Syyskuussa 2008 Ruandan vaaliuurnilla tehtiin historiaa. Köyhästä afrikkalaisvaltiosta tuli maailman ensimmäinen maa, jossa naisten osuus parlamentin jäsenistä nousi yli 50 prosenttiin. Ruandan 80-henkiseen alahuoneeseen valittiin 45 naista.

Naisvaltaisimpien maiden listan kärkikymmenikköön mahtuu kaksi muutakin Afrikan maata, Etelä-Afrikka ja Angola, sekä kaksi Latinalaisen Amerikan maata, Kuuba ja Argentiina. Loput viisi ovat Euroopan maita, niistä neljä Pohjoismaita.

Länsimaissa ajatellaan kenties turhan helposti, että kehitysmaat ovat automaattisesti kehitysmaita myös sukupuolten tasa-arvon suhteen ja että naisten näkyvä rooli politiikassa on mahdollista vain läntisissä sivistysmaissa.

Parlamenttienvälisen liiton IPUn tilastot paljastavat, että vielä äskettäin ennakkoluulot olisivat osuneet oikeaan. Kymmenen vuotta sitten yhdeksän kymmenestä naisvaltaisimmasta maasta oli teollisuusmaita – ainoana kehitysmaana kymmenen kärkeen ylsi tuolloin Etelä-Afrikka.

Kiintiöillä läpi lasikatosta

2000-luvun aikana on siis tapahtunut merkittävä muutos. Mikä on mahdollistanut sen?

Yksinkertainen vastaus kysymykseen kuuluu: sukupuolikiintiöt.

Ruandan naisvallan taustalla on 1990-luvun verinen kansanmurha. Kun maalle kirjoitettiin uutta perustuslakia, poliittista valtaa päätettiin tietoisesti siirtää naisille.

Vuoden 2003 perustuslaissa on määrätty, että vähintään 30 prosenttia kaikkien päätöksentekoelimien jäsenistä on oltava naisia. Parlamentissa on lisäksi omat kiintiöpaikkansa nuorison ja vammaisten edustajille.

Myös Angolassa ja Argentiinassa on käytössä 30 prosentin sukupuolikiintiöt. Argentiina on yksi kiintiöjärjestelmän pioneereista; siellä 30 prosentin sääntö sisällytettiin vaalilakiin jo vuonna 1991. Monet muut Latinalaisen Amerikan maat ovat sittemmin ottaneet Argentiinan esimerkistä mallia.

Kiintiöitä on karkeasti ottaen kahdenlaisia, lakiin ja vapaaehtoisuuteen perustuvia.

Etelä-Afrikka on esimerkki jälkimmäisestä. Siellä ei ole lailla säädettyä sukupuolikiintiötä. Sen sijaan maan politiikkaa dominoiva ANC-puolue on ottanut kiintiöt käyttöön niin paikallis- kuin valtiollisissa vaaleissa. ANC:n sääntöjen mukaan vähintään puolet kaikista puolueen toimielimien jäsenistä samoin kuin ehdokkaista on oltava naisia.

Kuubassa ei ole virallisesti kiintiöjärjestelmää, mutta käytännössä sukupuolijakauma huomioidaan ehdokkaiden nimitysprosessissa: Kuuban vaaleissa on vain yksi ehdokas kutakin kansalliskokouksen paikkaa kohden.

Arabimaat miesvallan linnakkeita

Alueelliset erot naisedustuksessa ovat huomattavia. Pohjoismaat erottuvat omana ryhmänään: niissä naisia on keskimäärin 42 prosenttia.

Listan hännillä on joukko arabimaita ja Tyynenmeren pieniä saarivaltioita. Esimerkiksi Qatarin, Saudi-Arabian, Salomonsaarten ja Tuvalun parlamenteissa ei istu ainuttakaan naisedustajaa.

Arabimaiden joukosta erottuu muutama valopilkku: Tunisiassa naisten osuus on 27,6 prosenttia. Myös Irakissa ja Arabiemiraateissa päästään yli 20 prosentin. Näissä maissa parlamentit ovat naisvaltaisempia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, Britanniassa tai Ranskassa.

Arabimaiden keskiarvo on kuitenkin vain 10,1 prosenttia. Siinäkin on huomattava ero kymmenen vuoden takaiseen 3,6 prosenttiin.

Vanhoillisimmat valtiot löytyvät Arabian niemimaalta, jossa jopa kysymys naisten äänioikeudesta on edelleen ajankohtainen.

”Saudi-Arabiassa naiset eivät saa edelleenkään asettua ehdolle eivätkä äänestää missään vaaleissa. Muissakin niemimaan maissa naisten äänioikeus on usein rajoitettu vain paikallisvaaleihin”, kertoo naisten asemaan islamilaisessa maailmassa perehtynyt akatemiatutkija Susanne Dahlgren Helsingin yliopistosta.

Mitä on prosenttien takana?

