”Nykyisin räpsin vain kuvia risotosta. Ruoka ei väitä vastaan, ei itke eikä huuda. Jos se ei miellytä silmääni, heitän sen menemään ja käsken kokin tehdä uuden annoksen.”
Näin toteaa La Cucina Italiana -lehdelle työskentelevä kolmekymppinen valokuvaaja Maria romaanissa Matka kuvien taakse.
Lahjakas kuvajournalisti on loppuunpalamisensa jälkeen päätynyt ruokalehden studiokuvaajaksi. On ollut helpottavaa saada hallita prosessia, keskittyä siihen, millaisen rakenteen kukin ruoka vaatii näyttääkseen kuvassa hyvältä.
Mutta kun Marialle tarjoutuu tilaisuus lähteä Afganistaniin tekemään kuvareportaasia, kermahyytelöiden kuvaaminen saa jäädä. Ennen lähtöään Marian täytyy käydä kriisialueelle lähtijöiden valmennuskurssi. Koulutuksessa Maria joutuu vastatusten pelkojensa kanssa; pintaan nousevat myös aiemmat luopumiset ja hylätyksi tulemisen kokemukset.
Francesca Marciano kuvaa hienosti Marian kokemaa painetta ja kauhua sotaharjoituksissa.
Marian tapaan lukija kysyy itseltään, onko kidnappaus- ja teloitustilanne simuloitava noin todelliseksi, jotta siitä on hyötyä, jos tilanne todellisuudessa osuu kohdalle. Miten todennäköistä se edes on? Mitä millään opitulla silloin on enää väliä?
Afganistanin todellisuus ei voisi olla kauempana kliinisestä valokuvastudiosta ja ruuan kuvaamisesta. Konfliktin keskellä mikään ei mene alkuperäisten suunnitelmien mukaan, pienenkin asian eteen on nähtävä vaivaa. Asiat ratkeavat jos ovat ratketakseen – mutta ihan eri tavoin ja eri aikaan kuin Maria on kuvitellut.
Ohikiitävät hetket eivät toistu, niitä ei voi paikata. Sama kuva ei synny enää toisena hetkenä, toisessa valossa.
Työskennellessään Afganistanissa Maria joutuu kyseenalaistamaan oman roolinsa paitsi valokuvaajana myös naisena ja länsimaalaisena.
Tämä sinänsä kiinnostava lähtökohta tuntuu nousevan esille lukuisissa viime aikoina lukemissani romaaneissa, ja vähän se jo yleisyytensä vuoksi kyllästyttää. Mutta parhaimmillaan Marciano kuvaa Marian linssin läpi musliminaisia toisesta ajasta ja toisesta maailmasta.
Romaani herättääkin kysymyksen siitä, onko yhteisyyttä eri maailman naisten välille edes syytä etsiä. Onko sitä mahdollistaylipäätään löytää?
Matka kuvien taakse vahvistaa, miten vaikea länsimaisen naisen on nähdä musliminaisten toiseen todellisuuteen.
Rankoistakin teemoista huolimatta Marcianon romaani on kirjoitettu kepeällä kädellä, lukuromaaniksi.
Varsin tunnistettavasti ja todentuntuisesti Marciano kuvaa paitsi kriisialueella työskentelevien kyynistymistä myös Marian ja hänen työparinsa Imon yhteistyötä paineen alla. Siksi romaania voikin suositella erityisesti alan ihmisille, kriisialueilla työskenteleville avustustyöntekijöille, valokuvaajille ja toimittajille.