Tampereen vanhalla kirjastotalolla on vilinää. Afganistania käsittelevä seminaari on tauolla, ja aulassa pyörii useita afganistanilaisia.
Kirjastotalon afganistanilaista käsityöperinnettä esittelevän näyttelyn avaajaksi on saatu korkea-arvoinen vieras: maan suurlähettiläs.
Manizha Bakhtari istuu tuolilla kirjastotalon aulassa, kuhinan keskellä. Jotkut pyytävät nimikirjoitusta, joku pyrkii juttusille.
Haastatteluun Bakhtari saapuu viisi minuuttia myöhässä. Hän hymyilee, kättelee ja pahoittelee myöhästymistä.
Kulttuurishokki Tanskassa
Bakhtari on tullut Tampereelle Oslosta, mistä käsin hän on edustanut maataan kaikissa Pohjoismaissa syyskuusta 2009 alaken. Bakhtari on Afganistanin ainoa naispuolinen suurlähettiläs.
Ensimmäisen kosketuksen Pohjoismaihin Bakhtari sai vasta seitsemän vuotta sitten, kun hän osallistui ihmisoikeusseminaariin Kööpenhaminassa.
Ensimmäinen ulkomaanmatka tuotti kulttuurishokin.
”Vuonna 2003 Afganistan oli täysin hajalla. Tanska oli kuin taivas, siellä oli niin rauhallista”, hän sanoo.
Bakhtarin hymyilevä ja rento olemus vakavoituu muistoista.
”Ymmärsin, kuinka köyhä oma kansani on.”
Naisesta huomaa, kuinka surullinen hän on konfliktien kaventamasta elämästä kotimaassaan. ”Lapsilla ei ole ollut mahdollisuuksia kasvaa ja kehittyä – he tarvitsevat mahdollisuuksia leikkiä, esikouluja ja koulutusta.”
Tilanne on kuitenkin parantumassa, Bakhtari huomauttaa. Afganistanin hallitus maksaa joillakin alueilla perheille tukea, jotta ne voisivat pitää lapsensa kouluissa.
Bakhtarilla on omakohtaista kokemusta siitä, kuinka vaikeaa on kasvattaa lapsia sotaa käyvässä maassa. Hänellä on neljä lasta, joista vanhin on nyt 18-vuotias, nuorin 11.
”Lapset eivät ymmärrä, että nyt on sota ja pommeja räjähtää. Tilanne on perheille erittäin vaikea.”
Elämä ohi?
Taliban-liike nousi valtaan vuonna 1996. Se muutti Bakhtarin elämän.
”Naisten täytyi pysyä kotona ja käyttää burkhaa. Työnteko oli mahdotonta”, hän sanoo.
Ennen talibanien aikaa Afganistanissa oltiin edistytty paljon tasa-arvossa 1960- ja 1970-luvuilla. Naisten ei tarvinnut käyttää burkhaa ja he olivat päässeet yliopistoon ja työelämään.
Bakhtari oli itse osa tätä nousevaa koulutettujen naisten joukkoa. Hän suoritti Kabulin yliopistossa kandidaatin tutkinnon journalismissa ja maisterin tutkinnon persian kielessä ja kirjallisuudessa.
Vaikka ilmapiiri oli Bakhtarin opiskeluaikoina vapaampi kuin talibanien kaudella, Neuvostoliiton vaikutusvalta oli vahva. ”Yliopistossa opetettiin vain Neuvostoliiton hyväksymää opetusohjelmaa. Tiedonsaanti oli hyvin rajallista, eikä sananvapautta ollut.”
Ongelmat olivat kuitenkin pieniä verrattuna siihen, mitä oli tulossa. Bakhtari asui Talibanin hallitsemassa Afganistanissa vain muutaman kuukauden, ennen kuin pakeni perheineen naapurimaahan Pakistaniin.
Aikaa Pakistanissa leimasi apatia. Bakhtarista tuntui vaikealta seurata rajan takaa, mitä kotimaassa tapahtui. Aika kului pieniä lapsia hoitaessa.
”Minulla ei ollut motivaatiota tehdä töitä tai opiskella. Ajattelin, että elämäni on ohi”, hän sanoo.
Feminismi on paha sana
Talibanin valtaannousu oli feministisiä näkemyksiä omaavalle Bakhtarille järkytys. Hän oli kasvanut älykköperheessä, ja saanut mahdollisuuden korkeakoulutukseen.
Feministiksi Bakhtari ei kuitenkaan uskalla tunnustautua, ainakaan kotimaassaan. Sana on liian latautunut.
”Monet ajattelevat, että feminismi on islamin vastaista.”
Näkemys on kuitenkin vain väärinymmärrys islamin opetuksista, Bakhtari sanoo. Hän korostaakin, että Afganistanissa voi toimia naisten oikeuksien puolesta – kunhan välttää leimautumasta feministiksi.