Pelkät prosenttiosuudet kertovat tietysti vain prosenttiosuuksista. Sitä ne eivät paljasta, kuinka paljon todellista valtaa naisparlamentaarikoilla on. Ketkä saavat vaikutusvaltaisimmat valiokuntapaikat, ketkä kutsutaan mukaan tärkeille illallisille, ketkä saavat näkyvyyttä mediassa?

”Se, että on olemassa parlamentti, ei tarkoita, että se edustaisi aidosti kansaa. Ja se, että parlamentissa on naisedustajia, ei tarkoita, että naisten asema olisi välttämättä merkittävästi muuttunut”, toteaa Dahlgren.

Dahlgrenin mukaan arabimaiden naispoliitikot ovat usein ”edustusnaisia”, joilla on sukulaisuussuhde johonkin vaikutusvaltaiseen mieheen. Tällaisten naisten nouseminen parlamenttiin ei muuta yhteiskunnan valtarakenteita.

Tilastot eivät myöskään kerro parlamentin asemasta eri yhteiskunnissa.

”Arabimaille on leimallista patriarkaalinen valtajärjestelmä, joka on vuosisatoja vanha, eikä murru helposti. Parlamentaarinen järjestelmä on vasta äskettäin rakentunut sen päälle, ja sanaa demokratia voi käyttää vain isoissa lainausmerkeissä”, Dahlgren sanoo.

Turvamiehiä naisehdokkaille

Naisten poliittisen osallistumisen tiellä voi olla monia esteitä silloinkin, kun poliittisia ja kansalaisoikeuksia koskeva lainsäädäntö on kunnossa.

Kuvaava esimerkki on Kenia, jossa Suomi on ollut mukana tukemassa Unifemin hallinnoimaa

Naiset ja hallinto -hanketta. Hankkeella on pyritty suoraan lisäämään naisten määrää valtiollisissa päätöksentekoelimissä.

Tasa-arvoasioiden neuvonantaja Päivi Kannisto ulkoministeriöstä kertoo, että apua on tarvittu hyvin konkreettisissa asioissa.

”Rahoitimme kenialaisille naisehdokkaille turvamiehiä, sillä heihin on kohdistunut vakava väkivallan uhka. Puhetilaisuuteen matkalla olevia naisia saatettiin hakata tai raiskata.”

Kuulostaa hurjalta – ja kuitenkin tasa-arvokysymykset ovat Kanniston mukaan Keniassa melko hyvällä mallilla moneen muuhun maahan verrattuna.

Se taas kertoo siitä, että globaalissa mittakaavassa sukupuolten tasa-arvoon on vielä kovin pitkä matka.

IPU rankaisee yksipuolisesta edustuksesta

Parlamenttienvälisen liiton IPUn jokaisessa kokouksessa toimii ryhmä, joka tarkastelee delegaatioiden sukupuolijakaumaa. Ryhmä käy keskusteluja niiden maiden kanssa, joiden delegaatioissa on vain yhden sukupuolen edustajia. Lisäksi näihin maihin sovelletaan IPUn sääntöjen mukaisia sanktioita.

”Jos jollakin maalla on kolmessa peräkkäisessä kokouksessa delegaatio, jossa on vain yhden sukupuolen edustajia, maan delegaation kokoa pienennetään. Lisäksi maan äänimäärää pienennetään kyseisessä kokouksessa”, kertoo IPUn Suomen ryhmän johtokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Katri Komi (kesk).

Komin mukaan sanktioita on joskus sovellettu myös tapauksessa, jossa delegaatiossa oli pelkästään naisia.

Sanktioiden ohella IPU pyrkii tukemaan kaikkia jäsenmaitaan sukupuolten tasa-arvon edistämisessä.

Komin mukaan keskusteluyhteys syntyy parlamentaarikkojen välille melko luontevasti, helpommin kuin hallitusten välille. Hän uskoo, että tasa-arvokysymysten esillä pitäminen voi pitkällä aikavälillä edistää muutosten aikaansaamista.

”On selvää, että muutokset eivät tapahdu nopeasti. Usein eteen tulee hyvin käytännöllisiä ongelmia. Jos naisilla ei ole ollut sijaa maan politiikassa, ei parlamenttirakennuksessa välttämättä ole ennestään edes naisten wc:tä”, Komi toteaa.

Naisten osuus parlamentaarikoista

Parlamenttienvälisen liiton IPUn tilastojen mukaan maailmassa on tällä hetkellä 44 790 parlamentaarikkoa. Sukupuolijakauma tiedetään 44 214:n osalta; heistä 35 947 on miehiä ja 8 267 naisia.

Prosenteiksi muutettuna naisten osuus on 18,7. Siis harvempi kuin joka viides maailman kansanedustajista on naisia.

Vaikka naisten osuus on yhä alhainen, se on jatkuvasti noussut – tasaisen hidasta tahtia. Kymmenen vuotta sitten naisten osuus koko maailman parlamentaarikoista oli vain 13,1 prosenttia. Kasvuvauhti on siis 2000-luvulla ollut keskimäärin 0,56 prosenttiyksikköä vuodessa.

Jos tahti jatkuu samana, 25 prosentin raja menee rikki 2020-luvun alkupuolella.