Artikkelikuva
Augustus-rokkifestarit Botswanan pääkaupungin Gaboronen kaupungintalolla. Pienen Botswanan metalliskene on yksi Afrikan elinvoimaisimmista ja nopeimmin kasvavista.

Raskasta metallia Botswanasta: Botswanan hevarit

Viisitoista vuotta sitten vain harva botswanalainen nuori oli nähnyt sähkökitaran. Nyt metallimusiikki näkyy ja kuuluu Gaboronen yössä.

”FUCK YOU!” Nuori mies ryntää niittitakki ja Iron Maiden -paita yllään toisen samoin sonnustautuneen luo. Tämä näyttää vastaukseksi keskisormea ja ulvoo yhtä lujaa: ”FUCK YOU!” Rajun syleilyn ja selkään taputtelun lomassa he huutavat yhteen ääneen: ”FUCK THEM ALL!”

On puoliyö syyskuisena lauantaina, ja Botswanan pääkaupungin Gaboronen kaupungintalolla on käynnissä metallimusiikin festivaali. Parisataa ihmistä bändi-t-paidoissa, nahkahousuissa ja cowboyhatuissa on maksanut sisään­pääsymaksun.

Lavalla on Wrust, yksi eteläisen Afrikan nimekkäimmistä metalliyhtyeistä. Laulajakitaristi Stux Daemoin helvetilliset huudot kaikuvat betoniseinien välissä.

Osa kuulijoista seisoo seinän vieressä ja kuuntelee hissukseen, mutta riehakkaimmat ovat jo riisuneet paitansa, pakkautuneet salin keskelle ja alkaneet ryntäillä toisiaan vasten musiikin tahdissa. Joku kallistaa päätään taakse ja purskauttaa olutta suustaan, toinen yrittää kiivetä lavalle, mutta hänet tuupataan takaisin. Ilmassa leijuu hien haju.

Stux tarttuu mikkiin ja ärjyy: ”ME OLEMME WRUUUUUST!”

Silloin, juuri siinä paikassa koko maailma on heidän. Tämä on heidän elämänsä tarkoitus. Heidän kaikkien yhdessä.

Rokki löytyi radiosta

On aika erikoista, että afrikkalaisittain pienessä vajaan kahden miljoonan asukkaan Botswanassa on yksi mantereen nopeimmin kasvavista metallimusiikin keskittymistä.

Naapurimaa Etelä-Afrikka on valtava, mutta siellä sekä yhtyeet että yleisö ovat lähes täysin valkoihoisia. Botswana on ainoa maa, jossa Stuxin tapaiset tyypit ovat tarttuneet mikrofoniin ja alkaneet öristä metallia.

Kymmenen vuotta sitten maassa oli vain yksi metallibändi, mutta nyt niitä on jo toista kymmentä. Ja uusia syntyy koko ajan.

Yleisö osoittaa suosiotaan illan viimeiselle esiintyjälle Metal Orizonille. Vaikka oikeastaan se oli ensimmäinen: kun yhtye perustettiin vuonna 1993, oli sähkökitara Gaboronessa yhtä harvinainen näky kuin moottorikelkka. Vaikutteensa yhtye sai musiikista, jota soitettiin Radio Botswanassa tunnin ajan joka lauantai.

”Olin yhdentoista, kun aloin kuunnella rokkia radiosta, mutta en tiennyt, että musiikilla oli sellainen nimi. Olin vain tavallinen maalaispoika eikä minulla ollut varaa edes kasettisoittimeen. Ko­-koonnuimme tavallisesti jonkun kaverin luona ja kuuntelimme yhdessä sellaisia yhtyeitä kuin Boston, Fleetwood Mac, Thin Lizzy ja Kiss”, Slaezah Selaelo kertoo.

Slaezah on 44-vuotias ja Metal Orizonin rumpali. Hän muistaa, kuinka sittemmin lopetetusta Motswedi-baarista tuli keskus, jonka ympärille metalliskene alkoi Gaboronessa rakentua.

”Omistaja piti musiikistamme ja antoi meidän harjoitella baarin naapurissa. Jonkin ajan kuluttua kysyimme häneltä, voisimmeko järjestää konsertteja, ja hän suostui. Yhtäkkiä kaikilla metallimusiikin ystävillä oli paikka minne mennä.”

1990-luvulla pukeutuminen oli melkein tärkeämpää kuin itse musiikki. Fanien vaatteet olivat sekoitus hardrock- ja cowboytyylejä. Gaboronen asukkaat alkoivat kutsua heitä nimellä MaRock, joka on paikallista setswanan kieltä ja tarkoittaa rokkaria.

Metal Orizon sai mainetta ja keikkoja myös Etelä-Afrikassa, ja yhä useammat löysivät tiensä musiikin pariin.

