Ensin työ, sitten leikki
Lapsia on kaikkialla, kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia. He tulevat luokseni luottavaisina ja poseeraavat kameralle luonnollisesti, katsovat itseään kameran näytöltä. Nauru pääsee ilmoille.
Pienet tytöt kantavat pienempiään äidillisesti huolehtien. Sisarusten hoito näyttää nukkeleikiltä. Tytöt toistavat mekaanisesti, mitä näkevät isompien tyttöjen tekevän: pesevät, laulavat, juttelevat, heijaavat, vievät terveysasemalle, antavat lääkkeet ajoissa. Ainoastaan imettämään he eivät pysty. Mutta maidon antaminen hoituu tuttipullolla, ja se tekee päivistä helpompia. Lapset odottavat iltaa, jotta pääsevät – edes hetkeksi – elämään lapsen elämää.
Vanhemmat sisarukset pitävät huolta nuoremmista, kun isät ja äidit hankkivat syötävää mistä tahansa, miten tahansa: joko omaa tai toisten maata kylvämällä – tai jos lykästää, työskentelemällä sokeriruoko- tai banaaniviljelmillä.
Lasten viattomuus lymyää piilossa odottamassa viikonloppua, jolloin se puhkeaa kukkaan jalkapallokentillä ja unelmissa, joissa ollaan tulevaisuuden Villa, Messi tai Shakira. Kaikki idoleita, jotka tulivat tutuiksi Etelä-Afrikan jalkapallokisojen myötä.
Lapset eivät jää osattomiksi köyhyydestä ja nälästä, kaikesta, mitä ympärillä tapahtuu.
Köyhyys näkyy aliravitsemuksena.
Lääkäri Angelo on kotoisin Inhassorosta, Mosambikin rannikolta. Hän johtaa vuonna 2009 perustettua ravitsemuskeskusta.
”Aliravitsemusongelma on yllättänyt meidät; ihmisillä ei ole ollut rahaa, joten he ovat syöneet vain maniokkia”, Angelo sanoo. ”Lisäksi moni aliravitsemustapaus on seurausta malariasta, joka jättää sairaan täysin voimattomaksi. Emme tiedä, kuinka paljon lapsia kuolee maaseudulla.”
Mutta lapset – he juttelevat hymy herkässä, naljailevat. Aistin pehmeät kädet, ujot silmäykset, kiharan tukan, leikin hien, spontaanit kysymykset, elämän heidän katseidensa takana.
Lähes kaikki osaavat ulkoa kaksi muodissa olevaa laulua, jotka soivat radiossa: jalkapallon maailmanmestaruuskisojen tunnuslaulu Waka-Waka ja laulu ”Haluan olla miljonääri”, joka heijastaa toivoa jatkuvan puutteen loppumiselle. Köyhyyden loppumiselle. Toivo ei ikinä kuole.
Yula
Yula herää joka aamu kuuden aikaan auttamaan äitiä aamiaismaniokin kuorimisessa. Yula on tyytyväinen: yhdysvaltalainen järjestö on juuri lahjoittanut kylälle kymmeniä riisisäkkejä. Tänä iltana siis syödään riisiä ja ximaa, ei pelkkää maniokkia.
Aamukahdeksalta Yulan koulupäivä alkaa Mahelanen kylässä, kolmen kilometrin päässä kotoa. Iltapäivällä Yula, vanhin neljästä lapsesta, auttaa äitiään hakemalla perheelle kuuluvan kymmenen litran vesiannoksen kylän kaivolta vanhoilla kärryillä. Vesi juodaan ja käytetään kasteluun, ruoanlaittoon ja kylpemiseen.
Yula on oppinut olemaan vahva. Hän haluaa olla isona lääkäri.
Uni tekee kylläiseksi
”Kaikkeen muuhun tottuu, paitsi syömättömyyteen. Kun ruokaa ei ole, nukun, ja unessa syön aina itseni kylläiseksi”, sanoo kauniisti hymyilevä Tía Jó ja piirtelee jalallaan hiekkaan ympyröitä.
