Hetki sitten viisastenkiven kyljessä luki vuosituhattavoitteet, kohta taas jotain muuta.

Koko ala hyppää hetkeksi samaan kelkkaan. Sellainen paino saa kelkan kulkemaan lujaa, eikä kurssia hevin muuteta, ellei törmätä puuhun.

Siksi onkin virkistävää, kun joku muistuttaa, etteivät asiat ole aivan niin suoraviivaisia. Ja muistaa kertoa syyn.

Etiopiassa avun parissa työskentelevä ekonomisti Owen Barder vertaa kehitysyhteistyötä ja evoluutiota verkkosivulleen tekemässään 18-minuuttisessä esityksessä.

Barder sanoo, että ”ilkeän” ongelman käsite istuu kehityskysymysten määrittelyyn kuin nenä päähän. Tutkijat nimeltä Rittel ja Webber kehittelivät käsitteen nelisenkymmentä vuotta sitten kuvaamaan kaupunkisuunnittelun ongelmia.

Ilkeät ongelmat ovat häijyjä: niiden rajoja on vaikea määritellä ja niiden sisällä risteilee riippuvuuksien verkosto. Ne ovat monimutkaisia sosiaalisia vyyhtejä, ja kaiken lisäksi vielä jatkuvassa muutoksessa. Kiltisti paikallaan pysyvien pelinappuloiden sijaan niiden sisältä löytyy ihmisiä, jotka tekevät mitä haluavat.

Kun yhtä narua vetää, täytyy toivoa, ettei samalla saa aikaan umpisolmua toisaalla.

Moniulotteista ongelmaa on turha yrittääkään ratkaista kaikenkattavalla suunnitelmalla. Barder kehottaakin heittämään tarkoilla suunnitelmilla vesilintua ja ottamaan oppia evoluutiosta.

Kaikki monimutkaiset systeemit kun ovat evoluution tulosta. Siksi niiden ongelmien ratkaisuunkin tarvitaan monimuotoisuutta ja valintaa.

Sen sijaan, että kokoushuoneissa sovitaan uudesta viisastenkivestä, kannattaa mennä asioiden keskelle kokeilemaan mikä toimii, Barder kehottaa. Testata montaa eri vaihtoehtoa ja ottaa oppia. Karsia rönsyt, keskittyä parhaimpiin, ja parannella niitä. Kokeilla ja testata.

Höpinät pohjoisen kokoushuoneissa voi jättää omaan arvoonsa. Jos haluaa tietää, toimiiko apu, asiaa pitää kysyä asiantuntijalta: siltä, jonka elämää avun pitäisi parantaa.