waters, jotka hyvin voi mieltää peräkkäin samalle jatkumolle, jonka toisessa päässä soivat nykyinen rock, r&b, hiphop – oikeastaan koko läntinen popmusiikki. Mutkia suoristellen voi sanoa, että Robert Johnson (1911–1938) vei pienimuotoisen akustisen plantaasibluesin huippuunsa, ja Muddy Waters (1913–1983) kuljetti sen kaupunkiin.
Etenkin 1960-luvun nuorten valkoisten miesten soittama sähkökitarablues ja siitä kehittynyt hevi ovat vanhojen mustien miesten maalaisbluesin suoria perillisiä. Paitsi että niin Johnson kuin Waterskin olivat näiden levytysten aikaan vielä nuoria. Jos tuntee rockin historiaa, mutta ei näitä herroja, kokoelmat hämmästyttävät – ja vaikka he olisivatkin jo tuttuja, remasteroidut ja suhinoista puhdistetut laulut soivat kirkkaampina kuin koskaan.
Pakettiin kuuluvat myös mielenkiintoiset bonuslevyt, joille on koottu Johnsonin ja Watersin aikalaiskollegoiden – muun muassa Elmore James, Son House, Little Walter ja Earl Hooker – esityksiä.
Konono Nº1: Assume Crash Position
Crammed Discs
Kongolainen Konono Nº1 kävi hämmentämässä hipstereitä Helsingin Flow-festivaalilla omaperäisellä etnoteknollaan, jota on vaikea kuunnella välinpitämättömästi. Järkeviä vaihtoehtoja on kaksi: tempautua tanssimaan tai kiinnittää huomionsa vain tarkkaavaiselle paljastuviin nyansseihin.
Mingiedi Mawangun jo 1960-luvulla perustaman orkesterin tunnusomainen perusidea on afrikkalaisen peukalopianon – josta käytetään Saharan eteläpuolisessa Afrikassa monia nimiä, kuten kalimba, sanza, mbira ja likembe – sähköistäminen. Voimakkaiden lyömäsoitinten ja bassokitaran iskemän, vauhdilla eteenpäin piiskaavan rytmin päällä sähkölikembet tanssivat toisteisia, minimalistisesti muuntuvia kuvioitaan ja välillä äänimuurin läpi tunkeutuvat lyhyet ja yksinkertaiset lauluhuudot. Yhden mielestä hypnoottista, toisen mielestä rasittavaa.
Albumin lopettaa akustinen, hartaan hidas esitys, jossa likembe soi luonnollisena, kuin vertailukohtana edeltävään sähkötykitykseen. Vahvistetun likemben soundi on kiintoisasti jossain sähkökitaran, sähköpianon ja 1970-lukulaisen syntetisaattorin välimailla.
Mitään hitechiä Kongossa kohtalaisen primitiivisissä oloissa äänitetty musiikki ei silti ole, eikä elektroniikan karheus ole sille ainakaan vahingoksi.