Kun Tía Jó oli 16-vuotias, hän joutui hiv-positiivisen miehen raiskaamaksi. Paikallinen uskomus väittää, että yhdyntä neitsyen kanssa parantaa hivin.
Tía Jó näyttää terveyskorttiaan, josta näkyy, miten hänen vastustuskykynsä tappavaa tautia vastaan on lisääntynyt. Hän kutsuu minut syömään perinteistä mosambikilaista ximaa ja kyselee minulta kotimaani Meksikon elämänmenosta. Tía Jo haluaa elää ja tutustua toisiin maihin, toisiin maailmoihin.
Unaidsin arvion mukaan 15–49-vuotiaista mosambikilaisista joka kahdeksas on hiv-positiivinen. Se tarkoittaa suunnilleen puoltatoista miljoonaa erilaista tarinaa elämästä hivin varjossa.
Nainen on kaikki
Afrikka on sovinistinen maanosa, eikä Mosambik ole poikkeus. Miehet ovat erittäin tietoisia asemastaan. Naisen vastuulle jäävät kaikki päivittäiset askareet: etsiä polttopuut, tehdä ruoka, pitää huolta lapsista, hakea vettä, viljellä maata ja palvella ruokapöydässä sekä sängyssä. Mosambikissa nainen on kaikki.
Bananalândia
Kilometrejä pitkä piikkilanka-aita tekee selväksi, että nämä ovat yksityisiä maita. Aidan takana on Bananalândia, valtava banaaniviljelmä, jonka omistaa eteläafrikkalainen entinen kirurgi.
Bananalândialla on omistajan elkeet: yhtiö anastaa itselleen vettä padosta ja sen viljelykset ovat levittäytyneet laajalle eteläisessä Mosambikissa.
Sadat mosambikilaiset työskentelevät viljelmillä eri puolilla Etelä-Mosambikia, minimipalkalla.
34 euroa kuussa on usein perheen ainoa ansiotulo.
Kokonaiset perheet ovat alkaneet muuttaa omilta mailtaan Bananalândian tiluksille. Äidit, isät ja vanhemmat lapset, kaikki yhdessä kylvämässä ja korjaamassa banaanisatoa, jopa kymmenen tuntia päivässä. Sillä aikaa pienemmät lapset, 7–8 -vuotiaat, pitävät huolta kaikkein pienimmistä.
”Aion opiskella sähköasennusta. Näin, että Bananalândiassa pystytetään sähköpylväitä. Aivan varmasti ne tuovat valoa pian ja arvaa mitä? Luulen, että minä itse voin toimia sähköasentajana! Siellä, missä sinä asut, voisiko joku siellä opettaa minulle sähköasentajan töitä?”, sanoo Maria de Lurdes, appelsiinien myyjä Ponta d´Ourossa.
Aarteet
Mosambikissa kaikella on arvo. Jopa kaikkein merkityksettömimmällä esineellä on käyttöarvoa: sen voi vaihtaa tai parhaassa tapauksessa myydä. Ruostuneet raudan kappaleet, vanhat kolikot, hajoamispisteessä olevat huonekalut – monille ne ovat roskaa, mutta täällä ne ovat aarteita, jotka tarkoittavat mahdollisuutta vaihtoon, myyntiin ja rahaan, jota tarvitaan ruokaan. Täällä kaikella on arvo.
On joitakin asioita, jotka ovat itselleni aika vaatimattomia, mutta Mahahanen kylän lapsille arvokkaita. Kännykän pre paid
-kortti, jalkapallojoukkueen paita, pala vaaleaa leipää.
Pieni Rui-poika pyytää, että otan hänestä kuvan uusimman aarteensa – leivän – kanssa. Hän pyytää minua lupaamaan, että kun palaan Mosambikiin, tuon kuvan mukanani. Hän haluaa esitellä sitä ystävilleen.
”Elämä on kuin jalkapallo: pyöreä. Kun aloitat yhdestä pisteestä päästäksesi seuraavaan, sitten lopulta päädytkin samaan pisteeseen, vaikka haluaisitkin mennä toisaalle. Jumala on pyöreä, kaikki pyörii päätyäkseen samaan pisteeseen”, Massacan futisjoukkueen maalivahtina pelaava Rui pohtii.