IPS — Ensimmäinen YK-raportti alkuperäiskansojen tilasta ilmestyi tammikuussa. Kansat ovat saavuttaneet edistystä ja huomiota kansainvälisesti, mutta kansallisella ja paikallisella tasolla niiden vaatimukset ovat yhä täyttämättä.

Raportin laatijoina olivat seitsemän alkuperäiskansoihin kuuluvaa naista, jotka tekivät työn alkuperäiskansojen asioita käsittelevän pysyvän YK-foorumin alaisuudessa. Naiset ovat terveyden, koulutuksen, ympäristön, ihmisoikeuksien ja taloudellis-sosiaalisten kysymysten asiantuntijoita. Synkkä raportti keskittyy siihen, miten suositukset elinolojen parantamisesta sekä alkuperäisten kulttuurien ja luontokäsityksen vaalimisesta tyssäävät jäsenvaltioiden suvereeniuteen ja YK:n mutkikkaaseen byrokratiaan.

Raportti antaa todenmukaisen kuvan siitä, miten alkuperäiskansojen sorto jatkuu yhä siirtomaavallan ja riiston seurauksena. Neljäätuhatta kieltä puhuvan 370-miljoonaisen joukon enemmistö elää äärimmäisessä köyhyydessä. Sitä syrjitään, ja siltä on rosvottu maat sekä perinteet.

Alkuperäiskansoille omistettu vuosi 1993 sekä teemavuosikymmenet 1994–2004 ja 2004–2014 ovat opettaneet YK:n näkemään kansat arvokkaina vastauksina uuden vuosituhannen haasteisiin eikä uhkana kansalliselle suvereniteetille. New Yorkiin kokoontuu toukokuisin parituhatta alkuperäiskansojen johtajaa hiomaan strategioitaan maanosakohtaisissa neuvostoissa ja keskustelemaan YK:n, kehityspankkien ja kansalaisjärjestöjen edustajien kanssa. Haasteellisen ja hyödyllisen kokouksen positiiviset tulokset silottavat tietä läntisten ja alkuperäisten kulttuurien välillä.

Vaikka YK tunnustaa alkuperäiskansat, moni niistä ei aina saa samaa kunnioitusta ja kohtelua omassa maassaan. Yksi raporttiin kirjatuista huolestuttavista uhkista on alkuperäiskielten katoaminen seuraavan sadan vuoden aikana.

Vastuu kielten säilymisestä lankeaa ensisijassa äideille, jotka toimivat linkkinä menneen ja tulevan välissä. Mutta miten naiset pystyvät siirtämään identiteettiään, kulttuuriaan ja kieltään jälkeläisilleen, jos juuri he ovat syrjinnän, kaltoin kohtelun, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan kohteita?

Kulttuurien katoamisen riskiä kasvattavat muuttoliike ja kaupungistuminen. Toisaalta metsässä eristyksissä elävillä ihmisillä ei ole keinoja suojautua kontakteilta ulkopuolisiin. Nämä altistavat heitä muun muassa flunssaviruksille, jotka voivat olla vaarallisia, kun vasta-aineet puuttuvat. Myös ilmastonmuutos kurittaa erityisesti alkuperäisyhteisöjä ja vahingoittaa niiden elinehtoja. Esimerkiksi Amatsoniaan saapuu tuulen mukana lännestä aiemmin tuntemattomia tuhoisia sairauksia, kuten malariaa ja jokisokeutta.

Nuoret menettävät suullisesti välitetyn perinteen ja alkuperäisen maailmankäsityksen voiman. Näköalattomuus, vaikeus yhdistää kahta kulttuuria sekä niiden väliset mutkikkaat psykologiset ja henkiset ristiriidat lisäävät itsemurhia.

Raportti nostaa kriisin taustalla vaikuttavien tärkeiden tekijöiden joukkoon sen, että alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeutta ei kunnioiteta. Siksi myös yhteisöille kuuluvien maa-alueiden rajat ovat usein vahvistamatta. Monia yhteisöjä uhkaavat suurmaanomistajat, muuntogeenisiin siemeniin perustuvat monokulttuuriset viljelmät tai valtion kehityshankkeiden vaikutukset. Samaan aikaan yhteisöt pyytävät ja odottavat valtiolta suojelua.

Raportti tarjoaa työkalun, jota alkuperäiskansojen järjestöjen ja aktivistien tulisi hyödyntää kansallisesti ja kansainvälisesti. Se ilmaisee huolen sekä ehdotuksia, kuinka päästä eteenpäin nykyisestä tilanteesta, jossa puhutaan joko uhreista tai selviytyneistä sankareista.

Kirjoittaja on brasilialainen aktivisti ja kirjailija.