Naiset tietävät aina, mitä kylässä tapahtuu. He tietävät, kuka kauppaa huumeita ja aseita. He tietävät, kenellä on valta ja kuka vain teeskentelee mahtavaa. (…) Kukaan ei vain koskaan kysy heiltä. Paitsi tietenkin muut naiset”, kirjoittaa kanadalainen toimittaja Sally Armstrong teoksessaan Loistavan auringon tyttäret (2009).

Yli kymmenen vuoden ajan Afganistanin naisista kirjoittanut Armstrong toteaa, että yksi ei muutu: naiset pyytävät muualla maailmassa asuvia naisia puhumaan puolestaan, koska eivät saa omaa ääntään kuuluviin.

Suomalaiset kustantamot ovat heränneet julkaisemaan äänettömien kirjallisuutta. Esimerkiksi Likeltä on ilmestynyt Armstrongin teoksen lisäksi Susanne Schollin Sodan tyttäret (2009). Suomen Unifem ja Like-kustantamo tekevät jatkossakin yhteistyötä naiskirjallisuuden parissa.

Gummerus suomensi syksyllä maailman nuorimman eronneen naisen, jemeniläisen 10-vuotiaan Nojoud Alin tarinan. Teoksessa Nojoud 10 vuotta, eronnut (2009) matkataan pyytämään avioeroa miehestä, joka käyttää hyväkseen ja pahoinpitelee itseään kolme kertaa nuorempaa vaimoaan. Tositarinan on kirjoittanut yhdessä Nojoud Alin kanssa ranskalainen Delphine Minoui, joka on tehnyt toimittajan työtä Lähi-idässä yli kymmenen vuoden ajan.

Tammi julkaisi libanonilaistaustaisen journalisti Hala Jaberin romaanin Lentävällä matolla Bagdadiin (2009), joka kertoo orvoiksi jääneiden irakilaistyttöjen elämästä. Romaanin sivuilla palkittu toimittaja kuvaa rehellisesti omaa lapsenkaipuutaan sekä toiveista luopumisen kipeyttä.

Vaatii aikaa sukeltaa syvälle

Sodan tyttäret -teoksen kirjoittaneelle itävaltalaiselle toimittaja Susanne Schollille ajatus tshetsheeninaisten tarinoiden tallentamisesta syntyi, kun hän työsti Anna Politkovskajan kuolemaa käsittelevää elokuvaansa. Schollin kirja on ”yritys estää meitä unohtamasta”.

Like Kustannuksen toimitusjohtaja Päivi Isosaari korostaa sorrettujen naisten kirjallisuuden olevan harvinaista juuri siksi, että mahdollisuus tuoda oma ääni kuuluviin uupuu.

Isosaaren mielestä nykyään sekä historiankirjoituksessa että kriisitilanteiden raportoinnissa kuvataan sitä, miten perustavanlaatuisesti kriisit muuttavat yksilön elämää.

”Tämä on vastapainoa perinteiselle tavalle keskittyä politiikkaan, valtaapitävien näkökulmaan ja rintaman tapahtumiin. Ne kaikki ovat jättäneet yksilöiden ja varsinkin naisten kokemukset huomioimatta.”

Teokset ovat toki laadukasta kirjallisuutta, mutta niiden pääarvo on toisaalla: vahvassa dokumentaarisessa otteessa. Näitä kirjoja ei voi lukea irti todellisuudesta.

Fiktion ja faktan rajaa on joidenkin romaanien kohdalla mahdoton tietää: Esimerkiksi Hala Jaberin teos määritellään tositarinaksi, mutta se on tekstin tasolla selvästi kaunokirjallisin. Vaikkapa Susanne Schollin teos on taas hyvin faktuaalinen, muodoltaan journalismia.

Loistavan auringon tyttärien ja Nojoudin välissä onkin kiinnostavaa valokuvamateriaalia teosten todellisuudesta: kasvoja, nimiä, perheitä, piirustuksia, kohtaamisia.

Romaani pakottaa viipymään

Odottaminen. Pelko. Epätietoisuus. Kuolema. Yksin jääminen. Valta – tai lähinnä sen puute. Halu vaikuttaa. Henkinen ja fyysinen väkivalta. Toivo ja toivottomuus. Keskinäinen yhteys. Lapset ja arki.

Muun muassa tällaiset tunteet ja tilanteet yhdistävät naisääniä. Kirjat voivat yhdessä tukea toisiaan. Teokset voi nähdä puheenvuoroina, mutta myös dialogissa toistensa kanssa. On suositeltavaa lukea kaksi tai kolme teosta lyhyellä aikavälillä. Niiden välille muodostuu samankaltaisuuksien ja eriävyyksien ohut seitti.

Toisaalta romaanien niputtaminen sorrettujen naisäänien kirjallisuudeksi kutistaa yksittäisten teosten arvoa. Naisäänistä muodostuu massa, josta on vaikea tunnistaa yksilöitä. Juuri edellä mainittu on yksi päivittäisen konfliktijournalismin perussyntejä: kasvottomuus.

Miten välttyä tältä? Mitä ainutlaatuista ja yksilöllistä romaanit tarjoavat?

Ne pakottavat viipymään. Siinä missä päivittäiset lyhyet otsikot on aamukahvin ohessa nopeasti luettu tai ohitettu, romaani tarjoaa pidemmän ja syvällisemmän matkan. Ihminen saa kertoa enemmän kuin lauseen tai kaksi; hänelle piirtyy iho ja olemus.

Teosten kirjoittajat herättävät luottamusta, ja teokset opettavat niin maiden ja kulttuurien historiasta kuin ihmisoikeuksista ja niiden loukkauksistakin. Kirjat toimisivat varmasti myös oppimateriaalina kouluissa.

Säälin sijaan voimaa

Romaanien oma ääni muodostuu asenteesta. Kun kirjoitetaan tällaisista aiheista, sosiaalipornon ja uhriajattelun riski vaanii nurkan takana. Eniten se pelottaa Nojoud 10 vuotta, eronnut -teoksen kohdalla. Mutta pienen tytön oma ääni ja tahto eivät jätä sijaa voivottelulle.

Teos on voimaannuttava.

Muissakaan romaaneissa ei ole säälin ääntä, ja juuri se on virkistävää. Todellisuus ei ole kaunis eikä oikeudenmukainen, mutta sen esittäminen on tehokkainta, kun lukija saa itse tosiasioiden perusteella muodostaa mielipiteensä.

Sally Armstrongin Loistavan auringon tyttärissä paljon käytetyt lainaukset muilta kirjailijoilta, ajattelijoilta, poliitikoilta ovat oivaltavia ja laajentavat hänen teoksensa kysymykset ja haasteet Afganistanista maailman laajuudelle. Kuten Armstrongin romaanin viimeinen lainaus Lila Watsonilta, Australian aboriginaalien oikeuksia ajavalta aktivistilta konkretisoi:

”Jos olet tullut auttamaan minua, haaskaat aikaasi. Mutta jos olet tullut, koska sinun vapaustaistelusi on sidoksissa omaani, kamppailkaamme yhdessä.”