Kirsi Tuura
Ruandan vankiloissa on satoja alaikäisiä. 17-vuotias Sulaiman (etualalla) on tutkintavankeudessa huumausainerikoksesta. Varkaudesta vuodeksi vankeuteen tuomittu ikätoveri Jean taas on vapautumassa.
Pienen parakin ovi avautuu naristen. Pimeästä kopista pilkistää kolme naamaa. Sisällä oleva vanhempi mies pomppaa pystyyn ja lähestyy avointa ovea papereita käsissään heilutellen.
Kigalilaisen vankilan putkaosastolla on ruuhkaa.
”Hän on ollut täällä kolme päivää. Katsotaan hänen tilannettaan myöhemmin”, Remeran vankilan turvallisuuspäällikkö Michael Morera sanoo ja sulkee putkan oven.
Putkassa olevien rangaistusta jatketaan vielä vähintään seuraavaan päivään.
Ruuhkan syynä on parin viikon takainen vankilakapina. Monet siihen sekaantuneet odottavat siirtoa toiseen vankilaan. Rangaistus on pahin mahdollinen.
”Toinen vankila sijaitsee kaukana. Sukulaiset eivät voi enää vierailla niin usein”, johtajavanki Elias Niyonzima selittää.
Ruandan pääkaupungissa Kigalissa sijaitsevassa Remeran vankilassa on yli viisituhatta vankia. Eikä nyt puhuta ihan perinteisestä vankilasta tai vankilarakennuksesta.
Remeran vankila on entisen bussivarikon paikalle pystytetty valtava telttakylä, joka kyhättiin nopeasti kasaan vuonna 1997, kun kansanmurhan aikaisista rikoksista vangituille tarvittiin tilat. Alkuaikoina alueelle majoittui pahimmillaan yli kymmenentuhatta vankia.
Jos Suomessa Ruandan kansanmurhasta syytetty mies todettaisiin syylliseksi ja päätettäisiin luovuttaa Ruandaan, hän ei istuisi tuomiotaan täällä. Ulkomailla tuomituille on rakennettu maahan oma ”viiden tähden vankila”, joka täyttää länsimaiset ihmisoikeusstandardit.
Oma poliisi vartioi
43-vuotias Niyonzima kuuluu Remeran vankilan enemmistöön: hän on täällä kansanmurhan aikaisten tekojensa takia. Viidentoista vuoden tuomiostaan kaksi vuotta istunut mies esittelee vankilaa kuin omaa valtakuntaansa. Vankilakapinan jälkeen hänet valittiin uudeksi johtajavangiksi, presidentiksi, kuten hän itseään nimittää.
Muurin ympäröimän, keskisuuren torin kokoisen telttakylän sisällä mutkittelevat kapeat kiviset polut. Yleisilme on nuhjuinen, mutta alue vaikuttaa hyvin organisoidulta.
Vangeilla on omat osoitteetkin, sillä makuupaikka vankilassa määräytyy sen mukaan, millä alueella he siviilissä asuivat. Samalta alueelta kotoisin olevat pitävät huolta toisistaan.
Suurimmissa teltoissa asuu yli sata vankia, pienimmissä viisitoista. Asuintelttojen ovilta työntyy tunkkainen haju, sekoitus hikeä ja likaa. Molemmin puolin kapeaa käytävää näkyvät vankien nukkumapaikat. Ne ovat kuin pieniä lokeroita kahdessa kerroksessa. Muutamissa näkyy liikettä, joku on päiväunilla.
Ihmisiä on kaikkialla.
Johtajavangin tehtävänä on huolehtia, että vankilan johto toimittaa vangeille tarpeeksi ruokaa ja polttopuita. Edellisen johtajavangin kerrotaan laiminlyöneen tehtäviään: vangeilla oli aina pulaa ruuasta. Tilanne riistäytyi käsistä, kun vankilaan levisi huhu ruokatoimitusten tuojien käännyttämisestä. Yhteenotoissa loukkaantui muutamia vankeja, mutta kukaan ei vakavasti.
Aseistettuja vartijoita on vankilan ulkopuolella vain muutama. Alueen sisäisestä turvallisuudesta huolehtivat vankilan poliisit.
