Kenian rannikolla aivan Somalian kupeessa sijaitsevalla pienellä Lamun saarella on hurja maine. Nairobilaisen sanomalehden pääuutinen kertoo, että saarella on koulutettu teinipoikia muslimitaistelijoiksi Somaliaan. Sieltä on juuri löytynyt valtava asekätkö, joka sisältää kaikkea rynnäkkökivääreistä kranaatteihin.
Kun istun Lamun saarta lähestyvässä lautassa, katselen saaren profiilista esiin työntyviä moskeijoiden torneja. Mietin, uskallanko katsoa vieraita ihmisiä silmiin? Onko vaatetukseni liian paljastava? Kuinka selviän islamilaisesta uudesta vuodesta vääräuskoisena, länsimaisena naisena?
Heittäessäni rinkkani laiturille kohtaan ensimmäisen yllätyksen. Satamassa olevien veneiden lipuissa pällistelevät Bob Marley ja Ché Guevara.
Kulkiessani satamassa katse varmuuden vuoksi maahan luotuna minut ympäröivät ”Welcome to Lamu!”-huudahdukset. Kohtaan niin rastafarin näköisiä nuoria miehiä kuin burkhiin sonnustautuneita naisiakin. Lähes joka korttelissa on moskeija.
Ja aaseja, loputon määrä aaseja. Ne vaeltavat rannalla ilman mitään kiirettä.
Saarella on kaksi alkoholia anniskelevaa ravintolaa. Ensimmäisenä iltana istun niistä toisessa, kun kadulta lähestyvä musta hahmo puhuttelee minua. En näe naisesta edes silmiä, sillä hän on hunnutettu päästä varpaisiin.
”Tervetuloa madame”, nainen sanoo minulle kadulta erinomaisella englannin kielellä. ”Loistavaa että olette Lamulla. Lupaan teille, että voitte vaikka nukkua yksin tässä laiturilla koko yön ilman, että kukaan koskee teihin. Lamu on hyvin turvallinen paikka naiselle. Toivon teille paljon lapsia, ja että palaatte Lamulle heidän kanssaan.”
Hämmentyneenä kiitän yöhön poistuvaa naista. Vakuutteluista huolimatta päätän jättää laiturilla yöpymisen väliin ja palaan hostellille, tosin jo huomattavasti vähemmän taakseni vilkuillen.
Lamun islam on hyvin erilainen kuin se, johon olen länsimaisessa mediassa tottunut. Olen pitänyt itseäni suvaitsevana ja valistuneena, mutta Lamulla törmään jatkuvasti ennakkoluuloihini.
Tulevien päivien aikana asenteeni alkaa muuttua. Paikalliset naiset saattavat istua keskenään ravintolassa ilman huiveja. Vanhat rouvat tervehtivät minua lyhyestä hameestani huolimatta. Kukaan ei yritä myydä minulle mitään. Lapset eivät kerjää, korkeintaan tahtovat kätellä minua.
Kun kuljen iltaisin pimeillä kujilla, minua seuraavat korkeintaan aasit ja kujakissat. Kun nojailen auringossa aasiaitaukseen, paikalliset miehet tulevat näyttämään minulle, että aasia kannattaa rapsuttaa korvan takaa – ja poistuvat sen enempiä vaivaamatta.
Viikon hurjin kohtaaminen tapahtuu pimeällä kapealla kujalla, kun pelastaudun porttikäytävään kahden kiimaisen aasin lemmenleikkien tieltä.
Koska saarella ei ole jätehuoltoa, asukkaat ovat ratkaisseet ongelman omalla tavallaan: kasaamalla jätteet poltettaviksi läjiksi. Aasit auttavat jätteiden tuhoamisessa syömällä muovia palavasta roskavuoresta. Jätteiden alta pilkottaa hautakiviä.
Hätkähtäen tajuan seisovani hautausmaalla, joka on muuttunut kaatopaikaksi ja aasien ruokintapisteeksi. Hautakivien kaiverrus on arabiaa.
Viikossa rakastun saareen, jolla on 3 000 aasia, kaksi autoa – ihmisten ja aasien ambulanssit – ja loputtomat valkoiset hiekkarannat. Hunnutetut ja kufi-päiset ihmiset tuntuvat olevan aidosti ilahtuneita siitä, että olen löytänyt reittini Lamulle.
Erityisesti paikalliset naiset kuvailevat Lamua maan päälliseksi taivaaksi. Yhdyn näkemykseen. Ennen lähtöäni vannon heille palaavani saarelle mahdollisen jälkikasvuni kanssa.