”Se oli aalto. Tiedäthän, jos pidät tietystä musiikkityylistä, niin haluat kuulla yhtyeitä livenä. Kun kerran olimme olemassa, meistä tuli esikuva muille. Sitten kun Wrust tuli, he veivät kaiken taas uudelle tasolle”, Slaezah sanoo.

Kitara on kauhistus

Seuraavana aamuna festivaalin järjestäneen Wrustin punasilmäinen porukka kömpii ulos autoistaan ja alkaa kerätä piuhoja, irrottaa lamppuja ja kantaa vahvistimia. He ovat tehneet työtä tauotta kokonaisen vuorokauden, jotta kaikki toimisi.

Stux kähisee, kuinka raskasta on, kun pitää tehdä itse ihan kaikki.

”Varaamme bändit, toimimme järjestyksenvalvojina, asennamme äänentoiston, ostamme grillimakkarat ja painamme pääsyliput. Vaihtoehtoja ei ole, sillä meillä ei ole vielä tukijoita, jotka rahoittaisivat meitä”, hän sanoo ja katsoo ulos vastapestyn klinkkerilattian yli.

Lapsena Stux vietti paljon aikaa sotilasenonsa kanssa. Kasarmeilla kiersi rock-kasetteja, ja viisivuotias Stux kasvoi kuunnellen Def Leppardia, Black Sabbathia ja ACDC:tä. Vähän vanhempana hänelle valkeni, että musiikki voidaan jakaa tyylilajeihin – ja että eri lajeilla oli erilainen asema.

”Olin kai viidentoista ja olin juhlissa joissa soitettiin discomusiikkia. Pyysin DJ:tä soittamaan Bostonin More Than A Feelingin – jota muuten edelleen rakastan – mutta hän kieltäytyi. Silloin aloin ajatella, että minussa täytyy kyllä olla jotain vikaa.”

Samassa koulussa oli poika nimeltä Heman, jolla oli sekä sähkökitara, efektipedaali että vahvistin. Hänen soittonsa kuuleminen oli hienointa, mitä Stux oli koskaan kokenut.

Kun luokkatoverit kerran ryhtyivät koululakkoon, Stux häipyi paikalta ostamaan kitaraa – äitinsä kauhuksi.

”Kitaristeilla on Botswanassa huono maine; he ovat tavallaan yhteiskunnan alimmalla askelmalla. Yleensä ainoastaan rappiolla olevat miehet rämpyttävät baareissa kitaraa saadakseen alkoholia.”

Äiti ja poika eivät kuitenkaan koskaan riidelleet uuden harrastuksen vuoksi.

”Ei äiti tietenkään voinut ostaa minulle kitaraa, siitä olisi tullut sanomista, mutta hän ei koskaan vaatinut minua lopettamaan soittamista. Botswanalaisesta näkökulmasta suhtautuminen oli oikeastaan tosi kannustavaa”, Stux pohtii.

Örinällä maailmankartalle

Kun keikkapaikka on siivottu, Stux ja rumpali Master rämistelevät valkoisella pickupillaan kotiin vastapäällystettyä tietä. He asuvat yhdessä ja jakavat asuntonsa – vaaleanpunaisen maaseutuhuvilan – tyttöystäviensä ja Stuxin pojan kanssa. Maalle he muuttivat, jotta voisivat harjoitella autotallissa ilman, että naapurit säikähtävät kuoliaaksi.

Matkalla auton ikkunasta vilahtelee ostoskeskuksia, matalia tiilitaloja ja opiskelijoita värikkäiden päivänvarjojen suojassa. Risteyksissä autot jarruttavat kuuliaisesti punaisissa valoissa.

”Ihmiset eivät tiedä hölkäsen pöläystä Botswanasta. Kun he kuulevat sanan Afrikka, he ajattelevat välittömästi sotaa, ebolaa ja nälänhätää. Kaikki maat eivät ole samanlaisia”, sanoo Stux.

Hänen kotimaansa on eräs Afrikan vakaimmista demokratioista, eikä siellä ole ollut sotaa tai konfliktia sen jälkeen, kun maa itsenäistyi Britanniasta vuonna 1966. Paljolti timanttiteollisuutensa ansiosta se on yksi maanosan vauraimmista maista ja pääkaupunki Gaboronessa on kasvava koulutettu keskiluokka, jolla on ostovoimaa.

Silti on byrokraattinen painajainen hakea yhtyeelle viisumeja Euroopan-kiertuetta varten. Stux arvelee, että se johtuu juuri siitä mielikuvasta, että Afrikka on yksi maa – täynnä ihmisiä, joiden ainoa toive on muuttaa pois.