Afganistanilaisten naisten asema on viime vuosina ollut paljon pinnalla länsimaisessa mediassa. Yksi tuoreimmista kohuista syntyi yhdysvaltalaisen Time-lehden elokuisesta kansikuvasta, jossa afganistanilaistytön nenä on silvottu irti. Kuva antaa ymmärtää, että afganistanilaiset naiset joutuvat kärsimään, jos yhdysvaltalaissotilaat lähtevät maasta.
Kun taliban-hallinto kaatui vuonna 2001, Bakhtarin apatia korvautui motivaatiolla. Bakhtari liittyi Cooperation Center for Afganistan -kansalaisjärjestöön, joka tekee ihmisoikeustyötä ja pyrkii vahvistamaan naisten asemaa tarjoamalla koulutusta.
Bakhtari aloitti uransa kouluttamalla naisia sukupuolten välisestä tasa-arvosta.
”Kun katson elämääni taaksepäin, ymmärrän, että sain järjestöstä kaiken, mitä minulla nyt on – opin valtavasti ihmisoikeuksista, erityisesti naisten oikeuksista.”
Tavallista elämää
Afganistania pidetään huumekaupan ja ääriliikkeiden keskuksena. Muuta maasta ei juuri nähdä, eikä näytetä.
”Kun näen uutisia sodasta, terrorismista tai huumeista, ihmettelen aina: missä minun elämäni on? Kabulissa elää tuhansia samanlaisia ihmisiä kuin minä.”
Bakhtari ei vähättele Afganistanin ongelmia, mutta korostaa, että monet ihmiset elävät tavallista ja rauhallista elämää.
Toisaalta Bakhtari kuuluu pääkaupungin älykköpiireihin, joiden todellisuus on kaukana varsinkin maaseudun köyhyydestä. Silti on virkistävää kuulla Afganistanista muutakin kuin katastrofiuutisia.
”Ihmisten keskittymiskyky on niin lyhyt. Uutisissa näkyy aina tuhoa, ei niinkään jälleenrakennusta. Afganistan on muuttunut paljon vuoden 2001 jälkeen. Maassa on nyt 75 000 opiskelijaa 22 yliopistossa, ja kouluissa kahdeksan miljoonaa oppilasta, joista puolet on tyttöjä. Vuonna 2001 koko maan kouluissa oli neljätuhatta oppilasta.”
Journalismia ja kirjoittamista opiskellut Bakhtari on tehnyt myös oman alansa töitä: ollut kulttuuriin ja kirjallisuuteen keskittyvän aikakauslehden päätoimittaja ja kirjoittanut kirjoja journalismista. Bakhtari on myös julkaissut tutkimuksen afganistanilaisesta satiirista sekä naisten arkea kuvaavan novellikokoelman.
Kirjallisuus onkin yksi niistä Bakhtarille läheisistä aiheista, jotka usein jäävät sotauutisten jalkoihin. Kun puhe kerrankin siirtyy Afganistanin kirjalliseen elämään, Bakhtarin silmät kirkastuvat.
”Afganistanilaiset rakastavat kirjallisuutta”, hän huudahtaa.
On kuitenkin vaikea sanoa, kuinka paljon maassa on kirjailijoita. ”Afganistanissa on miljoonia ihmisiä, jotka väittävät itseään kirjailijoiksi”, hän nauraa.
Afganistanin kirjallisuusperinne on varsin rikas, ja internet tuo siihen nykyisin oman vivahteensa. ”Sadoilla nuorilla on oma blogi verkossa.”
Bakhtarin omia kirjallisia esikuvia ovat afganistanilaiskirjailijoiden lisäksi venäläiset klassikot, erityisesti Tolstoi ja Pushkin.
Kaipaus kansan pariin
Suurlähettiläs on sopeutunut Norjaan hyvin, vaikka pimeä talvi oli aluksi vaikea – erityisesti lapsille.
”He eivät meinanneet suostua lähtemään aamulla kouluun. Eihän yöllä mennä kouluun!”, Bakhtari kertoo.
Lapset ovat kuitenkin tottuneet norjalaiseen elämänmenoon jo siinä määrin, että kaipaavat takaisin Osloon, kun perhe matkustaa. Kolme lapsista asuu Bakhtarin ja hänen miehensä kanssa Oslossa, vanhin tytär opiskelee Yhdysvalloissa.
Bakhtari sanoo olevansa ylpeä mahdollisuudestaan edustaa maataan ulkomailla, mutta kaipaavansa takaisin kansansa pariin.
”Olen onnellinen Norjassa, mutta kaipaan Afganistanista ihmisiä. Ihmiset ovat siellä niin ystävällisiä, tulevat aina kadulla kysymään kuulumisia. Mutta myönnän, että voi olla myös ärsyttävää, jos kaikki utelevat.”
Haastatteluun varattu aika loppuu, ja Tampereella asuvat afganistanilaiset tulevat taas tervehtimään suurlähettilästä. Kaikki haluavat yhteiskuvaan hänen kanssaan. He ovat selvästi ylpeitä edustajastaan.
Bakhtari asettuu yhteiskuvan keskelle kirjastotalon portaille parinkymmenen maanmiehensä ja -naisensa kanssa. Hän saa olla hetken omiensa parissa.