Imeskelen raakoja kaakaopapuja pienellä kaakaoviljelmällä. Pavut ovat makeita ja pehmoisia, mutta niellä niitä ei kannata, neuvoo metsän omistava oppaani Reyes Chun. Olemme San Antonion kylässä Etelä-Belizessä.
Oletukseni raaka-ainemarkkinoiden armoilla sinnittelevästä pienviljelijästä joutaa täällä romukoppaan. Chun nimittäin kertoo saavansa Keski-Amerikan kultakasvista hyvän hinnan. Kaakaopavut ovat luomua, ja uusi ostaja on tehnyt niistä vielä entistä paremman tarjouksen.
Reilusta hinnasta huolimatta kaakaonviljelyllä ei rikastu, Chun tuumaa. Jos rikastuisi, rahoille olisi heti käyttöä. Niillä voisi esimerkiksi vetää sähkölinjan perheen kotitalolle. Nyt kaapelit loppuvat puolen kilometrin päähän, missä rahakirstujen päällä istuvien paikallispoliitikkojen talot ovat.
Kaakaoviljelmien lisäksi San Antoniota ympäröivällä Toledon alueella on paljon muutakin nähtävää: Sademetsän sisuksista löytyy upeita jokia melottaviksi ja mayojen raunioita sekä luolia koluttaviksi.
Maya-intiaanien perillisten kannalta ongelmallista on se, että turistit tulevat alueelle perinteisesti lähikaupungista isojen ja usein ulkomaisten matkanjärjestäjien busseissa. Kylien asukkaille ei jää useimmiten bisneksestä mitään – paitsi käytetyt vessapaperinpalat polkujen varressa.
Alueen kylät aloittivatkin vuonna 1990 ekoturismiprojektin, joka tarjoaa turisteille paikallisia oppaita ja majoitusta alueen kylissä. Chun kuuluu ringin aktiiveihin. Hänen kotikylässään ei vain ole jokia, luolia tai raunioita, joten turisteja houkutellaan sinne pääasiassa tavallisella elämällä.
Suuntaamme kaakaoviljelmiltä Chunin äidin kotiin. Harmaan keittiörakennuksen lattia on maata ja hellana toimii tulipesä, savupiipusta ei ole tietoakaan. Kirjailtuun mekkoon pukeutunut vanha nainen paahtaa tulella kaakaopapuja kuumaa juomaa varten.
Ryystän maailman parhaaksi rankkaamaani kaakaota kalebassi-kupista, kun jatkamme jutustelua Reyesin kanssa. Suomen sotahistoria saa kuusi vuotta armeijassa työskennelleen Chunin uteliaaksi. Että pieni Suomi ja jättiläismäinen Neuvostoliitto taistelivat, ja Suomi säilytti itsenäisyytensä? Millainen armeija teillä on nykyään, hän kyselee.
Belizen armeija on pieni, vain parituhatta miestä, eikä sille ole ollut koskaan varsinaista käyttöä, Chun kertoo. Elämä onkin ollut harvinaisen rauhallista levottomassa Keski-Amerikassa. Sotiminen ei kuitenkaan ole ollut kaukana, ja tulevaisuus huolettaa Chunia.
”Guatemala on taas alkanut uhitella ja esittää vaatimuksia Belizen liittämisestä siihen”, hän kertoo ja lisää, että asia nousee esille aina, kun Belizeä viisi kertaa suuremmassa Guatemalassa vaihtuu valta.
Raja ei ole San Antoniosta kaukana. Guatemala tunnusti vuonna 1981 itsenäistyneen Belizen vasta 1991, mutta rajan sijainnista maat eivät ole päässeet selvyyteen. 1990-luvun alussa tilanne äityi niin pahaksi, että entinen siirtomaaisäntä Britannia lähetti joukkojaan tukemaan Belizeä. Britannian kuningatar toimii edelleen Belizen muodollisena valtionpäämiehenä.
Nykyään britit vain harjoittelevat viidakkotaistelutaitojaan Belizessä, Chun kertoo. Ja vaikka raja on miehen mielestä juuri oikealla paikalla, se hiertää Guatemalaa edelleen. Eikä Chun ole ainoa belizeläinen, joka sitä murehtii.
Illalla politiikkaa ei enää puhuta. Silloin Reyes Chunin ja hänen vaimonsa Jennyn talossa soi marimba. Perheen teini-ikäiset pojat soittavat lyömäsoitinta kuusikätisesti, ja vanhemmat tanssivat maya-tansseja. ”Ihmiset tulevat meille usein soittamaan ja tanssimaan sen jälkeen, kun kylän ainoa baari menee kiinni.”