Vaalea mies soittaa viulua kadulla silmät kiinni, intialaismies katselee ihmetellen. Vaalea mies soittaa viulua lehmälle Rishikeshissä. Vaalea mies kumartaa Dharamsalassa buddhalaisen munkin kanssa Johann Sebastian Bachille.
Mistä ihmeestä on kyse?
Alttoviulisti ja Sibelius-Akatemian kamarimusiikinlehtori Teemu Kupiainen on kaukana kotoa. Ja yhtä kaukana on valokuvaaja Stefan Bremer, joka lähti tallentamaan katusoittajan retket ja hetket.
Näistä Intian-kokemuksista ja monista muista syntyi Teoksen kustantama päiväkirjamuotoinen Viulusoittaja kadulla. Kirja koostuu neljästä kirjoitetusta matkakertomuksesta ja yhdestä valokuvin kerrotusta matkasta.
Kiitos on rehellistä
”Minuun teki jo nuorena suuren vaikutuksen muutama katusoittaja”, Teemu Kupiainen kertoo. Esikuvakseen hän nimeää saksalaisen Klaus der Geigerin, Kölnin konservatorion tähtioppilaan, joka tienasi kadulla soittamalla ”mielettömiä summia” ja perusti rahoilla vieroituskodin heroinisteille.
Rahasta ei kuitenkaan ole Kupiaisen kohdalla kyse. ”En pidä Intiassa tai Kiinan tai Marokon maaseudulla viulukoteloa auki ollenkaan. Ihmiset tulevat silti tarjoamaan ruokaa tai majapaikkaa”, Kupiainen sanoo kotonaan Helsingin Käpylässä.
Vuorovaikutus yleisön kanssa on kadulla kovin erilaista kuin konserttisaleissa, ja juuri se kiinnostaa viulistia.
”Myös se, että soittajana otetaan osaksi katuyhteisöä, on minulle tärkeää. En ole paikallisille asukkaille pelkkä turisti, koska soitan.”
Kun soittaa kadulla, yleisö ei teeskentele pitävänsä. Ihmiset pysähtyvät omasta tahdostaan kuuntelemaan. ”Tilanteen intiimiys on aivan erilaista kun kuulijoita on suuren salillisen sijaan yksi tai kaksi, ja siksi myös kiitos on rehellistä ja aitoa.”
Kupiainen soittaa yleensä yhdestä neljään päivää samassa paikassa. Sitten on aika mennä eteenpäin.
Mieleen tallentuneet hetket
Kiina, Intia, Marokko… Kupiaisen matkapäiväkirjat ovat rivakkaa luettavaa kuin matkanteko konsanaan. Matkoillaan mies harjoittelee paljon, matkustaa bussissa paljon ja tapaa toinen toistaan mielenkiintoisempia ihmisiä ja eläimiä.
Yksi elementti säilyy maasta toiseen: maailmankuulun säveltäjä Johann Sebastian Bachin musiikki. Haluaisi Kupiainen soittaa Mozartia ja Beethoveniakin, mutta ainoastaan Bachilla on yhden miehen ja alttoviulun kokoonpanolle soveltuvat sävellykset.
”Ehkä pyydän seuraavalle matkalle mukaan Sibelius-Akatemian oppilaista koostuvan jousikvarteton ja soitamme Mozartia yhdessä”, Kupiainen unelmoi.
Kun klassinen musiikki tuodaan kadulle, seuraa jännittävää.
”Ihmiset ovat aidoimmillaan, kun he tulevat yllätetyksi”, Kupiainen sanoo. Hän tavoittelee katusoittajana hetkiä, jolloin kuulijan keho reagoi ennen kuin mieli ehtii mukaan. Nämä hetket vaihtelevat naurusta itkuun.
Toiset kohtaamiset piirtyvät mieleen kirkkaammin kuin toiset.
”Rio de Janeirossa soitin slummialueen lähellä kadulla, jolla liikemiehet pysähtyivät kuuntelemaan soittoa. Eräs katupoika pyysi mieheltä lupaa kiillottaa hänen kenkänsä, ja koska miehellä ei ollut vaihtorahaa, poika sai koko setelin. Sitä riemunilmettä ei voi unohtaa”, Kupiainen hymyilee.
Pyhien lehmien maa
Intiasta katusoittaja pitää erityisesti. Kun Kupiainen matkasi Intiaan toista kertaa lokakuussa 2009, matkaan lähti myös ystävä, valokuvaaja Stefan Bremer.
Kuvallinen kerronta virkistää ja konkretisoi Viulunsoittaja kadulla -teosta. Vaikka päiväkirjatekstit kehittyvät selkeässä kaaressa yksittäisistä havainnoista kohti analyyttisempää ja pidempää lausetta, ne alkavat väistämättä toistaa itseään.
Ja jokainen matkustava tietää, miten matkaan voi päästä mukaan kotisohvalta: päiväkirjan lisäksi matkalta on oltava valokuvia.
Bremerin kuvat ovat hienoja: Delhissä katusoittajan ympärillä tanssivat, nauravat, riehuvat lapset. Moskeijat, temppelit ja buddhalaiset munkit häilyvässä vastavalossa. Koirat aamun valossa, lehmät keskellä katua, Beatlesin tahdissa parittelevat apinat, yölliset linnut divali-juhlan valoissa.
”Intiassa on luonnollinen suhde käsitteeseen ’pyhä’, siinä missä koko pyhyys on länsimaissa monopolisoitu kirkon ja uskonnon käyttöön”, Kupiainen kertoo suhteestaan maahan.
Katusoittajalle Bachin musiikki on pyhää ja katusoittaminen meditaatiota.
”Voisin verrata soittamista esimerkiksi taijiin. Vaikka kaikestahan voi tehdä meditaatiota, tiskaamisesta tai muustakin arkisesta tekemisestä. Kun asennoituu ja hengittää oikein ja keskittyy tekemiseen, saa voimaa.”
Meditatiiviselta Kupiaisen arki maailmalla kuulostaakin.
Hän aloittaa aamunsa aikaisin, maitohappobakteerilla ja myslillä. Sitten hän harjoittelee. Ja viimein lähtee etsimään soittopaikkaa. Hän kävelee ympäriinsä ja kuuntelee tilojen akustiikkaa ja aistii tunnelmaa. Ja pysähtyy soittamaan paikkaan, joka miellyttää.
Klassisesta musiikista pitkäjänteisyyttä
”Ymmärrän, ettei ihminen elä musiikista. Tarvitaan myös leipää, kaivoja, lukutaitoa”, Kupiainen sanoo.
Katusoittaja toivoo välittävänsä musiikin avulla kuulijoidensa arkeen jotain elähdyttävää. Ja niin hän todellakin Viulunsoittaja kadulla -matkatarinoiden mukaan tekee.
Kupiainen uskoo, että klassinen musiikki voi tarjota mahdollisuuden pysähtymiseen. Hän viittaa Venezuelan El Sistema -järjestelmään, joka tarjoaa juuri musiikkialan koulutusta slummien lapsille. Ja josta on ponnahtanut maailmalle jo useampi musikaalinen tähti.
Klassinen musiikki tarjoaa vaativuudessaan haasteita vuosiksi ja vuosikymmeniksi, ihan koko elämän ajaksi.
”Tärkeintä on turva ja pitkäjänteisen yhteisön muodostaminen lapsille, joiden elämä on muuten repaleista. Ja siihen klassisen musiikin koulutus on erittäin toimiva väline”, Kupiainen summaa.
Äänitteitä Teemu Kupiaisen matkoilta voi ladata verkkosivuilta www.teemukupiainen.com.