Öisin rähinöivät heitetään putkaan ja turvallisuuspäällikölle raportoidaan tilanteesta aamulla. Turvallisuuspäällikkö Morera on yksi harvoista viranomaisista, jotka vierailevat päivittäin vankilan sisällä.
Poliisit ovat vankeja itsekin. Johtajavanki Niyonzima kertoo järjestäneensä vankilassa ensimmäiset avoimet vaalit, joissa vangit valitsivat joukostaan itselleen poliisivoimat. Aiemmin nimitykset tehtiin poliisivoimia johtaneen vangin esityksen mukaan. Nimityksiin liittyi aina korruptiota, eikä vartiointi siksi toiminut.
Norjassa mekaanikkona
Johtajavanki Niyonzima asui kansanmurhan aikana Kigalissa.
Hän ehti osallistua kansanmurhakäräjille monta kertaa ennen kuin joutui itse syytetyn penkille.
”Liikuin kansanmurhan puhkeamisen aikaan vuonna 1994 Kigalissa. Minua syytetään veritöiden kannattamisesta. Väitetään myös, että olen tappanut jonkun”, hän kertoo.
Miehen sujuvan englannin kielitaidon syyksi paljastuu usean vuoden työkomennus Norjassa, jossa hän työskenteli mekaanikkona. Norjan-vuodet toivat miehelle menestystä ja takasivat hyvän elintason. Ruandaan hän palasi muutama vuosi sitten.
”Pelkäsin tulla vankilaan. Olin kuullut, että täällä on rankkaa. Nyt olen jo tottunut: elämä jatkuu täälläkin”, hän sanailee.
Niyonzima on tuomittu 15 vuodeksi vankeuteen, mutta hän aikoo vielä valittaa tuomiosta.
”Vain yksi todistaja syytti minua, enkä tunne koko henkilöä. Toisaalta valittamisesta voi seurata myös pidempi tuomio. En aio kuitenkaan luovuttaa.”
Opetusta sokeripalkalla
Telttakylän pihalla auringonpaisteessa on menossa swahilin kielen tunti. Läheisessä parakissa opiskellaan englantia ja teknisiä töitä. Vangit opettavat toisiaan sokeripalkalla. Muurien sisäpuolella ei saa pitää hallussa rahaa.
Sokeri on arvokas vaihtoväline. Vankien ruokavalio on yksipuolinen: puuroa, papuja ja maissia. Vangit organisoivat itse ruuanlaiton.
”Sokeri on ainoita asioita, jota voi lisätä puuroon. Se tuo vaihtelua ruokavalioon”, swahilin tunnilla oleva Joseph Kubwamungu sanoo.
Moottoripyörävarkaudesta tuomittu Kubwamungu, 25, opiskelee vankilassa swahilin lisäksi englantia. Hän arvelee, että kielitaidosta on hänelle hyötyä tulevaisuudessa. Puolitoista vuotta tuomiostaan kärsinyt mies vapautuu puolen vuoden kuluttua. Hän haluaa ryhtyä yrittäjäksi.
Ennen vankeuttaan Kubwamungu ajoi tuttavaltaan vuokraamaansa moottoripyörätaksia. Hän tienasi riittävästi elättääkseen vaimonsa ja pienen tyttärensä. Sitten moottoripyörä varastettiin ja hän joutui syytteeseen. Hän sanoo olevansa syytön.
Huoneessa päivystävä turvallisuuspäällikkö Morera jutustelee jonkun muun kanssa, mutta seuraa sivukorvalla keskusteluamme. Kun kysyn Kubwamungulta vankilan oloista, Morera hiljenee kuullakseen paremmin.
Kubwamungu vaikuttaa huomaavan tämän ja kehuskelee olosuhteita ympäripyöreästi.
”Yritän käyttäytyä ja päästä kunnialla pois. Paluu arkeen tulee olemaan vaikeaa. Ihmiset ajattelevat minun olevan huono ihminen, koska tulen vankilasta. Olen kuitenkin päättänyt olla välittämättä.”
Pastoreita riittää
Eri kirkkokunnat ovat hyvin edustettuina telttakylässä. Ohitamme muslimien rukouspaikan, keskuskäytävältä pilkistää risti. Telttakirkossa pitävät tilaisuuksiaan muun muassa luterilaiset, helluntailaiset ja katoliset.