Mutta Wrust on Botswanan kuumimpia metalliyhtyeitä ja se on hyvää vauhtia nousemassa merkittäväksi tekijäksi Afrikan metallikentässä. Yhtye on soittanut yhdessä sekä ruotsalaisen Entombedin että brasilialaisen Sepulturan kanssa. Wrust uneksii ihmisten ennakkoluulojen rikkomisesta ja aikoo luukuttaa Botswanan maailmankartalle.

”Kun metallikansa näkee Brasilian lipun, niin he sanovat Sepultura. Samalla tavalla haluamme, että kun ihmiset näkevät Botswanan lipun he sanovat Wrust”, Stux haaveilee.

Metallia kolmessa polvessa

Kaksi päivää myöhemmin kitaristi Ben ja basisti Damon seisovat Stuxin ja Masterin pienessä autotallissa seläkkäin, jotta eivät törmäisi toisiinsa. Kaksi huovalla päällystettyä lastulevyä on nojallaan seinää vasten huoneen kaikua rikkomassa. Kaikkialla lojuu johtoja ja soitintarvikkeita. Parin pahvilaatikon päällä keikkuvat lastenvaunut ja katosta roikkuu rätti.

”Hitto että kiertää! Olen varmaan unohtanut parhaan piuhani kaupungintalolle”, Stux valittaa äänestä.

Parin kirosanan jälkeen bändi saa äänenkierron loppumaan kietomalla toisen piuhan vahvistimen kädensijan ympäri.

Stux osti ensimmäisen sähkökitaransa yhdysvaltalaisesta eBay-verkkokaupasta vuonna 2000, samoihin aikoihin kuin Wrust perustettiin. Botswanan hyvinvointi ja tekniikan kehitys ovat olleet ratkaisevia metallikulttuurin kukoistukselle. Monella nuorella on varaa ostaa oma soitin.

Wrustin innostamille kolmannen sukupolven metallifaneille soittamisen aloittaminen on vieläkin helpompaa. Netistä löytyy tunnettujen biisien soitto-ohjeita, demon voi tallentaa autotallissa ja yleisön löytää Myspacen kaltaisten yhteisöjen kautta.

Wrustin paras keikkamuisto on Namibiasta. Siellä heillä oli edessään lähes kokonaan valkoinen yleisö, joka ei ollut koskaan kuullutkaan yhtyeestä.

”Kun nousimme lavalle, kukaan ei tiennyt mitä on tulossa. Kaltaistemme mustien kavereiden odotetaan lähinnä tekevän ruumiillista työtä. Kun aloimme soittaa yleisö istui ensin hiljaa kuin shokissa, mutta villiintyi sitten täysin. Jälkeenpäin saimme jakaa nimikirjoituksia ja naiset olivat kimpussamme”, Stux muistelee.

Sanat syyttävät

Treenit alkavat olla lopuillaan tältä päivältä. Wrust soittaa vielä yhden kappaleen. Siinä on kertosäe, jossa Stux huutaa kysymyksensä:

“Who’s to blame??? WHO’s to BLAME?”, Ketä pitäisi syyttää?

Sanoitukset ovat tälläkin kertaa raakoja ja kriittisiä. Samoin kuin länsimaissa, myös Botswanassa metalli on kapinaa auktoriteetteja vastaan. Metal Orizon laulaa henkisestä orjuudesta, Wrust imperialismista ja jumalasta, joka on kääntänyt ihmiskunnalle selkänsä.

Stux, joka tekee yhtyeen sanoitukset, sai paljon vaikutteita historianopinnoistaan yliopistolla.

”Ensin tuli uskonto, sitten tuli ahneus. Ainoa mikä jäi jäljelle olivat keskenään taistelevat ihmiset. Miksei kukaan avannut suutaan ja puhunut suoraan? Ketä voimme syyttää? Näistä asioista me laulamme”, hän sanoo.

Rumpali Master myötäilee. Hänelle metalli on yhteiskunnan kirjoittamattomien sääntöjen rikkomista.

”En halua tulla orjuutetuksi kulttuurin enkä uskonnon varjolla, mieluummin teen omat valintani ja elän elämäni vapaana”, hän sanoo.

Ja niin voi tehdä. Botswana on maa, jossa perusturvallisuus on melko vankka, eikä kaikkia poikkeavia pidetä itsestäänselvänä uhkana. Toki MaRockarit ovat outoja lintuja, muutenhan kyse ei olisi alakulttuurista. Mutta heitä eivät vainoa sen koommin uskonnolliset ryhmät kuin valtiovaltakaan. He saavat huutaa ja karjua rauhassa.

Jopa silloin, kun he laittavat tukkansa irokeesille, tarraavat mikrofoniin ja ulvovat ilmoille huutonsa, joka kyseenalaistaa sekä poliittisen että taivaallisen vallan.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu