Ihan hyvä lause ja ihan hyvä periaate. Sitä paitsi niin tehdään jo. Ja on tehty hyvin pitkään.

Auttamisen kanava on ollut ja on yhä kehitysyhteistyö. Suomi on hitaasti mutta varmasti lähestymässä YK:ssa sovittua 0,7 prosentin osuutta bruttokansantulosta. Ehkä jo huhtikuussa 2011 valittava uusi eduskunta onnistuu saavuttamaan tuon rajan. Onhan kehitysyhteistyön lisääminen yksi hyvä keino lisätä kansainvälistä turvallisuutta ja vähentää sodista ja muista kriiseistä syntyviä pakolaismääriä. Tämän perusteen luulisi kelpaavan niillekin, jotka vaativat Suomeen suuntautuvan ”pakolaistulvan” tukkimista.

Pakolaisuus kun ei synny siitä, että meillä täällä Suomessa on niin ihanaa ja hyvä sosiaaliturva ja mukavat ihmiset. Pakolainen nimensä mukaan pakenee jotakin – usein henkensä hädässä.
Maailman yli 40 miljoonasta pakolaisesta valtaosa ei koskaan pakene kovin kauas, saatikka Suomeen asti. He jäävät naapurivaltioihin ja asuvat epäinhimillisissä oloissa pakolaisleireillä. Esimerkiksi sekasortoisesta Somaliasta ihmisiä on paennut massoittain ja he asuvat ankeissa leiriolosuhteissa. Somalian tilanteeseen hyvin perehtynyt kansanedustaja Pekka Haavisto on sanonut, että parasta olisi auttaa somalipakolaisia paikan päällä. Tavoitteena pitäisi olla rauhan luominen Somaliaan, jotta kodeistaan paenneet ihmiset voisivat palata. Kriisiavun lisäksi rauhan saavuttamisen jälkeen kehitysyhteistyöllä luotava hyvä ja toimiva hallinto on avainasemassa, jottei uusia levottomuuksia syntyisi.

Pakolaisuutta voidaan siis tehokkaasti vähentää puuttumalla sen syihin. Useiden tutkijoiden mukaan sodat – tai aseelliset konfliktit kuten niitä nykyään nimitetään – syntyvät usein köyhyydestä. Olematon talouskasvu, huono hallinto ja demokratian puute ovat myös ilmeisiä, kun sodan syitä listataan.

Kehitysyhteistyö voi auttaa näihin ongelmiin. Yksi esimerkki on Ruanda. Julman sisällissodan vuonna 1994 runtelema maa on pääsemässä jaloilleen. Kehitysyhteistyön avulla on tuettu Ruandan hallintoa ja esimerkiksi kerättyjen verojen määrä on maassa nelinkertaistunut vuosien 1998–2006 välillä. Verot taas auttavat maata lisäämään kansalaisten hyvinvointia ja siten edistävät rauhaa ja vähentävät pakolaisuutta.

Kehitysyhteistyöllä tuetaan niin valtioiden budjetteja kuin mikroyrityksiäkin. Periaate varojen jakamisessa on tukea kehitysmaiden ja ennen kaikkea niissä asuvien ihmisten pyrkimyksiä kohti parempaa ja vastuullisempaa yhteiskuntaa. Aina ei kaikessa onnistuta, kuten Nicaraguan entinen kehitysyhteistyöministeri Mauricio Gómez kertoo sivulta 20 alkavassa haastattelussaan. Virheistä pitää kuitenkin oppia ja avun saajia kuunnella entistä tarkemmin.

Antoisia lukuhetkiä!