Juuri nyt useita satoja vankeja istuu telttakirkossa.
”En tiedä, mikä siellä on alkamassa. Täällä käy pappeja vankilan ulkopuoleltakin, mutta osa tilaisuuksista pidetään omin voimin”, johtajavanki Niyonzima selostaa. Hän itse on muslimi.
Pastoreita vankiloissa riittää: kansanmurhan aikaisista teoista on tuomittu jopa satoja eri kirkkokuntien edustajia.
Vierailupäivänä suurin osa vangeista vaikuttaa viettävän aikaansa jutustellen. Monenlaisia vankien itsensä organisoimia aktiviteetteja on tarjolla, mutta ne tuntuvat innostavan ja osallistavan vain harvoja.
Saavumme takaisin vankilan portille. Osa vangeista noutaa sieltä päivittäin läheisten tuoman ruoka-annoksen. Tähän etuoikeuteen tarvitaan lääkärintodistus erityisruokavaliosta. Lahjat vastaanotetaan hiljaisuudessa.
Vierailijoille puhuminen ja heidän koskettamisensa on vangeille sallittua vain kerran viikossa muurin viereisillä penkeillä.
Tästä on kyse:
Viime vuoden lopulla Ruandan vankiloissa oli liki 60 000 vankia. Heistä valtaosa on vangittu kansanmurhan aikaisista teoista.
Ruandassa on 14 vankilaa ja viisi laitosta nuorille rikoksentekijöille.
Kansanmurhan aikaisista teoista on tähän mennessä syytetty arviolta noin miljoonaa ihmistä.
Vuonna 2000 Ruandan vankiloissa oli Unicefin mukaan noin 4 500 alaikäistä syytettynä kansanmurhasta.
Kansanmurha puhkesi sen jälkeen, kun hutupresidentin lentokone ammuttiin alas huhtikuussa 1994. Sadan päivän aikana kuoli ainakin 800 000 tutsia ja maltillista hutua.
Kyläkäräjät ovat purkaneet vankisumaa
Ruandan kansanmurhan aikaista teoista on alettu jakaa toden teolla tuomioita vasta viime vuosina. 1990-luvun puolivälissä vankilat täyttyivät, mutta oikeusprosessit eivät edenneet. Tutkintavankeudet ovatkin monella venyneet jopa yli vuosikymmeneen.
Vuonna 1996 vangittu, Kigalin päävankilassa istuva Franciose Nyirabashiksi, 36, tuomittiin pari vuotta sitten kansanmurhan tukemisesta ja vainajien häpäisemisestä 19 vuodeksi vankeuteen.
”Olisin saanut lievemmän tuomion, mutta yksi todistaja sanoi minun heittäneen kuolleen koiran ruumiiden päälle”, hän sanoo eleettömästi.
Nainen tuomittiin kyläoikeudessa eli gacaca-käräjillä, joilla käsitellään kansamurhasta epäiltyjen tapauksia. Menettelyssä syytetty tunnustaa tekonsa ja luopuu oikeudestaan puolustusasianajajaan.
Kansanmurhan aikaiset teot ovat edelleen yleisin vankeuden syy, mutta muista rikoksista tuomittujen määrä lisääntyy koko ajan.
Claudine M., 23, on tutkintavankeudessa pahoinpitelystä. Hän on ollut vankilassa yli vuoden Alpha-poikansa kanssa. Tapahtuneen taustalla on mustasukkaisuusdraama, josta Mutuyimana puhuu kierrellen. Väkivallan uhri oli naisen naapurinmies.
Lapsi voi olla vankilassa äitinsä kanssa kolmevuotiaaksi. Äidit asuvat muiden naisvankien joukossa.
Ruandassa rikosoikeudellisen vastuu alkaa 14-vuotiaana. Vuosi sitten vankiloissa odotti oikeudenkäyntiä yli 600 alaikäistä.
Kigalin päävankilassa oikeudenkäyntiä odottavaa 17-vuotiasta Sulaimania syytetään huumeiden hallussapidosta. Häneltä löytyi marihuanasätkiä.
Nuorille vangeille on oma selliosastonsa, mutta he eivät voi käydä koulua tai tehdä työtä. ”Odotan vain, että jotain tapahtuisi”, sanoo neljä kuukautta vankilassa ollut Sulaiman. LT.