Kansainvälisten adoptioiden kysyntä kasvaa länsimaissa sitä mukaa, kun lapsettomuus lisääntyy. Samaan aikaan adoptiojonot kuitenkin kasvavat, ja odotusajat venyvät. Suomessakin joutuu tätä nykyä odottamaan adoptiolasta jopa neljä-viisi vuotta.

Tilanne houkuttaa kiertoteihin, mutta viralliset adoptiojärjestöt ovat yhtä mieltä siitä, että itsenäiset adoptiot eivät täytä eettisiä kriteerejä. Kuka takaa, että biologiset vanhemmat ovat tietoisia, mitä lapselle tapahtuu?

Omia reittejään adoptoiva jää myös vaille lain vaatimaa kotiselvitysvaihetta ja valmennuskursseja.

Eettiset kysymykset eivät ole helppoja edes silloin, kun adoptio hoidetaan lakien ja säädösten mukaisesti. Itsenäiset adoptiot ovat vain osa kysymysten ja ristiriitojen vyyhtiä.

Kansainvälisen adoption eettiset ongelmat kärjistyvät köyhissä maissa. Ovatko lapset varmasti hylättyjä? Miten heistä on huolehdittu? Vetääkö joku rahaa välistä?

Monet maat, myös Suomi, ovat esimerkiksi lopettaneet adoptioyhteistyön Vietnamin kanssa, koska sikäläisessä toiminnassa on ollut epäselvyyksiä.

Myös adoptoivat maat voivat toimia tökerösti. Amerikkalaiset järjestöt esiintyvät hyväntekijöinä lastenkodeissa, mutta ne saattavat myös odottaa vastineeksi erityispalveluita.

Adoptio on Suomessa ajankohtainen aihe, sillä suomalaista adoptiolakia ollaan uudistamassa perusteellisesti. Vanha on peräisin vuodelta 1985, eikä se ole enää pitkään aikaan vastannut nykyisiin tarpeisiin.

Haagin sopimus on hyvä työkalu

Kansainvälisiä adoptioita säätelee vuonna 1993 solmittu Haagin sopimus. Suomi liittyi siihen 1997, mutta esimerkiksi Kiina ja Yhdysvallat tulivat mukaan vasta 2000-luvulla.

Haagin sopimuksen mukaan lapsen tulisi saada elää perheessä ja turvallisissa oloissa.

”Mikään kansainvälinen laki ei kuitenkaan puhu lapsen oikeudesta perheeseen. Voimme vain pyrkiä siihen”, korostaa lokakuisessa adoptioseminaarissa Helsingissä puhunut kansainvälisen lastensuojelun asiantuntija Nigel Cantwell.

Asiantuntijoiden mukaan Haagin sopimuksesta on silti ollut käytännön hyötyä esimerkiksi eri maiden adoptiolakien säätämisessä. Viron sosiaaliministeriön edustajan Signe Riisalon mielestä Haagin sopimus on ”hyvä työkalu”.

Viro on kiinnostava esimerkkimaa, sillä adoptiovirta kulkee sieltä myös ulkomaille. Virossa on 1300 lasta lastenkodeissa, mutta ensisijaisena tavoitteena on etsiä adoptioperheet kotimaasta – kansainvälisen adoptioetiikan mukaisesti.

Ulkomaille, vaikkapa Suomeen, voi Virosta adoptoida vain isompia tai erityistarpeisia lapsia. Viroon ei voi adoptoida ulkomailta.

Lastenkoti ei ole vaihtoehto adoptiolle

Ylipäätään maailman lastenkotien lapsista suurin osa on vanhempia lapsia. Tämäkin on yksi adoption ristiriidoista: yleensä toivotaan mahdollisimman pieniä lapsia.

Seminaarin puheenjohtajana toiminut vähemmistövaltuutettu ja adoptioäiti Eva Biaudet kysyy, onko vika viranomaisten toiminnassa, jos lapset ehtivät vanhentua lastenkodeissa, eivätkä sitten enää kelpaa adoptoitaviksi?

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Monet lapset ovat isompia jo päätyessään lastenkotiin.

Euroopassakin olisi aihetta herättää keskustelua kansainvälisistä adoptioista. Kuka välittäisi itäeurooppalaisista lastenkodeista?

”Lastenkodin ei pitäisi koskaan olla vaihtoehto adoptiolle”, Biaudet sanoo. Toimiessaan Etyj:n ihmiskaupan vastaisena erityisedustajana hän sai nähdä, että lastenkodit ovat usein otollista maaperää ihmiskaupalle ja muille laittomuuksille.

Signe Riisalo tosin muistuttaa, että Virossa adoptioiden ja ihmiskaupan yhteyksiä ei enää ole näkyvissä kuten vielä aiemmin. Ehkä se on merkki kehityksestä parempaan suuntaan?

Viro voisi ylipäätään toimia mallina muille Itä-Euroopan maille adoptioiden hoidossa.

Lastensuojelua vai hyväntekeväisyyttä?

Kansainvälistä adoptiota pidetään lastensuojeluna.

”Tutkimusten mukaan ne ovat hyvää lastensuojelua. Ennuste on parempi adoptiomaassa kuin jos lapsi olisi jäänyt alkuperäiseen kotimaahansa”, lastenpsykiatri Jari Sinkkonen huomauttaa.

Adoptiolasta odottavat perheet kaipaavat kuitenkin ensisijaisesti lasta ja uutta perheenjäsentä.

Itse adoptoidut taas kauhistuvat ajatusta, että he olisivat hyväntekeväisyyden kohteita.

Tätä korostaa Parvathi Willberg, joka adoptoitiin Suomeen Intiasta 1980-luvulla.

”Myös adoptiovanhemmat saavat herkästi sädekehän, ja omatkin vanhempani ovat saaneet kuulla puheita, että kuvitteletteko te olevanne parempia ihmisiä.”

Willberg esittää tärkeän kysymyksen, johon on vaikea vastata:

”Missä elämänvaiheessa todetaan, onko adoptiossa ajateltu lapsen parasta?”